Itkuläskiahdistus

Friday, January 30, 2009

Tämä viikko on ollut pahempi kuin pitkään pitkään aikaan. En saa nukuttua öisin, ja tulen yöllä katsomaan telkkaria siihen asti että tipun sohvalle ja möngin siitä joskus aamuyöllä sänkyyn. Lääkkeistä ei tunnu olevan mitään apua, ja itkettää jatkuvasti. Töihin pääsystä ei ole ollut toivoakaan, ja siitäkin tulee kotona sanomista.

Yks on saanut pakkomielteen laihtumisesta, erityisesti mun laihtumisesta. Päätettiin ihan hyvällä mielellä joku päivä sitten aloittaa yhteinen kuntokuuri ja aloitettiin se samantien jättämällä kaksi kolmannesta bisseistä ostamatta, hikikävelemällä tunnin verran ja laskemalla yhteisiä kalorikulutuksia. Sovittiin, että aletaan käydä iltaisin lenkillä ja juostaan pikkuhiljaa ajan mittaan aina pidempiä matkoja. Suunnittelu oli kivaa, ja tuntui että saadaan lisää kivaa yhteistä tekemistä.

Nyt oon kuunnellut muutaman päivän jatkuvaa huomauttelua, ja pinna alkoi kiristyä eilen kun se ilmoitti, että mun on muutettava pukeutumistyyliä ettei makkarat näy kaikelle kansalle. Oltiin ostamassa akuuttitarvevaatteita, minkä jälkeen se ei osannut puhua mistään muusta kuin siitä, miten ja minkä vaatteiden kanssa mun pitäisi käyttää mitäkin siihen asti että laihdun. Kahteen päivään se ei ole puhunut mistään muusta ja itkettää vaan enemmän. Yritän muistuttaa itselleni olevani alle 60-kiloinen ja normaalipainoinen, mutta en pysty nälästä huolimatta menemään jääkaapille.

Tänään se halusi lähteä yhdessä kävelemään hoitamaan asioita, "että mäkin saisin vähän laihdutusliikuntaa", ja siinä vaiheessa kun se alkoi taas valikoida mulle "sopivia" vaatteita, hermostuin ja se lähti ovet paukkuen sanomatta mitään. Päätin muuttaa toistaiseksi kokonaan sohvalle nukkumaan.

Että kai tätä voi sanoa jonkinlaiseksi kriisiksi. Kaikkeen mikä liittyy liikkumiseen ja painontarkkailuun liittyy nyt vain paha mieli, eikä mikään suunniteltu tunnu enää hyvältä. Kaikkeen yhdistyy vain oma huonous, rumuus ja kelpaamattomuus, eikä se tunnu tajuavan sitä. Suuttuu vain.

Kämpänkin kanssa on odotettavissa kriisiä. Nukkumaan mennessä huomattiin sängyn yläpuolella katossa kohtuullisen kokoinen selkeä reikä ja sen ympärillä kosteusvahinkoja. Kylppäristä todennäköisesti löytyy samanlaisia. Asutaan ylimmässä kerroksessa, ja odotettavissa on todennäköisesti evakkoon lähtö sitten kun remppa alkaisi. Ei uskalleta ilmoittaa tuosta reiästä vielä.

Vanhoja vaivoja

Wednesday, January 28, 2009

Vanhat vaivat alkavat iskeä päälle. En ole ihan varma mistä se johtuu - onko lääkitys liian alhaalla vai onko kaikkeen joku ulkopuolinen syy. Päässä viiraa joka tapauksessa.

Olen ollut pari päivää poissa töistä, kun selkään on sattunut niin pirusti, en nukkunut toissayönä lainkaan ja ulos lähteminen pelottaa niin perkeleesti. Kaikki pieniä asioita, mutta yhdessä totaalisen lamauttavia. Huomaan purevani jatkuvasti hampaita yhteen (->kaulalihakset niin jumissa että nieleminen on hankalaa ja puhuessa muljahtelee), jännittäväni koko kroppaa (-> pää ei enää käänny ja jalkojen suoristaminen vaatii 10 minuutin venyttelyn) ja kaiken lisäksi vatsakrampit ovat tulleet taas.

