Insomniasta ja itsehoito-oppaista

Tuesday, December 30, 2008

Unettomat yöt ovat vuosien mittaan lakanneet olemasta yksiselitteisen ahdistavia, tuskaisia ja turhauttavia. Nyt näistä yksinäisistä pimeistä tunneista on hiljalleen tullut vapauttavia, rauhoittavia hetkiä, jolloin saa olla hetken yksin ja touhuta omia typeriä juttujaan. Kuten kirjoittaa blogia, lueskella naistenlehtiä netistä, suunnitella seuraavia vaatehankintoja ja mielikuvaharjoitella seuraavan päivän tehosiivousurakkaa. Näyttää nimittäin siltä, että perhettä saattaa piipahtaa käymään, mikä tarkoittaa aamusta heti herättyä paniikinomaista huseeraamista puhdistusaineiden, paperipinojen, tiskaamisen ja vaatteiden viikkaamisen kanssa. Häkitkin pitää siivota, jos meinaan purkaa inhoennakkoluuloja rakkaita jylsijöitäni kohtaan.

Olen laihtunut. Ihan varmasti. Vatsa on ainakin pienentynyt; enää se ei näytä venyttävän pullottaen neulepaitoja ja huppareita siihen malliin kuin oisin vähintään viidennellä kuulla. Tahti vaikuttaa ihan sopivalta, tällä menolla uskallan ostaa vaatteita, jotka nyt kyllä sopivat mutta ovat toivottavasti löysähköjä ja oikein mukavia päällä ennen kesää. Olen vähentänyt turhaa syömistä, kahvinjuontia ja ennenkaikkea lopettanut leptit. Kaikki tuo ei ehkä ole ollut turhaa ja hetkittäin kadonnut motivaatio ja oman kropan muokkausmahdollisuuksiin uskominen palaa taas.

Unettomat yöt ovat siis leptilakkautuksen jälkeen tulleet ilmeisesti jäädäkseen. Tänään kokeilen taas melatoniinia pitkästä aikaa ja toivon, että reseptiannoksen tuplaaminen riittäisi. Annoksen mukaiset kokeilut kun olivat turhauttavasti yhtä tyhjän kanssa. Melatoniini olisi niin helppo ja kiva ratkaisu; ei enää säätöä bentsojen ja leptien kanssa. Olisi niin kivaa nukkua silloin kun haluaa.

Varhaisteinistä alkaen unettomuus oli yhtä kidutusta. Levottomuutta, itkeskelyä, ahdistusta, vatsakramppeja, epätoivoisia hengitysharjoituksia, meditaatiotreenejä, rauhoittumisharjoittelua ja rentouttavaa musiikkia. Mikään ei koskaan auttanut ja lopulta pelkkä piinaava unettomuudenpelko riitti pilaamaan päivänkin jo etukäteen. Nyt tästä löytää sentään jotain positiivista, ja nykyään nukun joka tapauksessa edes sen 3-5h yössä, joten kovin vakavaksi ei ole vielä päässyt.

Peruskoulussa nukahdin tunnille, mistä hermostunut opettaja heitti minut ulos käytävälle ja tiuskaisi, että painu hoitoon tai jotain jos noin muka väsyttää. Raahauduin terkkarille nukkumaan hetkeksi, mistä ohjattiin koulupsykologille. Kerroin pitkään jatkuneesta unettomuudesta (siihen aikoihin monen kuukauden jakso 0-3h/vrk), siitä miten väsymys viiraa nupissa, miten päivät ja viikot menevät sekaisin ja lähimuisti pettää täysin. Kerroin keinoista joita olin yrittänyt nukahtamiseen, mutten osannut sanoa unettomuudelle mitään syytä. Psykologi oli tyly ja ynseä, kuittasi asiani sillä, miten nukkumisongelmat ovat normaali osa puberteettia eikä sitä pidä liioitella ja ohjasi ulos toteamalla, että "eiköhän tämä ollut tässä". Vastaavien tilanteiden jäädessä ainoiksi hoitokontakteikseni psyykenhoidon alalta välttelin viimeiseen asti "normaaleista" jutuista (kuten nukkumisesta, ahdistuksesta, masentumisesta, mielialamuutoksista ym. "puberteettioireista" ;) ruikuttamista seuraavat melkein kymmenen vuotta, kunnes Yks lopulta vakuutti lääkäreiden ja psykologien yleensä ihan oikeasti haluavan auttaa ja rohkaisi hakeutumaan vastaanotolle. Ja niin onneksi olikin.

Nyt olenkin kai sitten siinä pisteessä, etten pidä mitään psyykkisiä tai fyysisiä oireiluja "normaaleina" tai "ehkä ne vaan kuuluvat ikään/kuukautiskiertoon/parisuhteeseen/sukupuoleen" -juttuina. Nykyään uskon, että kaikki se, mikä oikeasti häiritsee elämää pidempään kuin muutaman viikon, johtuu jostain ja on oire tai seuraus. Nykyään tosin varmaan todennäköisimmin lääkityksen tasapainosta, lääkkeiden syönnistä/unohtamisesta, syömättömyydestä, unenpuutteesta, paniikkihäiriöstä, joskus jopa ihan siitä paljonpuhutusta stressistäkin, vaikka se onkin nykytilanteessa ihan vaan kuviteltua.

