Tahtoo lähelle ja kauas...

Saturday, September 29, 2007

En kykene edes itseinhoon tai -väheksyntään rääkyessäni puhelimeen, kun toinen jää melkein tunniksi ylimääräistä notkumaan eikä rynnännyt tuomaan mulle kans. Kiroilen paskoja junavälejä ja harkitsen muuttamista ihan siks että vedot saa halutessaan alle kahen tunnin ravauksella (sillä oletuksella, että sen saa heti käteen).

Eli joo, taas relapsi, ihan odotetusti ja kaavan mukaan. Ihan sama. Kropalla tai järjellä ei oo mitään sanottavaa, kun jokainen ahdistunut ja masentunut hermo huutaa helpotusta. Pakko pehmentää jotenkin syöksylaskua kun kaikki hajoaa käsiin muutenkin ja pitkään elätellyt toiveet romahtaa. En mä ainakaan jaksa enää vielä lisäks tapella itteni kanssa, varsinkaan kun en enää keksi muita syitä kuin fyysisestä riippuvuudesta irtautuminen.

Bööna jonka takia ravattiin joskus täysin turhaan 3h reissu Itikseen ja jonka puhelimesta oli tullut bupretarjousviesti samana viikonloppuna jolloin se päätyi kaappiin huhujen mukaan muutaman tonnin ryynilastin kanssa, oli kuulemma sen viestin tullessa ollut jo yli vuorokauden sisällä eikä lähettänyt sitä ylipäätään, mitä onneks tosin epäiltiin jo silloin. Eip näistä ikinä tiedä milloin ne puhuu paskaa ilman mitään syytä, mutta viime aikoina meno on ollut sitä luokkaa etten hämmästy enää mitään. Onneksi sillä hetkellä oltiin vakaasti kuurilla ja kaikki kävi muutenkin kuumana eikä soitettu bäkkiin.

Kuuntelen yhden lempparikulkuribändini OBC:n keikkaa Jkl:n Ilokivestä ja kaipaan takas pikkupaikkakunnille, missä jotkut pienet asiat on isoja ja aitojakin, ihan ilman turhaa nostalgisointiakin. Ihan vaan niistä syistä, miks toiset vaan asuu mieluummin maalla. Niistä syistä miks muutin helvettiin pk-seudulta neljän vuoden jälkeen enkä olis halunnut palata takas.

Pitää lopettaa, tai alan ettimään vanhoja koulukavereita koulukaverit.comista ja Facebookista ja vollottamaan ekaluokan luokkakuvan ja lapsuusaikojen kotieläinkuvagallerian kanssa.

Läsnäolo vs. tarpeellisuudentunne

Facebook, Tagged.com, Irc-galleria, Livejournal, Blogspot, Blogilista.fi, jessus ties mitä. Maili tulvii läsnäolovaatimuksia milloin missäkin nettiyhteisössä, päivityspyyntöjä, kaverikutsuja... Onkohan vielä jokin nettiläsnäolojuttu mihin ei olisi tunnareita? Almamedia, netti-Hesari, Basso.fi on katettu, mitä muuta? Enhän muuten olis läsnä kaikkialla ja tavoitettavissa aina, tai kykenevä osallistumaan mihin tahansa keskusteluun.

Ja ne sähköpostilistat. Kovalevyn kosahdettua listafolderointiasetusten uusiksi tekemiseen meni pari tuntia - pelkästään kansioiden luomiseen ja niihin liittyvien listaosoitteiden kirjaamiseen. Listoja on yhteensä nelisenkymmentä, joita kaikkia seuraan aktiivisemmin kuin Facebookia, onneksi.

Netti on toisaalta mainio mesta rakentaa itsestään sitä tietynlaista imagoa. Kunnon kansalainen minussa hengaa Facebookissa ja kokoaa profiililleen hyvämaineista kaveripiiriä ja liittyy sopivasti tiedostaviin yhteisöihin, ja tämä hikoileva reflanisti istuu tahmasessa nojatuolissa blogaamassa. Livenä ei sitten tarviikaan nähdä ketään. Minusta tuo jako on oikeestaan ihan hyvä.

Toisaalta kaikki noista koukuttavat tavallaan, samoin kuin irl-sosiaalinen elämä joskus. Ellei puhelin soinut vuorokauteen ja joku kutsunut johonkin tunsi olevansa yksinäinen ja out, nyt voi tarkistella mahdollisia blogikommentteja (joita ei tule kuin minhiltä ;) ja Facebook-wallmessageja vartin välein. Sähköposti väistyy, sinne ei tule sosiaalisuusmuistamisia, enintään pyydetään neuvomaan sopivia rikosasianajajia milloin mihinkin.

Vaikka no, myönnän että se kiitosviesti jonka mukaan rikoslakimieslistani tuli tarpeeseen yhteen varsin ikävään hyväksikäyttökeissiin lämmitti sydäntä enemmän kuin 196 Join My Cause- tai Rate Me! -pyyntöä Facebookissa yhteensä. Profiiliyhteisöt eivät luo tarpeellisuudentunnetta. Kiitos siitä viestistä, vaikka tiedänkin miten pieni vaiva oli selata puhelinmuistionsa ja Asianajajaliiton sivujen hakutoiminto läpi. Toisaalta tiedän myös miten raskasta on käsitellä vaikeaa asiaa tietämättä mistä aloittaa sen selvittämistä. Jos siinä voi auttaa edes vähän, niin hyvä.