Tietääkö kukaan sen tunteen, kun tuntuu kuin joku puristaisi palleata kokoon nyrkeillä kaksin käsin? Se tulee lähinnä öisin, siihen saattaa herätä suoraan unesta; tai sitten se alkaa jo ennen nukkumaanmenoa, jolloin nukkumisen sijaan heiluu sängyssä kuin heikkopäinen yrittäen löytää asentoa jossa ei tekisi mieli ulvoa. Sitten on vain pakko kävellä ympyrää niin kauan että nukahtaa pystyyn. Toisin kuin suonenvedot (joita niitäkin tulee jatkuvasti eri puolille kroppaa) se ei satu, tuntuu vain aivan hirvittävän inhottavalta.

Kaikkein pahinta se on refloissa, kun nukkuminen on muutenkin vaikeaa. Ja pahoina stressikausina, jolloin ainakin pitäisi nukkua. Olen koittanut puhua siitä lääkäreille ja selittää, niin tähän mennessä vain yksi päihdelääkäri on tunnistanut oireen, muttei voinut määrätä rauhoittavia magnesiumin ohelle. Muistan tapelleeni saman vaivan kanssa pikkupennusta lähtien, mutten koskaan osannut selittää miltä se tuntuu ilman että sitä olisi tulkittu vatsakivuksi.

Eniten ahdistaa se, että olen taas alkanut pelätä asioita. En enää usko selviäväni opiskelupaikan pääsykoehaastattelusta, vaikka jossain vaiheessa uhkuin itsevarmuutta. Kohta on aika hakea opiskelupaikkoja, ja pelkään jo valmiiksi epäonnistumisia ja kriittisissä tilanteissa panikointia. Ulko-oven katsominen aiheuttaa vatsanväänteitä.

Toivottavasti tämä menee ohi. Pakko sen on mennä ohi. Kaikkihan oli jo jossain välissä niin paljon helpompaa. Tänään olisi teoriassa pakko lähteä ulos, mutta...

edit. ...taidan jäädä kotiin lukemaan Etsivä Romppaisia nyt, kun Vantaankosken kalapuikkokoulun sytkäripiirityskin on jo ohi. Onneksi netistä löytyy aina viihdettä, vaikkei jaksaisikaan lähteä mihinkään...

Tuplavarmistus

Friday, January 23, 2009

Päädyin jonkin aikaa sitten tunnollisena työntekijänä duunipaikan kautta vapaa-ajalla järjestettyyn koulutukseen. Seurakuntien turvallisuuskoulutuksessa odotti kolmisenkymmentä 70+ seurakuntatätiä, jotka vilkuilivat paheksuvasti meidän nuorten renttujen takapöytään päin aina kun hihitys ja kuiskuttelu kuului liikaa.

Kouluttajan (alan ammattilainen) puhuessa turvallisuusuhkiin varautumisesta ja ennaltaehkäisystä pari tätiä intoutui kertomaan, kuinka heidän tilaisuuksissaan aina sekä rukoillaan että lauletaan virsi. Näin tilaisuudella on tuplavarmistus ylhäältä.

Kulttuurierot tulivat esille, kun puhuttiin pelosta ja sen käsittelystä. Erään keski-ikäisen tädin pelottavin kokemus oli ilmeisesti se, kuinka kadulla kävellessä vastaan tuli kultainen noutaja, joka murisi. Toinen tahtoi tietää miten toimitaan jos joku yleisötapahtumassa yhtäkkiä kaatuu tajuttomana maahan. Että pitäisi tietysti mennä auttamaan, mutta mistä tietää jos se onkin huumeidenkäyttäjä?

Loppukurssi olikin perinteistä keskustelua siitä, miten huumeidenkäyttäjän tunnistaa. Kouluttaja kertoi oman kokemuksensa harhaisesta narkomaanista, joka kuulosti vahvasti enemmän mielenterveyspuolen potilaalta. Puitiin pupillit, puitiin todellisuudentajun menetys, harhoissa eläminen, arvaamattomuus ja muut kliseet. Jossain vaiheessa alkoi vituttaa sen verran, että teki mieli nousta seisomaan ja sanoa, että tässä on teille esimerkkinarkkari.