Niin kauan kuin kielsin oireiden oikeuden olemassaoloon turhana ruikuttamisena, yritin vain haudata ja unohtaa ne. Nyt minusta alkaa jo tulla itsehoidon mestari: tiedän, milloin tarvitsen bentsoja, milloin tietyt pikkuvaivat viittaavat stressin pahenemiseen, milloin on aika turvautua lääkkeisiin ja milloin venyttelyyn ja vitamiineihin, kuumaan vaahtokylpyyn ja yrttiteehen. Vaikka kommunikaationi ulkomaailman kanssa vähenee vähenemistään, kehon ja mielen kanssa yhteydenpito perustuu jo muuhunkin kuin vaientamiseen.

Haluaisin lukea joitakin sellaisia itsehoito-oppaita, missä opetetaan positiivista ajattelua, skeematerapiaa (ihan uusi juttu mulle, mutta kuulostaa jännältä), yrttihoitoja, meditaatioharjoituksia jne. En koskaan voinut kuvitella tarttuvani moisiin, mutta nyt uteliaisuus alkaa voittaa ennakkoluulot. Saa siis suositella!

Eva Mendesin leuka

Onneksi, onneksi on joululoma. En jaksaisi millään lähteä aamuisin töihin, puurtaa hektisessä ilmapiirissä kymmenien, joskus satojen ihmisten keskellä ja hengähtää vasta ulospäästessä. Vaikka tuossa paikassa on paljon hyviä puolia, istuisin silti mieluummin 8h päivässä toimisto-olosuhteissa koneen äärellä kahvikuppi hiiren vieressä ja käsittelisin papereita, pilkkuja, kieliasuja ja asiakirjoja. Siis jos siitä saisi palkkaa, ihan oikeaa palkkaa eikä 8e/päivä. Mutta siihen, että jaksan hakea (saati tehdä) oikeita töitä kestää vielä aikansa. Ja joku koulutuskin olisi kiva.

Kaapit on taas tyhjillään, vessapaperi vetelee viimeisiään ja siivousta haittaa vakava rättivaje. Hellan sain pestyä ja putsattua muutenkin keittiön, mutta entäs ne muut huoneet? Voi olla, että tällä viikolla paukahtaa sukulaisvierailukin, ja kämpän sopisi olla silloin edustuskunnossa. Mutta huoh.

Blogin lukijamäärä on laskenut reippaasti, suorastaan romahtanut. Selvinpäin olo ei ole seksikästä tai viihdyttävää, tiedän. Kun päihteet ja niihin liittyvät tyypit jättää pois, ei jäljelle jäävässä arjessa ole yhtään mitään. Ei siis mitään. Totta kai jokaisen elämä koostuu pienistä ja pienemmistä tarinoista, mutta en osaa kirjoittaa kahvinkeitosta ja ruoanlaitosta ja kauhtuvista vaatteista niin, että voisin huijata blogilukijoita yhtään sen enempää kuin itseänikään siinä, että elämässä olisi muka jonkinlaista sisältöä. En kiellä ettenkö joskus kaipaisi sähläyksiä, säätöjä, ravaamista, villejä tarinoita villien ihmisten kohtaloista, tragedioiden arkipäiväisyyttä ja muuta todellisuuspakoa, mutta hulluhan olisin ellen olisi tyytyväinen nykytilanteeseen. Riippumattomuus rules. Olen joka päivä iloinen ja ylpeä siitä, ettei ole pakko lähteä mihinkään.

Talvimasennuksenkin suhteen olen selvinnyt helpolla. Ensimmäinen täysi talvi Efexoreilla, ja muutos on ihan huima. En aiempien syksyjen ja talvien tapaan kyhjötä nurkassa itkemässä hysteerisesti ja tekemässä itsetuhoisia suunnitelmia, näe kaiken jättämistä tavalla tai toisella (esim. hyppäämällä parvekkeelta tai myymällä sänkynsä ja lemmikkinsä ja muuttamalla maasta) ainoana ratkaisuna tai vainoharhaile, etten vaan voi riittää kellekään tai mihinkään. Normaaliudessa on hyvätkin puolensa. Pohjamudat ovat historiaa niin kauan kuin muistan syödä lääkkeeni.

Unohdin (! näin ei vaan sais käydä..!) Efexorit jouluksi kotiin ja sinnittelin ilman niitä monta päivää. Paluupäivänä silmissä ja takaraivossa vilahteli parin sekunnin välein sinisiä sähäreitä ja näkökenttä vippasi aina sävähtäessä. Olin ahdistunut ja nukuin huonosti, ja täyteen ahdetut junat tuntuivat kuolemalta. Mutta silti, pärjäsin yllättävän hyvin. En kilahtanut kertaakaan enkä vajonnut vainoilun ja masennuksen multisyövereihin. Jaksoin olla ystävällinen ja hyvällä tuulella Yhen perheen kanssa, eikä anopin maailman paras sienisalaatti maistunut yhtään vähempää hyvältä.

Jouluna maalla poikettiin tapaamaan tuttuja mulle ennestään tuntemattoman tyypin kämppään, johon oli ahtautunut huoneen täydeltä savua, tyhjiä tölkkejä ja sekavia ihmisiä. Sisäänmennessä törmättiin typyyn, joka luuttusi rappukäytävää yhden tyypeistä kustua rappusille, sisällä porukka tipahteli tuoleiltaan, piippua täytettiin niin ahkeraan etten meinannut pystyä hengittämään ja kukkoviinakin kiersi. En muista, että olisin koskaan nähnyt niin heikossa hapessa olevaa pilviporukkaa; siitä oli kiva kevyt kesäinen puistohippeily kaukana. Melkeinpä mikä tahansa visiteeraamani perusnistiluukku on ollut miellyttävämpi ja rauhallisempi paikka.