Dorkailua ja aamumorkkis

Tulipahan taas todella pitkästä aikaa aamu, jolloin ei muista illasta mitään. Silloin kun dorkista vielä tipahti, nukahdin aina ihan hallitusti mönkimällä sänkyyn. Sitten ne ei enää tuntuneet juuri muualla kuin hartiajännityksessä ja päivän pärjäsi ilman sen kummempia bentsoja. Eilinen sen sijaan on ihan pimentoa, muistan vaan sen miten toista satsia ei saatu osumaan, hämärä muistikuva siitä miten Yks vittuilee seiniä pitkin raahautumisesta, ja sen jälkeen ankea herätys sängystä puoliltaöin. Yks sanoi kattoneensa Simpsonit ilman mua, muttei kommentoinut sen enempää, kääns kylkeä ja nukkuu edelleen. Toivottavasti oon vaan mennyt nukkumaan ihan omin päin - oli kuulemma sittenkin saatu toinen satsi heitettyä joskus myöhemmin - sen enempää sekoilematta. Muistan kyllä hämärästi ajatelleeni tölkin pohjan pilkottaessa, että tulipas kumma olo, ei olis varmaan pitänyt juoda dorkaillessa.

Näissä aamuissa on sentään sen verran vähemmän epä-glamouria kuin darraheräämisissä, ettei sentään tarvii ensimmäisenä ruinata ämpäriä sängyn viereen tai kieriskellä tuskahiessä iltaan asti krapulakaljan puutteessa. Morkkis on silti ihan sama.

Niin, se metiskuuri ja vieroitus. Viikon sillä pärjäs, sitten repsahti taas bupreen, nyt taas kolmas päivä ilman ja puolellatoista millillä on pärjännyt tähän asti. Yritän välttää metistä ainakin siihen asti että olo on oikeasti huono, koska psyykeä se ei pelasta ja kroppa taas ei ole toistaiseksi ongelma pientä palelua lukuunottamatta. Ehkä se viikon aiempi tuskailu vähän keventää seuraavaa viikkoa, jos parasta toivoo. Onneks yks sai töitä/tekemistä eikä meillä oo yhtään rahaa, joten toivottavasti ei tuu rahaa/kiusauksia ainakaan alta 2 viikon.

Taidan jättää Tanskan-reissun väliin. Refloissa voi reissata, mutta tällä psyykellä ei. Ahdistus menee yli sietokyvyn, ja ulko-oven lähestyminen meinaa viedä tajun. Jouduin eilen kävelemään kahdesti ostarille hakemaan Yhen respat tk:lta ja toisen kerran apteekille, nyt en pysty lähtemään edes postilaatikolle asti 50m päähän. Tk-reissulla kävin samantien ahdistumassa Kelassa ja osoittamassa terapiantarvettani (vaikutin tosin varmaan lähinnä sosiopaatilta) nillittämällä siitä, etteivät ne urpot osaa edes lukea päätöksiään jos kehtaavat väittää että mulle on annettu valitusoikeus. Vittu ei se hallintolaki niin pitkä ole, ja hyvin simppelikin vielä. Lukekaa perkele, jos meinaatte olla Kelalla tai fattalla duunissa. Soitan vielä joku päivä kun uskallan lähestyä puhelinta meidän vakiintuneelle sosiaali- ja työoikeuden lakimiehelle, koska terapian epääminen on ihan silkkaa vittuilua. Perusteena on hoidon jääminen kesken, mutta kun psykologini jäi Lappiin ja meidän asuinalueella ei ollut lääkäriä ennen kuin 10 viikkoa muuton jälkeen, eikä ensiavussa anneta terapiaa. Mutta vittujako sitä realiteeteista piittaamaan kuntoutuspäätöksiä tehdessä.

Mutsi tarjoutui maksamaan yksityisen, jos tarviin jonkinlaisen lausunnon jostakin, muttei silläkään ole varaa maksaa yksityisterapiaa. Enkä ikinä suostuiskaan siihen - massien on parempi tulla Kelalta tai ei ollenkaan. Neljä hunttia kuussa on kohtuutonta kelle tahansa tuilla elävälle.

Ehkä turhin postaus koskaan

Friday, September 28, 2007

Yks sai töitä ja heiluu nyt lapion kanssa selkä hiessä raksalla, ainakin kai vielä ensi viikolla ja toivottavasti pidempään. Onneks, muuten tästä tekemättömien töiden umpisuosta ei olis toivoakaan päästä. Väsymys on ihan hirveä, oon päiväkausia myöhässä aikatauluista ja juoksen kai sit tänään keskustaan ja takaisin säätämään lopulta asioita, kun aiemmin tällä viikolla en tärinäpaniikin takia onnistunut. Sitä ennen pitäisi kirjoittaa noin 10 000 merkkiä asioista jotka lakkasivat kiinnostamasta jo pari vuotta sitten ja käydä hakemassa Yhden respat, joita en ees pääse tyhjentämään ennen sen töistätuloa koska kerrankin mulla ei oo penniäkään rahaa.

Xanoreita, lisää xanoreita ja satunnaisia pameja, jotka oon piilottanut Yheltä pahan päivän varalle. Viimeistään 2h päästä on pakko lähteä ja olla siinä vaiheessa asiat tehtynä, joten nyt on hyvä aloittaa, ettei taas käänny itkupotkuvapinoissa ulko-ovella takas ja möngi pimeään peiton alle piiloon ja toivo että kaikki hankala vaan menis pois jos niitä ei tee. Oon tehnyt niin pariin kertaan kunnon burn-outin ja hermoromahduksen kanssa, ja ainoa huono puoli siinä oikeastaan on että siinä kadottaa aina pari ihmistä samalla. Nytkin on puhelin ollut äänettömällä 2-3 viikkoa - vaikka osittain siks ettei siinä pitkään aikaan toiminut mikrofoni - kun en uskalla ajatella puhelimessa puhumista. Oon vielä pakottanut itteni vastaamaan maileihin, kun kuitenkin asiat on sellasia et ne voi hoitaa kunhan uskaltaa lähteä ovesta.