Olin viime viikolla kolme päivää poissa ilmoittamatta sen pikkupsykoosini jälkeen, ja nyt olen koittanut keräillä irtopisteitä duunissa tavallaan sen hyvittämiseksi. Sen takia menin tuonne kurssillekin. Nyt kuulin, että työnkuvani laajenee mahdollisesti toimistotehtäviin; en tiedä, onko se pois laatikoiden roudauksesta vai iisi lisä siihen. En ole myöskään ihan varma, onko tuo ylennys vai alennus...

Päihdepuoli meinasi päästä joulunpyhinä luiskahtamaan, kun parin millin sijaan taskuun napsahtikin kokonainen. Kipeily iski päälle vasta pari viikkoa myöhemmin, kun olin jo ehtinyt ajatella ettei sitä tulekaan. Olen saanut ensiapua pikkutipoista metadonia ja päättänyt yhteisellä sopimuksella Yhen kanssa, että nyt on sit viimeistään pidettävä pitkä tauko. Olen varsin tyytyväinen siihen, että se tukee tietyissä jutuissa; ei syyllistä pienten ottamisesta, mutta kannustaa olemaan ilman.

Kuivumisen aloittamisesta on nyt vajaat seitsemän kuukautta, ja kaikki on edelleenkin jatkuvaa tasapainoilua. Päätin jo aikaa sitten vältellä nauloja, että kädet paranisivat joskus esittelykelpoisiksi, ja sitä kautta on tullut välteltyä myös kaikkea sellaista, mitä ei voi niellä tai sulattaa. Piikkiriippuvuus alkaa kadota kokonaan ja sen mukana tarve vetää. Ei se ole sama asia ilman neulaa.

Kiroilen edelleen sosiaalitoimistoa. Vein niille vuodenvaihteessa ehkäisyreseptini (niinkuin jo iät ja ajat) maksusitoumusta varten, niin kolmen viikon (!) odottelun jälkeen respa tuli postissa takaisin ja päätöksessä käskettiin ostaa omilla rahoilla ja laskuttaa sitten. Tietävät varsin hyvin, että tilini on varsin tyhjä. Yhelle maksetaan metadonihoidon varjolla Cialikset mukisematta, mutta mulle ei ehkäisyä...

Kissat ja muut paperimaailman asukkaat

Sunday, January 18, 2009

Sain Torey Haydenin Sähkökissan loppuun. Tänä aamuna, kuuden aikaan. Olin menossa nukkumaan jo klo 22, sitten klo 01 ja lopulta päädyin lukemaan koko nivaskan loppuun kerralla. Silmät särki ja päässä vippas mut pakkohan se oli. Vaikka jatkuvasti vituttikin, että henkilöhahmot oli ohuita ja persoonattomia, seassa ei ollut yhtään uskottavaa ja ei-stereotyyppistä mieshahmoa (selkeä naiskirja, harmi kyllä...) ja vielä sen jälkeen kun laitoin kirjan kiinni, jäin miettimään että miten se mekaniikka nyt liittyi taas mihinkään. Mutta joo, harvemmin viimeinen lause kirjassa saa aikaan sellaista puoliunista "wtf?"-efektiä. Tosin olisi kai pitänyt tajuta.

Mutta joo, suosittelen naisille ja naisenmielisille. Mullakin teki välillä tiukkaa se maailmojen naiskeskeisyys, vaikka oonkin ollut just sellanen mielikuvitusmaailmoihin pakeneva tyttölaps, jonka sosiaalisessa lähipiirissä todellisuudentaju vaihtuu aina välillä joukkopsykooseihin.

Yritin olla spoilaamatta, sori jos tein niin.

Seuraavaksi pitäisi kai kaivaa jostain Banksin Kävelyä lasilla ja Whartonin Birdy. Oon lukenut molemmat joskus 16-17-vuotiaana, mutta jostain syystä ne tuli mieleen tuosta. En kyllä muista kummastakaan juuri mitään.