Kieltäydyin kohteliaasti kaikesta tarjotusta (hiisaaminen ja kirkkaat ei vaan oo mun juttu), Yks otti snadisti viinaa ja xanorin ja alkoi myöhemmin baarissa tanssia balettia.

(Näytän btw kuulemma Eva Mendesiltä. Jouduin googlaamaan siitä myöhemmin kuvan ja on meillä Yhen mukaan samanlainen leuka... :)

Joulunpurku

Saturday, December 27, 2008

Sain aattoiltana tekstarin, joka hiljensi hetkeksi.

"PLOP!! Avatessasi tämän viestin lähti yksi neekeri yksisuuntaisella takaisin Afrikkaan. Lähetä tämä viesti tutuille ja tuntemattomille ja osallistu operaatioon Valkoinen Joulu."

Taidan olla jotenkin huumorintajuton, kun ei naurattanut yhtään.

Nyt palaan arkeen keskelle homehtuvia tiskejä, ikävöineitä eläimiä ja (kerrankin ihan vain käytännöllisten) joululahjojen lajittelua. Ihan ensimmäisenä organisoin jo maustekaapista kaikki ne kymmenet maustepussit (aakkosjärjestykseen, tottakai) hienoon koriin, joka on kuin tehty maustepusseille ja jossa saatiin joululahjasuklaat. Sen jälkeen korkkasin kaljan.

Seuraavaksi yritän keksiä käyttöä Yhen mummoltaan lahjaksi saamalle merensiniselle (?) mariskoolille. Mummo ei ole vielä lähellä kahdeksaakymmentäkään, mutta karkottaa jo läheisensä ympäriltään seniileillä sairaskertomuksilla. Pakolliselta jouluvierailulta anoppikin jäi pois ja heti perillä miehet livahtivat kuusimetsään ja jättivät minut mummunsa kanssa päivittelemään tulehduksia, allergioita, nivelkipuja, hammassärkyjä ja vanhuutta. Välillä yritin vaihtaa puheenaihetta ja ihastella kehystettyjä vauvakuvia, mutta jotenkin Yhen mummu sai aina keskustelun vietyä neurooseihinsa ja taudinkuviinsa.

Puolet sen naamasta oli kirkkaanpunainen ja turvoksissa tulehduksen jollain tapaa levittyä hampaista kasvoja ylöspäin silmiin asti, ja yritettiin porukalla suostutella sitä hammaslääkäriin. Mummu vastusti viimeiseen asti, kertoi laktoosi-intoleranssinsa estävän antibioottikuurit, lääkäreiden olevan ammattitaidottomia, vaatteiden olevan pyykissä (eihän ilman puhtaita vaatteita voi lääkäriin mennä) ja Valittujen palojen lääkärikirjan mukaan kyse ei todennäköisesti kuitenkaan ole mistään vakavasta. Vaikka ai herranen aika sentään kun on se niin hankalaa ja kivuliasta, kun ei hampaitakaan voi pestä, vaikka pitäisi, kun sillä se "paha veri" tulisi ulos ja infektiohan paranisi sen siliän tien.

Sama nainen ei suostu lämmittämään keskellä korpea tönöttävää taloaan (öljylämmitys maksaa kuulemma liikaa) tai käyttämään keväällä saamiaan pesukoneita, kun "ne pesuaineet aiheuttavat niin hirveää ihottumaa ja syöpääkin kuulemma". Siksi niitä puhtaita vaatteitakaan ei ole. Siivouskaan ei onnistu, kun pesuainehöyryt näivettävät keuhkot. Onneksi oma isovanhempani kuittasi jouluiltapuhelun kuulumiskyselyt vain toteamalla, että pumppu ja vatsa toimii, joten mitä sitä muuta kaipaa.

Yks oli ilmeisen tyytyväinen joululahjaansa. Olin hankkinut sille dosetin, jos se vaikka muistaisi syödä päivittäiset vatsalääkkeensä ja leptinsä kuten kuuluu. Romanttista, eikö vain? Siltä en saanut lahjaa tänäkään jouluna, kuten en synttäreillä, enkä sitä edellisenä jouluna. Se on vielä huonompi hankkimaan lahjoja kuin minä, joten en osaa edes olla pahoillani, kunhan sain haleja siitä edestä. Toihan se mulle sentään ihan oikeanlaisen deodorantin kaupasta, kun ennen lähtöä pyysin. ;)

Olin panostanut poikkeuksellisen hyvin omiin jouluostoksiini tänä vuonna. Ostin itselleni uuden hameen, talvisukkikset ja neuleen ja Yhen lisäksi lahjan myös ala-asteikäiselle pikkusiskolleni, jota näen enintään kerran vuodessa. Sisko oli kuulemma jopa tykännyt ja olen varsin tyytyväinen. Tuli hyvä mieli. Ehkä minusta vielä sittenkin tulee huomioiva ja kivakiva isosisko.