Eri blogilinkitysten (minh ja Hallituskatu) kautta törmäsin kommentteihin siitä, miten ihmiset voi hakata toisiaan syyhkyjen takia ja jäin taas miettimään sitä, miten vierasta väkivalta useimmille ihmisille taitaa olla. Ymmärrän hyvin, että väkivallan logiikkaa ei ehkä pysty eikä haluakaan ymmärtää, jos väkivalta on kokemuksena vierasta. On kuitenkin aina erot siinä, onko kyse hierarkian osoittamisesta, defenssistä, väärän teon rankaisemisesta, höyryjenpurkamisesta, impulsiivisesta aggressioreaktiosta vai nöyryyttämisestä ja silkasta sadismista. Pienempi kynnys mulla on ihmisen lyömiseen kuin sen harkittuun verbaaliseen loukkaamiseen. Musta on ihan luonnollista, että vakavista sosiaalisista virheistä rangaistaan lopulta fyysisesti, jos toinen ei muuten pyri korjaamaan virhettään, ja vedättäminen, vasikointi ja syyhkyt on pahimman luokan virheitä. Toiset ei muuta kieltä usko, ellei sitten aleta uhata läheisiä, mitä mä taas en oikein arvosta. Joojoo, onhan harkittu väkivalta se viimeinen keino, ellei toinen suostu sovitteluun, ja vaikka se menis niin pitkälle niin kannatan sen pitämistä sillä tasolla ettei kellekään tule kovin pysyviä vammoja, jos juttu on suht pieni.

Useimmiten tyypit saa vaan mitä tilaa, ja siks ne jotka kuitenkin itse valikoi seuransa ja tason jolla toimii on imho samalla hyväksyneet pelisäännöt, enkä jaksa moralisoida yhtään vasikanhakkaajaa. Don't hate the player but hate the game. Jos annat kaikkien vedättää ja sana kulkee ettei sulle tarvii maksaa velkoja, niin tajuan ihan hyvin, että se on joko vihellettävä poikki ja tilattava torpedot tai sitten alistuttava siihen että on yleisesti hyväkskäytetty surkimus.

Viime aikoina on kyllä pitkästä aikaa tullut vedätetyksi noin muuten. Kaks kertaa peräkkäin kahen kokonaisen satsista puuttui puolikas. Minkäs teet, voihan rahoja vaatia takaisin mutta turhaa se on. Siinä tilanteessa toiset hakkaa noutajat ihan periaatteen vuoks, ettei vedätys pääse muuttumaan tavaks ja ottaa hakurit takas, toiset, kuten me poliiseja ja kostonhimosia flippereitä välttelevät kynäniskat, kohautetaan olkiamme, lähetään, etitään uus luukku ja naureskellaan vahingonilosesti yhdessä sitten kun joskus kuullaan tyyppien jääneen fakkiin isomman määrän kanssa tai kun ne näkee jossain naama ja kädet paketissa saatuaan turpaansa syyhkittyään joltain joka on vaivautunut likaamaan kätensä. Sori, ei heru empatiaa. Sitä saa mitä tilaa, vaikka joo, joskus tulee tilaamattakin.

Harmaaharmaa maanantai.

Monday, September 24, 2007

Harkitsin jo töihin menoa herätessäni alle puoli tuntia Vuokrafirmalta tulleen viestin jälkeen. Toisaalta en viitsi soitella keikan perään, kun ennakkotietoa ei ole duunin laadusta tai paikkakunnasta, palkkauksesta puhumattakaan. Sitäpaitsi musta ei ole pomppaamaan sängystä, riuhtomaan vaatteita päälle ja juoksemaan harmaana maanantaiaamuna suoraan ulos tuntemattomiin harmaisiin paikkoihin töihin tuntemattomien harmaiden ihmisten kanssa. Tarviin aamukahvini, aamu-uutiset ja varsinkin tänään myös suihkun.

Yks ottaa kaiken sanomani lupauksina, jotka tietysti petän. Sanoin eilen, että voisin koittaa lähteä aamulla liikkeelle virastoihin ja laskujenmaksuun samalla kun se lähtee A-klinikalle, mutta painoin torkkua kerran vielä ja siinä vaiheessa se käveli jo ulos ovesta puhumatta muuta kuin "et näköjään lähe". Mitä minä toisaalta siellä olisin tehnykään, kun se ei suostunut ottamaan korttia ja maksutietoja kävelläkseen ostarin toiselle puolelle maksamaan vuokraa, joten joudun ite joka tapauksessa kävelemään kahteen eri suuntaan virastoihin ja automaateille.

Odottelen kipeytymistä, mutta se tosiaan antaa odottaa. Päänsärkykin meni jo ohi.

Hirveä määrä hoitamattomia asioita, jotka pitää hoitaa viimeistään tänään. Pitää kirjoittaa, soitella, mailailla ja juosta automaateilla ja pleksitiskeillä. Verokorttini on edelleen jollain nilkillä keikkatyönantajalla joka ei viitsi palauttaa sitä, enkä ole saanut aikaiseksi tilata uutta. Jos hoidan tällä viikolla ikivanhat tuntilistat Firmalle, niin rahaa tulee ensi kuun puolivälissä sen verran, että sillä ostaa näkkärit ja tiivistemehut loppukuulle.

