Eva Mendesin leuka

Tuesday, December 30, 2008

Onneksi, onneksi on joululoma. En jaksaisi millään lähteä aamuisin töihin, puurtaa hektisessä ilmapiirissä kymmenien, joskus satojen ihmisten keskellä ja hengähtää vasta ulospäästessä. Vaikka tuossa paikassa on paljon hyviä puolia, istuisin silti mieluummin 8h päivässä toimisto-olosuhteissa koneen äärellä kahvikuppi hiiren vieressä ja käsittelisin papereita, pilkkuja, kieliasuja ja asiakirjoja. Siis jos siitä saisi palkkaa, ihan oikeaa palkkaa eikä 8e/päivä. Mutta siihen, että jaksan hakea (saati tehdä) oikeita töitä kestää vielä aikansa. Ja joku koulutuskin olisi kiva.

Kaapit on taas tyhjillään, vessapaperi vetelee viimeisiään ja siivousta haittaa vakava rättivaje. Hellan sain pestyä ja putsattua muutenkin keittiön, mutta entäs ne muut huoneet? Voi olla, että tällä viikolla paukahtaa sukulaisvierailukin, ja kämpän sopisi olla silloin edustuskunnossa. Mutta huoh.

Blogin lukijamäärä on laskenut reippaasti, suorastaan romahtanut. Selvinpäin olo ei ole seksikästä tai viihdyttävää, tiedän. Kun päihteet ja niihin liittyvät tyypit jättää pois, ei jäljelle jäävässä arjessa ole yhtään mitään. Ei siis mitään. Totta kai jokaisen elämä koostuu pienistä ja pienemmistä tarinoista, mutta en osaa kirjoittaa kahvinkeitosta ja ruoanlaitosta ja kauhtuvista vaatteista niin, että voisin huijata blogilukijoita yhtään sen enempää kuin itseänikään siinä, että elämässä olisi muka jonkinlaista sisältöä. En kiellä ettenkö joskus kaipaisi sähläyksiä, säätöjä, ravaamista, villejä tarinoita villien ihmisten kohtaloista, tragedioiden arkipäiväisyyttä ja muuta todellisuuspakoa, mutta hulluhan olisin ellen olisi tyytyväinen nykytilanteeseen. Riippumattomuus rules. Olen joka päivä iloinen ja ylpeä siitä, ettei ole pakko lähteä mihinkään.

Talvimasennuksenkin suhteen olen selvinnyt helpolla. Ensimmäinen täysi talvi Efexoreilla, ja muutos on ihan huima. En aiempien syksyjen ja talvien tapaan kyhjötä nurkassa itkemässä hysteerisesti ja tekemässä itsetuhoisia suunnitelmia, näe kaiken jättämistä tavalla tai toisella (esim. hyppäämällä parvekkeelta tai myymällä sänkynsä ja lemmikkinsä ja muuttamalla maasta) ainoana ratkaisuna tai vainoharhaile, etten vaan voi riittää kellekään tai mihinkään. Normaaliudessa on hyvätkin puolensa. Pohjamudat ovat historiaa niin kauan kuin muistan syödä lääkkeeni.

Unohdin (! näin ei vaan sais käydä..!) Efexorit jouluksi kotiin ja sinnittelin ilman niitä monta päivää. Paluupäivänä silmissä ja takaraivossa vilahteli parin sekunnin välein sinisiä sähäreitä ja näkökenttä vippasi aina sävähtäessä. Olin ahdistunut ja nukuin huonosti, ja täyteen ahdetut junat tuntuivat kuolemalta. Mutta silti, pärjäsin yllättävän hyvin. En kilahtanut kertaakaan enkä vajonnut vainoilun ja masennuksen multisyövereihin. Jaksoin olla ystävällinen ja hyvällä tuulella Yhen perheen kanssa, eikä anopin maailman paras sienisalaatti maistunut yhtään vähempää hyvältä.

Jouluna maalla poikettiin tapaamaan tuttuja mulle ennestään tuntemattoman tyypin kämppään, johon oli ahtautunut huoneen täydeltä savua, tyhjiä tölkkejä ja sekavia ihmisiä. Sisäänmennessä törmättiin typyyn, joka luuttusi rappukäytävää yhden tyypeistä kustua rappusille, sisällä porukka tipahteli tuoleiltaan, piippua täytettiin niin ahkeraan etten meinannut pystyä hengittämään ja kukkoviinakin kiersi. En muista, että olisin koskaan nähnyt niin heikossa hapessa olevaa pilviporukkaa; siitä oli kiva kevyt kesäinen puistohippeily kaukana. Melkeinpä mikä tahansa visiteeraamani perusnistiluukku on ollut miellyttävämpi ja rauhallisempi paikka.

Kieltäydyin kohteliaasti kaikesta tarjotusta (hiisaaminen ja kirkkaat ei vaan oo mun juttu), Yks otti snadisti viinaa ja xanorin ja alkoi myöhemmin baarissa tanssia balettia.

(Näytän btw kuulemma Eva Mendesiltä. Jouduin googlaamaan siitä myöhemmin kuvan ja on meillä Yhen mukaan samanlainen leuka... :)