Talvihuolto

Sunday, December 21, 2008

Tänään pidän itsestäni huolta ja haahuilen kylpytakissa koko päivän heilutellen vastalakattuja ja -viilattuja kynsiä. Vahasin sääret ja kainalot ja testasin uutta deodoranttia, kuorin kasvot oikein huolella sillä viidenkympin merisuolalla, jonka Yks syyhki jostain edellisellä bentsokuurillaan ja aion tehdä puntti- ja vatsalihastreenit oikein viimeisen päälle. Ja nautiskelen parista kylmästä keppanasta.

Hiuksetkin värjäisin ihan vaan siksi että se on niin superkivaa, mutta edellisestä värjäyksestä on niin vähän aikaa ettei siinä olisi mitään järkeä. Harmi kyllä.

Hemmottelupäivät on ehdottoman tärkeitä mielenterveydelle. Toinen vaihtoehto olisi pyhittää itselleen joka päivä vartti kylppärissä täydellistä aivojen nollausta hiusten pöyhimisen ja silmienrajauksen merkeissä, mutta en enää juuri koskaan käy missään mihin viitsisi meikata kunnolla. Tuulen heitettyä tuossa yks päivä hiukset stendarin liekkiin ja leimautettua tuleen ennen kuin ehdin sammuttaa ne olen ollut aika varovainen hiuslakankin kanssa ja jatkanut vanhaa linjaa hätätilaponihännillä. Etuhiukset lyheni siinä nimittäin aika reippaasti. Kylmällä säällä talviturkki on saanut rehottaa säärissä rauhassa, ja vaatteiden kokeilu ja vertailu peilin edessä on jäänyt kokonaan kun painonnousun takia mikään ei enää mahdu päälle.

Alkuviikosta, ennen jouluksi maalle lähtöä, käyn ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen vaatekaupoissa ja etsin itselleni hyvät lämpöiset ja siistit sukkahousut lyhyen hameen kanssa käytettäväksi. Ja sen hameen - vaatekaapissa olevat kun eivät nekään mahdu päälle ja ovat muutenkin nukkaantuneita.

Sanotaan mitä sanotaan, minä ainakin höösään itseäni varten. En ole koskaan huomannut, että meikkaamisella olisi ollut mitään merkitystä vastakkaisen sukupuolen huomion kannalta, ja etenkin parisuhteessa yksityisyyden ja ikiomien juttujen vähetessä itseensä panostamisen merkitys kasvaa. Kylppärissä on hetki yksityisyyttä, jolloin voi tehdä jotain vain itseään varten, olla tyytyväinen itseensä ja nostaa mielialaansa katsomalla lopputulosta. Itsensä huoltaminen, vaikka kyse olisikin vain kosmeettisista pikkujutuista joita kukaan muu tuskin edes huomaa, on tervettä itsekkyyttä.

Itsekkyydestä puheenollen, en ollut Yhen mukaan viime yönä korvaani lotkauttanut sille, että se näki jatkuvasti hirveitä painajaisia. Oltiin kuulemma muutettu Turkuun.

Köyhyys on ulkopuolisen häpeä

Saturday, December 20, 2008

En tiedä onko näillä yhteyttä toisiinsa, mutta a) lopetin jonkun aikaa sitten leptien syönnin kokonaan ja b) enää ei ole nälkä, juuri koskaanlainkaan, ja vatsa täyttyy mukavasti pienenpienellä määrällä. Lihaa tai muuta raskasta ei tee mieli. Tosin c) en saa nukuttua.

Leptitipautusten loputtua päivän rakenne on muuttunut. Enää en herää seitsemältä aamulla ja ala nuokkua päivärytmilääkityksellä yhdeksältä illalla. Päivään on palannut se vaihe, jolloin istuu yksin pimeässä tietokoneella silmät unettomuudesta kiiluen toisen mentyä nukkumaan ja tuntee olevansa edes hetken aikaa yksin. Ilman sinisen enkelin makua kielellä ei kannattaisi edes yrittää nukahtamista, ne taittavat levottomuudelta pahimman kärjen.

Tilasin itselleni joululahjan. Muutamia vuosia sitten harkitsin osallistuvani, kun sosiaalitoimiston ilmoitustaululla pyydettiin lähettämään omia pieniä tarinoita köyhyydestä kirjaa varten. Nyt sain lopulta aikaiseksi tilata Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä, 15,10e. Vähän aikaa sitten ilmestynyttä Kallis köyhyys -pamflettia en edes halua lukea, koska haastatteluiden perusteella tekijä vaikuttaa aiheestaan vieraantuneelta elintasourpolta.

Haluaisin kirjoittaa enemmän niistä pienistä tarinoista, mitä köyhyys saa aikaan kontaktipiirissä. Toisten köyhyydestä kirjoittaminen vain tuntuu härskiltä, tunkeilevalta, intimiteetin loukkaamiselta. Köyhyys on arka asia, se heijastuu ensimmäisenä äärimmäisen henkilökohtaisissa asioissa, kodissa, ruoassa, vaatteissa, hygieniassa, ihmissuhteissa, kätketystä nöyryytyksestä puhumattakaan. Sen vaikutusten penkominen on ihmisen salattujen ja usein kipeiden kokemusten penkomista.

Itse köyhyyttä on helppo käsitellä tilastoissa, prosenttiyksiköissä ja euromäärissä, mutta leipäjonoa valokuvaava tuntee epämääräistä häpeää.