Tulossa olevat ulkomaanreissut uhkaa tappaa yhteistalousbudjetin, mutta toisaalta se en oo minä jolle on ollut välttämätöntä saada laatulihaa ja lavakaljoja. Ja onneksi on puolen tonnin edestä rahaa jemmassa Firmoilla ja Lafkoilla, jotka vaan odottaa laskutusta. Niin kauan kun tuon suurimman osan rahasta taloon pidän oikeutenani upottaa muutaman huntin vuodessa semipoliittiseen superhalpisreissaamiseen, joista osa on köyhäilyä omakustanteena ja osa julkisin varoin matkakorvattua. Varsinkin kun kotona politiikka on asia josta ei puhuta, Lähi-Itää lukuunottamatta.

Mitä halvemmaksi reissu tulee, sitä enemmän siitä vittuillaan - toisten mielestä terve omatunto käskisi jättämään väliin lentämisen epäekologisuuden takia, toiset heittävät lokaa "verovarojen" - EU- ym. rahojen - hukkaanheitosta, kun moisilla kerran tuetaan tällaisten turhien, vaikutusvallattomien ja hyödyttömien renttujen turistimatkailua. Omakustannematkoja dissataan köyhäilyn takia - "vittu mitä järkeä on lähteä johonkin jos ei oo varaa oikeesti matkustaa mukavasti", "ai tuo on sitä aktivismiturismia, et lähetään loisimaan johki ja dyykataan ruoat mäkkärin roskiksista?", "kuka helvetti jaksaa istua 15h täyteenahdetussa autossa - sitäpaitsi ootteko aatellu paljonko teiänkin bensat aiheuttaa kasvihuonepäästöjä?", jne.

Jessus. Inhoan moralisteja. Ylipäätään kaikkia, jotka luulee oikeasti muuttavansa maailmaa tai asenteita haluamaansa suuntaan moralisoimalla, paheksumalla, kertomalla "totuuksia", pätemällä ulkoa opetelluilla tilastonippeleillä... Jos joku kuittaa, että eiköhän lentämisen haitoista oo kuultu jo sen verran monesti että päätöksenteolla on harkittu pohja, niin vastauksena on, että ilmeisesti ei jos ihmiset vielä lentää. Mä en enää jaksa vastata tuohon retoriikkaan kuin vaikenemisella tai pöydän vaihtamisella. Kaikkien arvomaailmassa ei kaikki asiat oo samassa järjestyksessä. Parhaan argumentin valta-aika on ohi, tai sitten vain olen liian matalakoulutettu ymmärtämään vihreää viisautta.

Asiasta toiseen. Tuttu, jonka mukana Yks oli eilisen päivystyksessä jäi sairaalapäivän ja kolmen eri lääkärin (joista kaksi ei puhunut suomea ja kaverin suomi on niin huonoa ettei se ymmärrä vielä huonompaa ja Yhen piti tulkata huono suomi -huono suomi -välillä) jälkeen leikkaukseen ja tän päivän tiedotuksen mukaan vielä ehkä pariksi päiväksi osastolle. Raajasta lähti kuulemma pitkän viillon lisäksi Coltin kokoinen biitti kuolioituneen mätäpaiseen tienoilta, joten nyt se kärsii kaiken lisäks refloja sairaalassa kykenemättä liikkumaan. Toivottavasti saa edes kipulääkkeitä - tosin nyt oli ensimmäinen kerta kun sitä vaivauduttiin puuduttamaankaan ennen aukiviiltämistä, joten ehkä sillä on vähemmän valittamista kuin aiempien toimenpiteiden jälkeen.

Oon aina kammonnut sairaaloita, vaikken oo koskaan ollut sellaisessa kuin päivystyksessä ja kerran teininä tarkkailussa reteesti kaatokännin takia. Inhoan jo märkälappujen alkoholinhajua, desinfiointiaineet muutenkin saa voimaan pahoin, samoin kaikenmaailman desinfioidut kiiltävät työkalut. Vammoilla ei ole niin väliä, reilun veren tai suoliston näkeminen ei onneksi saa aikaan muuta kuin kylmiä flashbackeja EA-kursseilta. Vältän kuitenkin sairaalakeikkoja toivottavasti vielä pitkään, enkä ymmärrä sairaalasarja-addikteja. Yhh.

Kehänkiertoa

Sunday, September 23, 2007

Valvottaa, kello tulee kolme ja telkkarista Ld-50, joku tauhkaleffa, josta tulee sivusilmäkatselun perusteella mieleen joku Cube, paitsi että tällä kertaa on suljettu kasa eläinaktivisteja koelaitokseen. Tuolla nimellä olis jo luullut saatavaks aikaan parempaakin tavaraa. Mulla on vakava yliherkkyys kauhu-, splätter- ja vapaapudotusleffojen (viimeinen tuli jostain 135m benjihypystä joskus aikanaan, jalkapohjat alkaa kihelmöidä hullunlailla ja vatsassa kääntää aina kun kamera syöksyy alas kalliolta tms) suhteen, en uskalla alkaa selaamaan leffakanavia kun sieltä pomppais kuitenkin joku Cujo päin naamaa.

Mitenköhän tilanteen itselleenkään selittäis. Perjantaina kahvi oli loppu, joten aamukahville Vinkkiin. Loppujen lopuksi neljän ostarin kautta 10h jälkeen himaan, toisaalta kiroillen vedättäviä piriurpoja joita oli liian paljon samassa juonessa että ois viittiny kerjätä turpaansa uhoomalla takas massia kohtuuttomista hakareista ja joille teen joskus kusetuksenkohtuullistamissyyhkyt jos saan tilaisuuden, ja toisaalta varsin helpottuneella ololla. Hetken aikaa pelkkä paluu normaaliolotilaan ja kivunlievennys tuntui sen arvoselta, tänään enää ei.

