Dr. Phil opetti tänään taas jotain olennaista perhe-elämästä. Ei koskaan pitäisi haukkua kumppaniaan muille, koska vaikka keskenään asiat sovittaisiin ja ne saataisiin kuntoon, niin muiden näkemys kumppanista ei muutu vaan perustuu aina kaikelle sille pahalle, mitä on kertonut huonoina aikoina.
En mä "ansaitse parempaa miestä". Sitä saa mitä tilaa, ja ihan itse ja tietoisesti minä tässä kiinni roikun. Eipä niissä aikaisemmissa miehissäkään ole kehumista ollut tähän verrattuna.
En ole saanut blogattua kuukausiin. Osittain johtuu siitä, että ellei ole todella paha olo ei tule istuttua koneelle avautumaan, osittain siitä, ettei ole ollut aikaa edes tähän. Duuni hajottaa. Yllättävää kyllä, asioiden monisäikeisyys melkein huvittaa. Yhden terapeutti, jolle se kertoo mm. meidän päihdeongelmista ym on esimieheni puoliso, ja kaikki ollaan tavattu toisemme eri tilanteissa. Iso osa naapureista tietää meidän taustat mutta myös mun duunin, mutta onneksi pahimmatkaan mulkut niistä eivät ole liian mulkkuja yrittääkseen aiheuttaa ongelmia naapureille.
Ylityötunteja on kertynyt 100-150, en enää jaksa laskea. Jos pidän ensi kuun kokonaan ylityövapaina saan korvattua niistä noin 40% ennen määräaikaisen sopparin päättymistä. Kun pidin ensimmäistä ja tähän mennessä ainoaa kertaa ylityövapaan maanantain, sain kuulla "oikuttelevani", kun "olen milloin töissä ja milloin en". Olisi kuulemma pitänyt lopettaa oikuttelu ja alkaa töihin.
Sillä viikolla olin tehnyt yli kolminkertaiset työtunnit ja itkin suurimman osan yöstä väsymystä ja harkitsin siirtymistä sairaslomalle. Vastasin ilmoittamalla työsopimukseni olemassaolosta, ja että jos se on "vittuilua" tai sopimuksen mukainen toiminta "oikuttelua", niin se tulee täysin varmasti jatkumaan tarvittaessa.
Matkakuume. Levottomuus. Nuorempana pakenin ahdistusta tai jotain, ja jotenkin se aina unohtuikin tuijottaessa ohiajavia autonvaloja ja huoltisten roskiksia dyykatessa tai kysellessä huoltiksilla, että missäköhän maassa mahdan olla. Nyt on niin paljon konkreettisempia asioita mitä paeta.
Kaiken lisäksi pelkään järjettömästi vanhenemista, rutiineja, tottumusta mihin tahansa. Tuntuu että pitäisi repiä rikki kaikki mikä tuntuu turvalliselta ja järkevältä, hankkia väärät paperit ja katsoa miten monta tarinaa saisi vielä syntymään.
Terapia on jäänyt haaveeksi. Seuraavan psykologin arviointiajan sain tammikuussa melkein 3kk päähän, ja vasta sen jälkeen voin alkaa kyselemään sen Kela-korvatun terapian perään. Puolen vuoden pompotus ja lääkkeiden panttaaminen siihen päälle saavat jo terveemmänkin pohtimaan hiippakunnan vaihtoa.
Toinen kyynärvarsi on käytännössä parantunut: uskaltaisin jo kulkea hihattomalla paidalla ja ruskettaa sitä, ellei pakkanen vaihtelisi -15 ja -35 välillä. Jos toisen vielä ennen kesää. Mutta mihin sitä sitten jatkossa pistää?
Hukutan douppaamisen ja kuukaudesta toiseen jatkuvat reflat ja tappavan masennuksen duuniin ja siihen, etten anna aikaa itelleni sen enempää kuin muillekaan. Niin kauan kuin minuutit menevät riittävän nopeasti ei tärinälle tarvitse antaa huomiota ja voi rauhassa tukehtua siihen itsetyytyväisyyteen ja huomioon mitä osakseen saa aina hoidettuaan jotain lehteen. Joopa joo...