Levottomuus

Friday, December 19, 2008

Katselin illan pimetessä Ebookersista lentoja Tbilisiin. Ensi kesänä edestakainen reissu maksaisi lentojen osalta 406 euroa. Ei summa eikä mikään, eihän? Vanhaa kaupunkia ja ympäröiviä vuoristoja, grillattua lammasta ja makeaa punaviiniä, paikallista ug-elämää ja pubeja? Miten ois?



Kuva on Mtskhetan lähistöltä Jvarin luostarin jäännöksiltä.

Matkakuume kalvaa. Radanvarsilähiöt herättää epämääräistä levottomuutta. Selailen vanhoja matkakuvia (pitäisi skannata ne) vuosituhannen alkupuoliskolta Kaakkois- ja Keski-Aasiasta ja myöhemmältä ajalta Venäjältä ja Kaukasukselta. Lentolippujen hinnat ja reittivaihtoehdot rullaa päässä kuin hedelmäpeli ja kaikki on mahdollista niin kauan kuin vilkaisee nettipankista tilitiedot.

Ensi kesäksi alan säästää, ellei muuten niin salaa Yheltä. Levottomuus alkaa häiritä liikaa.

Duunitarinoita, osa 1

Vanhan, jäytävän kunnianhimon ja pakonomaisen eteenpäin pyrkimisen kadottua olen löytänyt osapuilleen sopivan työympäristön, jossa ei tarvitse kannatella lavasteita tai varoa sanojaan. Valtaosa duunareistamme on työttömiä tai työkyvyttömyyseläkkeellä olevia vapaaehtoisia, tukityöllistettyjä, kuntoutettavia päihdeongelmaisia tai Alkon kanta-asiakaseläkeläisiä. Yhdyskuntapalvelijoitakin löytyy, ja korvaushoitoasiakkaita, ja vanhoja hilpeitä uskovaisia mummoja, joista osalla on maailman terävin huumori ja jotka kahvihuoltoineen pitävät paikan selkärangan pystyasennossa.

Asiakaskunnan rakenne on melko pitkälti samanlainen, erona lähinnä se että meillä kännissä paikalle tulemisesta seuraa nenänvalkaisukarenssi. Asiakkailla riittää, että pysyy omin jaloin pystyssä eikä huutele rumia. Osapuilleen kerran viikossa kutsutaan lanssi paikalle, koska joku (yleensä samat tyypit) saa viinakramppeja. Onneksi duunareissa on sen verran vanhoja holisteja, ettei niillä mene hätä käteen jonkun krampatessa.

Olemme kristillinen yhteisö, jossa toimitaan Kristuksen pelisäännöillä. Iso osa porukasta ei Herran sanasta perusta, mutta koska Jeesus pitää lafkan pyörimässä niin istumme hiljaa aamurukouksen aikana ja siunausta toivotettaessa toivotamme ystävällisesti samoin. Kiroilu on yhteisössämme kielletty, joten kun laatikko tipahtaa varpaille ja käytävää pitkin kaikuu perkeleitä, niin soosoo-sormi heilahtaa.

Näiden pienten rajoitusten vastapainona on isompia vapauksia. Töihintuloaika on joustava, kunhan omatunto sen sallii. Tiedän hyvin, että jos en ole töissä ennen palaveria, niin joku muu tekee ehkä parin hengen hommat yksin. Meillä kun on aikataulut, ja töitä tehdään tiettyinä päivinä niin pitkään kuin niitä riittää, ei kellon mukaan. Asioiden on oltava valmiina tiettynä päivänä, vaikka työpäivä venyisikin vähän, ja siksi menen ajoissa töihin, ettei päivä venyisi kenenkään osalta ainakaan minun takiani.

Tupakkataukoja ei säännellä, röökillä ja kahvilla istuskellaan omantunnon mukaan sen puitteissa, että hommat tulee hoidettua. Valitin joskus rahapulaa röökipaikalla, ja samantien tarjottiin seteliä lainaksi, "maksa kun pystyt, mulle tuli just tuet". Joskus pummin rahojen loputtua tupakkaa, ja yksi porukan vanhoista äijistä tyrkkäsi setelin käteen ja juoksutti kauppaan tupakkaostoksille. "Tuo mulle mun merkkiä ja itelles mitä haluat." Fillarinkin sain duunikaverilta, joka oli kuullut ettei omani ole ilman satulaa käyttökelpoinen. Duuniporukassa on kans huomattava määrä tyyppejä, joiden kanssa istuu ihan mielellään kaljalla - harva sylkee lasiin.

Harvalla duunipaikalla toisista huolehditaan millään tavalla. Meillä kellään ei ole helppoa, kellään ei ole paljoa rahaa, ja kukaan ei ole täydellinen, joten usein ymmärrämme ja autamme jos pystymme. Joskus menee duunissa hermot ja kaikista ei tietysti voi millään pitää (joukossa on muutama täysin mahdoton ja superrasittava tapaus...), mutta iso osa porukasta on ihan loistotyyppejä. Yritän vastavuoroisesti jeesata muita jos osaan, lähinnä olen pystynyt ehkä auttamaan byrokratiajutuissa ja kämpän saamisessa. Ehkä joskus vielä leivon porukalle porkkanaleivoksia tai jotain...

The end of December

Thursday, December 18, 2008

Meinasin lisätä kuvitusta edellisen postauksen resepteihin, mutta kuvista tuli niin rumia etten niiden perusteella kokeilisi minkäänlaista ruokaohjetta.