Tänään on ollut vaan jatkuvaa päänsärkyä ja väsymystä, eikä oo pystynyt syömään. Tuntee ittensä lähinnä sätkynukeks, kun ei ees halunnu bassoa ja oli niin perkeleen tyytyväinen itteensä kun oli melkein kunnossa viikon jälkeen, mutta silti huomas jossain vaiheessa juosseensa kylmässä pohkeensa kramppiin ja istuneensa perseensä puuduksiin venaamassa millon mitäkin ja ketäkin. Ei taas tullut ihan ajateltua loppuun asti, tai siis välittänyt ajatella.

Huomenna ei vielä pitäis olla pahasti kipeenä, mutta uskoa turnauskestävyyteen relapsi ei paljoa kasvattanut ja pelkään seuraavaa. Viikko, perkele. Toinen pitää nyt ainakin kestää, että saa aiheutetun vahingon jotenkin kulutettua. Idioottimaistahan tätä on pitkittää, kun kuitenkin on ihan tosissaan lopputuloksen suhteen.

Viikonloppu. Ei virastoja, ei pankkeja, ei velvoitteita. Maanantaina ne sit kaatuukin kaikki rymisten päälle, lupauduin akuutissa rahapulassa tekemään pari haastattelua ja tekstin pitää olla ihan liian pian valmiina. Ja ne fatta ja kela, kummassakaan ei oo enää mitään menetettävää joten voin soitella ja rehata tiskillä jos siltä tuntuu. Yks joutuu kai huomenna tutun seuraksi jonottamaan sairaalapäivystykseen ja tulkkaamaan ja todistamaan toimenpiteitä, kun pelkäävät että kuukausien tulehduspaiseilun takia tutulta lähtee raaja ja se epäilee hoitovirhettä. Turhaa, imho, mutta noiden tyyppien kans on kai tavallaan tavan ja toveruuden vuoks semivelvoite lähteä seuraks 8h päivystysjonoon ja katselemaan, kun arpikudosta viillellään taas auki, että uusinut mätä saadaan ulos. Onneks mun ei tarvi, kun se kaveri pitää mua/naisia jostain syystä liian herkkinä katselemaan mitään mikä liittyy haavoihin tai vammoihin. Tai jotain. Tai sit vaan siitä käytännöllisestä syystä, että en oo yhtä kova työntelemään pyörätuolia.

Äiti leipoi kiven leipään ja sitä rataa

Friday, September 21, 2007

Eilisen dc-kuuri rasautteli selkää auki, ja muutenkin elämä helpotti hetkeksi, kunnes nukkumaan mennessä löysin Kelan kirjeen ja vollotin kuin pikkupentu kielteistä terapiapäätöstä, jota en ookaan ajanut takaa kuin muutaman vuoden, viimesen vuoden määrätietosesti ja tehnyt koko kolmen vuoden psyykehoidon ajan kaiken mitä on neuvottu.

Jaksoin raahautua silmät vielä yövollaamisesta turvoksissa nuorisoasemalle, en jaksanut kävellä steissiltä kamppiin alta puolen tunnin ilman lepotaukoja, joten myöhästyin yksilötyöntekijän ajasta ja jouduin venaamaan tunnin verran Me Naisten kanssa. Luin shindosta ja siitä, miten urpoja ihmiset voi olla kokeillessaan, miten kaukaa auton saa avattua nappia painamalla just, kun joku opportunisti on auton kohdalla ja huomaa avautuvan oven takana käsilaukun. Ja julkkisjuoruja, enkä edes halua tietää miten vanhoja nekin lehdet oli.

Jälkeenpäin ajatellen en tiedä, kummalle tilanne kävi ahistavammaks, mulle vai työntekijälle. Kysyi se mitä tahansa hakien jotain positiivista muutosmerkkiä mistä saada otetta, niin rehellinen vastaus ei tainnut ilahduttaa... Koitin keksiä sille positiivisia yksityiskohtia ja huumoria, muttei tainnut upota.

- Millanen olo?
- Oksettaa, pyörryttää, heikottaa, paleltaa ja hikoilee. Mitä muutakaan?

- No, mites töissä menee?
- Ei midist, olin pari viikkoa sit päivän poissa palkattomasti ennalta ilmotetun lääkärikäynnin takia ja palkkasivat pätevämmän sijaisen tilalle. En jaksa ettiä enää uutta duunia, meni suunnitelmat niin vituiks, vaikka fiksu vetohan se työnantajalta oli, kun vuokraduunarit voi vaihtaa kun haluaa.

- No voivoi, ei kai talous kärsi?
- No avokille tuli just fattapäätös, että koska sain lahjotuksen ettei mun tartte ottaa lainaa (ja se lahjotus on käytetty jo nolliin), nii ne ei myönnä sille tukea kolmeen kuukauteen.
- No voi, paljonkos se opintotuki on?
- 450e lisineen, vuokra reilut 600.
- Miten te sit pärjäätte?
- Emt, ei ne ainakaan voi viel häätää vaik on 2kk vuokrat maksamatta, kun eivät oo laittaneet muistutuksia. Onneks Yks on hyvä liftaamaan einekset, aina sitä pärjää.

- Millon oot syöny viimeks kunnolla?
- Viime viikolla kai, mut kyl riittävällä nesteellä pärjää aika hyvin.