Sen sijaan saatte taustamusiikkia, ajankohtaan - ja säähän - sopivasti Joan Baez ja Famous Blue Raincoat.



Videota tuossa ei siis ole, eli ei kannata jäädä tuijottamaan.

Rajatieto on väärässä.

You are The High Priestess
Science, Wisdom, Knowledge, Education.
The High Priestess is the card of knowledge, instinctual, supernatural, secret knowledge. She holds scrolls of arcane information that she might, or might not reveal to you. The moon crown on her head as well as the crescent by her foot indicates her willingness to illuminate what you otherwise might not see, reveal the secrets you need to know. The High Priestess is also associated with the moon however and can also indicate change or fluxuation, particularily when it comes to your moods.
What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.

Bongasin yo. testin Cheriseltä. Tuli heti mieleen, että pitäisi kaivaa esille vanhat riimukirjat ja poiketa askartelukauppaan, jos vaikka näin kymmenen vuoden jälkeen saisi lopulta tehtyä ne riimutkin. Olisipa edes jotain näpertelyä, vaikka moinen pitäiskin tehdä Yhdeltä salaa ettei se vittuile.

Rajatietoluonnekuvausten mukaan pitäisi kai olla osapuilleen profeetta ja Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu diplomaatti. Riimupöydästä pomppii Ansuzia, horoskooppi on kaksoset, aktiivisessa kämmenessä jupiterin kukkula pullottaa ja tarotkin vittuilee.

Miksi rajatietojutuissa tuhlaillaan ylisanoja ja yliampuvia kuvauksia? Kenellä muka niistä itsetuntemus kasvaa, tai itsetunto ainakaan? Semitaikauskoiselle riimujenlukijalle moiset on vaan masentavia. Mihin minun jumalallinen sanansaattajuuteni on hukkunut? Entäs se energia ja luovuus, haloo?

Taroteissa oli sentään totuuden hiven. Kuutamolla mennään.

En jaksaisi yhtään mitään. Harkitsen jossain vaiheessa kirjoittavani duunistakin jotain. Viikottaisista viinakrampeista, yhteisöllisyyden ylistyksestä, ilmaisen tavaran tuomista joukkopsykooseista, Jeesuksesta Kristuksesta ja hallitsemattomista sopulilaumoista, mutta ehkä joskus. Joka aamu tuntuu väsyneemmältä kuin nukkumaan mennessä.

Lisäyksenä vielä päivän jämäruokareseptit:

Porkkanabanaani-inkiväärikookoscurrysosekeitto

* 5 porkkanaa
* 2 banaania
* 1 biitti inkivääriä
* 1 purkki kookoskermaa
* 2 sipulia
* sopivasti suolaa
* wokkivihanneksia
* curryjauhetta
* chiliä tuoreena ja/tai jauhettuna

Porkkanapalat keitetään pehmeähköiksi ja soseutetaan sauvasuristimella yhdessä pilkottujen banaanien kanssa. Lisätään ihan pieni tilkka kasviöljyä ja pistetään kattilaan muhimaan yhdessä wokkivihannesten kanssa. Lisätään raastettu tuore inkivääri, pilkotut sipulit, pari kupillista vettä ja mausteet, ja kiehautetaan nopeasti, ei keitetä. Viimeiseksi tarkistetaan maku (kannattaa tehdä hiukan tuliseksi :) ja lisätään kookoskerma ja tarvittaessa lisää mausteita. Ripotellaan pinnalle tuoreita chilirenkaita ja vaikka tuoretta sitruunaruohoa ja tarjoillaan esim. patongin kanssa.

Savulohi-tofupastasalaatti

* Savulohta
* Kylmäsavutofua
* Herkkusieniä
* 1 punasipuli
* 1 tavallinen sipuli
* Snadisti gnocchipastaa
* Tilkka kookosmaitoa
* Mausteita

Otetaan noin 300g päiväyksen jo ohittanutta, valmiiksikypsennettyä vakuumisäilöttyä savukultakirjolohta, jääkaapissa pari päivää muhineita kylmäsavytofuviipaleita, paketti herkkusieniä ja yksi tavallinen ja yksi punasipuli. Pilkotaan, laitetaan pannulle ja kuumennetaan. Keitetään pasta al dente, lisätään se ja mausteet ja annetaan jäähtyä. Lopuksi pastasalaatti kostutetaan varovasti kookosmaidolla. Tarjoillaan pääruoasta riippuen alkusalaattina, patongintäytteenä tai esim. tortillan sisällä tuoresalaatin kanssa.

Ensi vuonna sen ehkä näkee?

Thursday, December 11, 2008

Kävin läpi kaikki säännöllisesti puolen vuoden aikana käyttämäni lääkkeet ja karsin joukosta ne, joiden tiedän (tai Lääkelaitos tietää) aiheuttavan turvotusta ja painonnousua. Niitä oli useampi ja osaa niistä olen lisännyt ruokavaliooni huomattavasti kesän jälkeen.

Jos kroppa ei tästä pienene, niin kai sit piru vie pitää lähteä lenkille loskaiseen pimeään metsään, jossa vaanii kirvesmurhaajien, hullujen raiskaajien, haisulien ja mörköjen lisäksi irti kulkevia äkäisiä dobermanneja. Odotan muutaman viikon tai pari kuukautta tapahtuuko pientäkään muutosta. Jos ei, niin vielä on aikaa itsekuriin ennen bikinikautta. Olen joka tapauksessa luvannut aloittaa salilla käynnin yhdessä Yhen kanssa.