- Jaa... No, joko Kelalta tuli terapiapäätös?
- Eilen tuli vajaan 7 viikon jälkeen kielteinen päätös. Vuos meni hakuprosessiin, emmä jaksa enää ku mennä Kelaan huutamaan ja vaatimaan terapiapäätösten myöntämisohjeita et voi tsekkaa saisko niille jotenkin kikkailtua uuden hakemuksen nopeesti, mut kai mä vaan buukkaan ajan lekurilta ja alan selvittää pitempiaikasta saikkua, kun ei musta oo opiskelemaan eikä duuniin.

- Mmmhh... Niin, sinullahan oli se mies, mites sillä ja muuten kotona menee?
- About lava päivässä, ja pinna kireellä molemmilla, mut se nyt ei oo vakavaa kun kuuluu kuitenki oireisiin, niin ei siit vakavaa riitaa pääse tulemaan.
- Siis... hetkinen. Paljonko alkoholia teillä kuluu päivässä?
- No se lava, joskus sixi tai pari päälle. Ei kai refloja muuten kestä täs vaihees, kyl se kohta helpottaa et viikon sisään alkaa jo olla aika vähentää...

Ja sitä samaa rataa. Sanoin, ettei mulla oo motivaatiota juosta tuntia suuntaansa pelkän teen ja sympatian takia, joten jos lääkäriaika järjestyy et saa reflalääkitystä, niin parantumisen jälkeen voidaan ihan hyvin kattoo sosiaaliterapiaa tms. Toistaseks en tee suunnitelmia ennen kun paranen, tiedän muutenkin että siit tulee vaan pettymyksiä, kun ei pysty hoitamaan sovittuja juttuja kipeilyn takia.

Nyt yks heittelee esineitä ja hakkaa rystysiään verille seinään viinavajareissa, kun ei kestä refloja selvinpäin. Se ei kärsi hiljaa ja vikise nojatuolissa sikiöasennossa niin kun mulla on tapana. Voi mennä tunteja et sen saa nukkumaan ja siihen mennessä kaikki ovet ja muut on pahimmassa tapauksessa täynnä lommoja ja lasinsiruja.

Että huomiseen. Jos se olis taas yhtä paljon iisimpi kuin eilinen, niin alkaisin uskoa siihen et käyrä kääntyy hissukseen.

(edit. N-aseman lääkäriaika järjestyi tapaamisen lopuksi lokakuulle, joten siihen asti on aika hiljaista tuon ammattiavun kanssa. Tulipa kuitenkin sekin Vinkin ehdotus kokeiltua, joten voin unohtaa sen Kampissa ravaamisen ainakin pariksi viikoksi. Ens kuussa voi sitten katsoa sitä lääkärin tarvetta uusiksi, jos sitä enää on...)

Minuutteja laskiessa välttää peilejä ja valkosipulia

Wednesday, September 19, 2007

Pinna kiristyy. Yks lähti tk:lle ja apteekkiin eikä salee ottanut luuria mukaan, joten joudun venaa viime minuuttiin ennen kun tiiän koskeeko vielä koko loppupäivän vai ei. Vatsassa alkaa kiertää, kylmät väreet saa koko kropan tärisemään varpaista lähtien. Vahvat hajut (kuten lavuaarissa lojuva kattila) oksettaa, samoin liian terävät äänet ja epämiellyttävältä suussa tuntuva safka. Tiedän ilman peiliäkin, et silmiin on aikaa sitten ilmestynyt se tietty kuumeinen epätoivonen kiilto, jolla kuuluis pälyillä ympäri lähiöostarien ja tuubiluolien seinustoja haistellen toisia kitkusia koiria ja potentiaalisia sivareita punasissa transiteissa. Nyt pitää tyytyä irkkaamiseen, vaikka kuinka veri vetäs kierrokselle.

Nyt se on ehtinyt jo tk:lle käytyään kioskin bissehyllyllä matkalla. 15 min sisään se soittaa (jos sil on luuri mukana) ja kiroilee niin maan perkeleesti tai tulee 25 min kuluttua kotiin levee hymy naamalla ja huutaa ovelta laittamaan kuuman veden valumaan.
Kun sais yhden päivän relata rauhassa ja tuskatta. Sitten jaksaa huomisenkin eri tavalla. Parilla tennarilla ja 0,5-xantuilla ei paljoa riemuita kun joka hermo kirkuu. Yksi päivä lomaa ja taju kankaalle, kiitos! Sitten pehmeä lasku normiannosteluun.

Vanhojen tekstien fonttikokomuutostaistelu jatkuu. Normal-vaihtoehto ei jostain syystä toimi joten vaihtoehtona on edelleen small tai large. Tavuviivat vaan enää puuttuu. Ehkä jaksan viel modata ne vanhimmatkin näkyvään kokoon jossain vaiheessa.

(edit. Mikä vittu tätä vaivaa? Nyt tämä postaus on ja pysyy largena vaikka kuinka ois tallentanu oikeen kokosena ja rämppäis kokoasetuksia. Mä luovutan.)

Vikise, kuuntelen.

Koko kroppa on hälytystilassa. Pienikin virheliike, ja menee taas tunti ennen normalisoitumista. Ruokalusikallinen kahvia sai vatsan kramppaamaan puoleksi tunniksi kuin viimestä päivää, iho kihelmöi ja tuntee kaiken kosketuksen kipuna, aistit tuntuu yliherkiltä ja pienetkin äänet raastaa hermoja. Eilinen meni ilman bentsoja ja käytännössä ilman lomapulloon turvautumista, mitä ihmettelen kovasti verrattuna edellisiin päiviin. Ei ihme, että nyt alkaa viimestään taas kipeytyä.

Joskus viime viikolla käytiin vaarin luona, saatiin sitä ennen tuntien vinkkivenauksen jälkeen takaisin osa lainoista (about 2mg kolmena, tietty) ja sillon ekaa kertaa koskaan olin riittävän kipee ja epätoivonen millin snagusäätöihin asemalaiturilla ja junanvessassa.

Vaari on yksinäinen eikä näe lukea puhelinnumeroani, joten pitäisi soittaa sille taas. Juotiin kahvit ja tehtiin lohikatkarapukeittoa, mistä se ei tosin tainnut pitää. Kertoili sotamuistoja Kannakselta ja hössötti fillarista, jonka sain siltä mukaan. Vanhuus ahdistaa. Onneksi sillä on seurakunnan lounaat ja siellä muut veteraanit, jotka remuaa kuin ala-asteelaiset ruokalassa ja heittää härskiä settiä. Enemmän sillä on elämää kun mulla, mutta mulla on toistaseks puolisko hengissä ja se painaa paljon.

Jos yks saa reseptinsä ulos tänään (jos saan sen nousemaan ennen neljää tk:lle), niin en liiku mihinkään. Dorkailen kevyellä otteella ja nautin selkäkipujen hetkellisesti hyvästelemisestä ennen kuin meen takas nukkumaan. Jos se ei saa... no, haluttaa keskustaan lähteminen, mutta toisaalta ei haluis liikkua. Tiedän muutenkin, että ekan tunnin jälkeen on vielä kaks jäljellä, ja siitä tulee jo paleluoksetushelvettiä ja sitäpaitsi kotiinpalatessakin vikan puol kilsaa asemalta himaan satais kuitenkin.

Alkaako tämä muka mennä ohi kun riittävät määrät jo puolittuu vai alkaako se kädenvääntö vasta nyt? Lomapullon kanssa juttu ei oo enää tuttu ja toimi saman kaavan mukaan, eikä oman kropan kuuntelu anna vastaukseks ku hissusta vikinää.

18,85e

Tuesday, September 18, 2007

Yks oli unohtanu mun electronin toisen takin taskuun ja poikkes himassa palautettuaan pullot. Kuitissa reilut 180 palautettua ja 18,85e. About neljän päivän saldo paria sixiä lukuunottamatta. Niillä kustantaa jo sen uuden lavan, juusto ja rööki menee kortille.

Tuttu kyseli tekkenin perään, eka aihetta koskeva puhelu koko aikana. Tyyppi heitti viimeks meille viimesen millinsä, harmittaa ettei oo heittää sille takas tai neuvoa jotain halpisluukkua, ettei tuntis jääneensä velkaa. Se on vielä kipeempi kun me ja juoksis salee sen kolme tuntia tänne ja takas hakemaan milliä tai ees vajaata. Ehkä tän kuurin jälkeen voi säätää sille tuon takas, vaikkei virallisesti velkaa ollakaan. Nyt ei voi soitella, kun muuten repsahtaa kesken kaiken, ja ne luteiset nipat huutaa kuitenkin jotain saatanan viittäkybää per pallo. Mua hävettäis jo, ainakin näin kehäkolmosen sisäpuolella.

Mut joo, ei. Ei juoksemista, metskaamista, tuntikausien notkumista vinkissä, kyselyä vastaantulijoilta, puhtaiden värkkien jakamista, soittelua, venaamista yömyöhään, puhelimen tuijottamista, tinkimistä, riitelyä puolesta millistä, verisiä käsiä tai tapettuja spiguja nalletölkissä. Kuka vittu sellasta jaksaa? Mulla menee hermot jo alkuunsa kaikkien urpojen M-radan gammailijoiden kans. Onhan se nyt vitusti siistimpää olla tärisevä opanipa ku joku lakkapää, kamoon.

Päivä 4

Vatsaa alkaa krampata öisin. Sitä on sattunut pikkusesta asti, mutta stressikausina tms on enemmän sääntö kuin poikkeus muiden masennusoireiden kanssa. Tekkenin kanssa sen ehti jo unohtaa, samoin ne jatkuvat selkäkivut, jotka lamauttaa aamuisin, tuskauttaa öisin ja väsyttää päivisin. Emmä totu vuosia jatkuneeseen jatkuvaan kipuun muutaman vuoden kipuloman jälkeen? Ei enää oikein tiedä kumman kanssa elää mieluummin; jatkuvien masennus- ja paniikkioireiden ja 24/7 koko kropan kattavan fyysisen kivun vai kasipalloriippuvuuden kanssa? Kummasta on enemmän haittaa?

Aina lopettaessa (kuulostaapa älyttömältä...) alkaa jostain syystä käydä läpi syitä ja seurauksia, lukea vanhoja päiväkirjoja, miettiä kadonneita ihmisiä. Kai se johtuu siitä, että kun ei kroppa anna myöten muuhun kuin olemiseen ja ajattelemiseen. Saa pelkäämään vanhuutta. Oli miten oli, monien ihmisten katoamisesta voi olla vain iloinen, mutta toisia kaipaa, oikeasti. Jos aina olisi ollut ympärillä vain sellaisia ihmisiä, niin ehkä ei tarvitsis tuskailla NYT. Ehkä. Tuskin mikään olis eri tavalla, samat syyt olis olemassa kuitenkin.