Vaihdoin toistaiseksi leptit toisiin, joiden ei pitäisi lisätä painoa pitkälläkään käytöllä. Lepti kuin lepti, pääasia että auttavat nukkumaan. Bentsoilla nukahtaminen kroonisesta unettomuudesta kärsiessä olis niin vihoviimestä touhua, että tipun mieluummin lepteillä. Ja kyllä, minulla on reseptit nukahtamislääkkeisiin.

Toivon, että leptivaihdos tuottaisi pientä helpotusta elämään vyötärölinjan kanssa. Efexoreista en olisi valmis luopumaan, niiden tuoma positiivinen elämänmuutos oli sen verran suuri.

Yks sentään jaksaa aina kertoa, miten tykkää musta ihan millaisena vaan ja vertailee joskus omaa puhjennutta miehistä kaljamahanalkuaan mun pömppäriin (ollaan ihan samiksia...) ja hihkuu aina huomatessaan, että tissit oikeasti kasvaa lihoessa. Miehet on ihania.

Viikon voittajat

Wednesday, December 10, 2008

Olen ihmetellyt ihmisiä. Olen tekemisissä pääosin samojen muutaman sadan hengen kanssa viikoittain, ja vaikka tilanteet on lyhyitä ja aina ei ymmärretä toisiamme (kaikki eivät puhu sujuvaa suomea, enkä minä esimerkiksi sujuvaa arabiaa), niin joka viikko useimmista oppii jotain uutta, niin työkavereista kuin asiakkaistakin. Yleensä käsitykseni tyypeistä paranee ajan mittaan, joskus tosin päinvastoin.

Yksi tämän viikon kärkinousijoita on Lähi-idästä kotoisin oleva mies, joka kantaa viikosta toiseen syvää huolta pikkulintujen selviämisestä talven yli ja hamstraa nyt leipää linnuille vietäväksi. "Lintujenkin pitää syödä." Toinen on kestosuosikkini, mies maailman söpöimmän pikkupojan kanssa. Ensitapaamisesta tämä tyyppi on piristänyt päiviä ikuisella hyväntuulisuudella ja ystävällisyydellä. Ikinä ei pahaa sanaa tai tylyyttä, aina vain iloisia toivotuksia.

Viikon kolmannen suosikkisijani saa työnjohtajani, joka koko alkusyksyn vaikutti kovin kireältä ja stressaantuneelta työstään, mutta joka pitämänsä loman jälkeen on ollut ihan loistotyyppi, joka huolehtii muidenkin viihtyvyydestä.

Kunniamaininnan annan vielä tapaukselle, jonka moni varmaan tietää usein soittelevan ämpäreitä ja kattiloita Ateneumin edessä ja joka on lopultakin lakannut huutelemasta perääni aina nähdessään ja odottelemasta röökipaikalla että pääsen töistä. Kiitän tupakka- ja työrauhasta.

Vaikka monet ihmiset ovat ihan loistotyyppejä ja ihan niinkun kreisejä persoonia, niin oma motivaatio alkaa valua hiekkaan. Päivästä toiseen on vain väsynyt, uupunut, nuutunut ja puoliunessa. Aamuisin melkein itkettää herätä ja nousta, ja olen alkanut jatkaa nukkumista ja unennäköä nousemisen jälkeenkin. Syysuupumus on ihan perseestä.

Puoliraajahalvaus

Sunday, December 07, 2008

Luulin, että raajan pidempiaikainen "halvaannuttaminen" saamalla hermo puristuksiin on vaan nistien ja juoppojen juttu. Siis sellaisten, jotka sammuvat väärin raajansa päälle ja sen jälkeen se ei toimi kunnolla kuukausiin, niinkuin työkaverilla kävi kätensä kanssa.

Olen nilkuttanut tai ennemminkin laahannut toista jalkaa perässäni jo muutaman päivän, koska menin ottamaan xoneilusta iloa irti ja venyttelemään. Siis ihan vain venyttelemään, ja koska tiedän ettei subun kanssa kipu välttämättä varoita oikeassa paikassa liiasta riuhtomisesta, niin venyttelin vielä hyvin rauhassa ja varovasti ja ajan kanssa ja oikein nautiskelin siitä, miten venytys ulottui selkään asti ja ikuiset kramppijumit alkoivat laueta.

Nyt ei sitten jalka toimi. Polvesta alaspäin ei ole tuntoa, eikä jalalle voi yksinään laittaa koko painoa. Kävelemään onneksi sentään pystyy, nilkuttamalla. Ei voi muuta sanoa kuin että toivottavasti tämä menee pian ohi. Kolmeen päivään ei tosin ole tullut muutosta mihinkään suuntaan. Sen siitä saa kun yrittää pitää huolta itsestään.

Ja päivän uutisiin: jokainen on varmaan kuullut, että Sveitsi hyväksyi kansanäänestyksellä kokeilun, jossa addikteille jaetaan heroiinia muuttamisen pysyväksi. (Olipa huonosti muotoiltu lause)

Ja mitä isot maailmalla, sitä pienet meillä perässä: Vantaan kokoomusnuoret: Heroiinia Kelan laskuun

- Kokoomusnuoret olivat syksyllä talkoilla keräämässä huumeneuloja Männistön puistossa Tikkurilassa. Tunnissa löytyi tusinan verran ruiskuja. Ongelman ratkaisemiseksi huumepolitiikka on voitava tarkastella muustakin kuin rangaistusnäkökulmasta.

Ihan positiivista, että kokoomusnuorissakin on kiinnostusta "ratkaista huumeongelmaa". Jos ruiskujen nakkeleminen Tiksin puistoon herättäisi muissakin samanlaisia johtopäätöksiä, niin sitähän voisi melkein ruveta harrastamaan. Tosin ennen kuin aletaan nakella ilmaista heroiinia Suomen markkinoille, voisi hoitaa nykyisen korvaushoitomallin toimimaan niin että siitä olisi hiukan enemmän hyötyä hiukan useammille...

Tänään ei oikeasti ole mitään asiaa eikä päässä liiku mitään. Käytiin lopulta siellä raflassa syömässä hyvää safkaa, möngittiin alkuillasta ähkyssä kotiin ja kaaduttiin nukkumaan. Nyt tuli sitten taas unettomampi yö.

Hiljainen helpotus häpeää vailla

Wednesday, December 03, 2008

En tunne pienintäkään katumusta, häpeää, likaisuutta, epäonnistumisen tunnetta, pahoinvointia, pettymystä tai muuta morkkista. Sen sijaan tunnen itseni vahvaksi; vahvaksi, häpeämättömäksi ja riippumattomammaksi kuin koskaan.

Olen aina tiennyt, että "entinen addikti ei voi ottaa edes yhtä kertaa" -ajattelumalli ei sovellu omalle kohdalleni. Sen sortin ikuinen ehdottomuus ei vain istu tähän päähän. Viiden viikon kohdalla 4kk sitten tullut kertarepsahdus oli tavallaan osoitus siitä, että vieroituksen pahin vaihe alkoi olla ohi ja riippuvuus hiukan edes hallinnassa; pakkomielteinen tarve oli ohi, ja retkahduksen jättäminen siihen kertaan ei vaatinut itsekuria tai kieltäymystä. Ei vain tehnyt mieli.

Tätä kertaa en osaa edes ajatella retkahtamisena. Kun prosessi on harkittu, sovittu Yhen kanssa ja pohjustettu rauhassa hissukseen, se ei tunnu siltä, että antaisin periksi millekään.

En halua antaa sitä viestiä, että satunnaiskäyttö olisi kellekään ex-addiktille hyvä idea. Minulle se ei ainakaan ole sitä. Tiedän, etten ikinä enää halua käyttää teksiä säännöllisesti tai edes epäsäännöllisen säännöllisesti; toisaalta se ei ole sen arvoista ja toisaalta se on taas "liian hyvää" siihen. (Tiedän mitä korvikeskeidaa bupre monien mielestä on, mutta minulle se kelpaa.) Suhteeni tekkeniin taitaa kehittyä samansuuntaiseksi kuin deeleihin; pari kertaa vuoteen on ihan ok, mutta useammin ei nappaa.

Olen tyytyväinen itseeni, vaikka itsetutkistelu menikin jossain välissä hiukan överiksi. Yritän hahmottaa ajatusmallejani ja reaktioitani ja kaivaa viitteitä siitä, lisäisikö tämä luvattomia mielitekoja jatkossa. Mutta kun olo on vain intohimoton, tyyni, keskittynyt ja kivuton. Ei innostusta, ei notkuja, ei kiihtymyksestä täriseviä käsiä väsätessä, ei euforiaa, ei mitään kovin erityistä. Vain rentoutuminen, rauhoittuminen ja levollinen kivuttomuus. Blosse ajaisi varmaan ihan saman asian, mutta nuppihäirö ei ole kestänyt hiisaamista enää vuosiin.

Vaikuttaa varmaan supertyperältä tehdä ihkaomaa postausta siitä, että on napannut snadit pitkästä aikaa. Se on silti virstanpylväs: olen edennyt prosessissa niin pitkälle, että uskalsin antaa itselleni luvan kokeilla rajojani. Samalla se on syy tyytyväisyyteen siinä, että missään vaiheessa itse ottaminen ei ole tuntunut mitenkään isolta tai tärkeältä jutulta. Tärkeää on ollut se, uskaltaako luottaa itseensä niin paljon, että antaa itselleen tuuman verran liikkumavaraa.

Jostain syystä päällimmäinen tunne on kuitenkin helpotus. Salaa irrationaalisesti näköjään pelkäsin, että saisin jotkut hulppean euforiset mahtinotkut, huokailisin nautinnollisesti seuraavat 6h ja kuin salama kirkkaalta taivaalta pään lävistäisi pakonomainen tarve saada heti lisää. Tiedättehän, sellainen elokuvallinen heroinisti retkahtaa Hollywoodissa -juttu.

Toivottavasti en ole aiheuttanut kellekään pettymystä. Jos aiheutin, niin ei silti tarvitse pelätä että alkaisin taas vetää. Ei mitään voi olla niin kova ikävä, että enempää tekisi mieli. Halusin vain jakaa tämän heikon ihmisen hetkellisen helpotuksen ja voimaantumisen tunteen kanssanne. Olen taas hiukan entistä varmempi siitä, ettei minusta tulee enää epätoivoista nideä.