Viime yö oli taas helvettiä. Selkäkipu teki kärttysäks, riideltiin Yhen kans Janisin soittamisesta yöllä, jalan pakkoliikuttamisesta niin et sänky heiluu, röökillä käynnistä ja bentsoista. Refloissa taantuu kolmevuotiaaks uhmaikäpennuks ja kiukuttelu kuuluu vaan asiaan. Nyt se sankari lähti kolmen täyden tölkkilavan ja kolmen pullo/tölkkikassin kanssa puolen kilsan päähän kauppaan hakemaan kaljaa, tupakkaa, juustoa ja kermaviiliä sipseihin. Ei voi kuin ihaillen kuunnella parvekkeen oven kautta kuuluvaa kilinää pihakujalta. Musta ei oo liikkumaan tänään mihinkään.

Selkään koskee vieläkin niin paljon, etten pysty kävelemään suorana. Kipu on vähän hellittänyt eilisestä, mutta suoraksi sitä ei saa. Ehkä jo huomenna, kun pitäisi lähteä liikkeelle; viedä lopulta tuntilaput ja rikosrekisteriote työnantajalle - ainiin, verokortti puuttuu edelleen, ei onnistu - ja leikkiä taas kunnon kansalaista tutustumalla itänaapurin sisäpolitiikkaan. Kiinnostaa, mutta toisaalta maksaisin siitä ettei tapahtuis mitään minkä tahallista missaamista ei onnistu perustelemaan itelleen. Pakko alkaa treenaamaan ulkona liikkumista, nettiaktivoituminen menee jo harjoittelusta sekin.

Tottumisen sietämätön vaikeus

Monday, September 17, 2007

En varmaan ikinä totu silmälaseihin. Selvä näkökenttä on rajallinen. Kun juo tölkistä tekstitykset tv:stä sumenee. Parasta niissä verrattuna piilolinsseihin on se, ettei tutut tunnista kadulla kauempaa.

Flunssaankin on hankala tottua, kun ei ole ollut näin pitkään tai pahasti sairaana 15 vuoteen. Yskää, nuhaa, kuumetta viikosta toiseen, veti tai ei. Vuokrafirmani patisti töihin kun kuuli että lämpö laski 37,5:een. Silti meni luvattu 3kk keikka alta, kun olin ennalta sovitusti päivän poissa lääkärin takia (edestakaisinmatkat vie 3h, en olis ehtinyt olla kuin tunnin töissä), ja tilallani ollut sijainen olikin tuttu ennestään ja pätevämpi. Päivän viimeisellä tunnilla toissaviikolla viitsittiin ilmoittaa, ettei tarvitse tulla seuraavana aamuna, koska toinen oli ilmoittanut olevansa heti käytettävissä. Siinä meni kauan kaivattu edes väliaikainen taloudellinen vakaus ja ennakointi - nyt ei ole taas aavistustakaan, paljonko kuussa saa. Ehkä jossain kuussa 50e opintotuen päälle, toisessa 500. Olin toivonut, että voisin olla nostamatta opintotukea ja säästää kuukausia, mutta se yksi lääkärikäynti vei senkin. Ensi kerralla peruutan ennemmin lääkärin ja buukkaan uuden ajan seuraavalle kuulle kuin skippaan 4-5h duunipäivän, jos tulossa on pidempi keikka.

Turhauttaa, että jokainen päivä sairaana tai poissa voi viedä työn. Motivoi kummasti menemään duuniin vaikka kuumeessa, itsehän pakottavat. En jaksa enää kantaa vastuuta siitä, tartutanko skidit - firma teki linjansa selväksi häätäessään duuniin kuumeessa ja räkätaudissa. Tosin noiden semifudujen jälkeen en oo jaksanut etsiä uutta keikkaa.

En varmaan ikinä totu refloihinkaan. Kolmas päivä nollilla, sitä ennen about viikko kituutusta keskimäärin puolella millillä päivä. Ja joka millin takia 4-5 h metskausreissu, ja saatanan nipat vedättää sen mitä pystyy. Kuka sellaista jaksaa? Metukka helpottaa tai ei helpota, ajattelen ennemmin että helpottaa koska en halua ajatella et olis vielä kipeempi. Tänään oon kävellyt yhtä kumarassa kuin mummi 86-vuotiaana kutistuttuaan 140-senttiseksi, selkään koskee niin perkeleesti. Kaks grammaa parasetamolia on yhtä tyhjän kanssa, aspiriinit samoin, ainoo mikä jeesii on citynallelava.

Tänään jaksoin soittaa nuorisoasemalle, olen kuulemma saanut oman yksilötyöntekijän jolta saan lekuriajan torstaina, jos saan itseni siihen kuntoon, että pääsen keskustaan asti. Voi olla, että en kävele enää huomenna. Tiedän ennestään miten toimintakyvyttömäksi ja heikoksi voi tulla suht pian, mutta pitää vaan elätellä toivoa että lomapullo auttaa sen ohi. Ei nuorisoasemalta paljoakaan hyödy, mutta ovat ainakin lupailleet nappeja paleluun ja hikoiluun ja muihin perusoireisiin. Toinen katsottiin liian vanhaksi asioimaan siellä, mä kelpaan sentään viel näin nuorena ja freesinä. Onhan se kivaa asioida paikassa, jossa muistetaan etunimeltä eikä tarvitse aina selittää samoja asioita uusiksi, mutta aika sympatiaterapian tasolle jää, ainakin toistaiseksi.

Monta viikkoa mennyt miten sattuu, ei oo pystynyt hoitamaan maileja, blogaamaan, siivoomaan, laittamaan ruokaa. Kuume nousee ja laskee, palelee, hikoilee, selkä kramppaa, hermot vihloo, vatsa kiertää, aivokuori särkee. Onneksi tietää, että se menee ohi, ennemmin tai myöhemmin.