Tuntuu tosi villiltä, kun lukeminen onnistuu. Olo on kuin pikkutyttönä; kun katse kääntyy kirjan sivulle kaikki häviää ympäriltä. Vanha eläytymis- ja muununohtamiskyky alkaa palailla. Eikä se edes tarvitse kovin laatua, niin kauan kuin taso vain ylittää Higginsit.

Romahdus vieraasta maailmasta toiseen on vaan joskus aika ryminää, ja joskus kirjasta toiseen vaihtaessa edellinen maailma meinaa seurata mukana. Kun on 5-10h ollut jossain ihan muualla, joku ovikellon soiminen on ihan hirveä pudotus.

Status quo

Saturday, January 17, 2009

Silmäkulmassa vilahtelee; laskin elukat vapaalle riemuitsemaan hetkeksi villistä ja vapaasta jyrsijöinnistä. Keittiöön mennessä eläin hyppää samantien pois roskiksesta ja onnistuu näyttämään häpeävältä. Tietävät hyvin, että roskisten tonkiminen - niiden paratiisi - on kiellettyä, ihan nounou.

Pari päivää sitten silmäkulmissa vilahteli ihan toisella tavalla. Olin nukkumaan mennessä ottanut yhden 25mg levarin helpottamaan unessa pysymistä. Levozinit helpottavat hyvin nukahtamista ja nukkumista pienilläkin määrillä, mutta niiden kanssa näkee aina villejä ja yksityiskohtaisia unia, joista on vaikea herätä. Tällä kertaa unet jatkuivat hyvin tehokkaasti vielä pystyyn nousemisenkin jälkeen.

Kävelin keittiöön keittämään kahvia ja näin samalla unta, että meillä oli vieraita ja joka puolella vilahteli tyyppejä ja kuului ääniä. Yhtäkkiä jalkaa alkoi vihloa ja samalla näin unta, että viereisellä leikkuulaudalla leikattiin oikein sahaamalla jotain jalan näköistä lihakimpaletta poikki. Siinä vaiheessa aloin miettiä, että nyt on jotain vialla, otin varoiksi yhden truxalin ja bentsoja ja menin takaisin nukkumaan. Olen ollut vähän varovaisempi levozinien kanssa tuon jälkeen; unien jatkuminen ja unista vaikea irtipäästäminen on vielä ihan ok, mutta jos mennään psykoosin rajamaille niin nounou. En tuossa vaiheessa luottanut todellisuudentajuuni edes sitä vertaa että olisin näpytellyt viestin duuniin, etten tulekaan, enkä tietysti koskaan saanut sitä sitten tehtyä lainkaan.

Olen taas alkanut lukea, hiljalleen, kevyellä aloituksella. Ahmaisin Remeksen Pahan Perimän (olen lukenut 12-vuotiaasta asti läpi about kaiken natsi-Saksa materiaalin mitä löydän, joten kirjan aihe osui nappiin) ja nyt luen Torey Haydenin Sähkökissaa. Sähkökissasta tuli jo ekoilta sivuilta mieleen William Whartonin Birdy, jonka luin tosin melkein kymmenen vuotta sitten ja josta tehtyyn leffaan petyin kirjan jälkeen ihan totaalisesti.

Kunhan keskittymiskyky vähän vielä harjaantuu, niin voin alkaa lukemaan vanhoja tentti- ja pääsykoekirjoja, joista sain aikanaan hillittömät vibat ja ahmin niitä 10h päivässä huomaamatta ajan kulua. Muutenkin Yhen k-hoidon tilanne alkaa olla sitä luokkaa, että pitää käydä etsimässä jostain yliopiston kirjastosta tms. lääkintäoikeuden perusteoksia. Joku raja mielivallallakin pitää olla ja vituttaa, ettei aikanaan lääkintäoikeus voinut vähempää kiinnostaa.

Ei siinä, että enää hirveästi huvittaisi istua Yhen kanssa tuntikausia puimassa läpi tilanteita ja tarkistamassa niihin liittyviä lakeja, asetuksia ja ohjeita niinkun joskus tehtiin, kun toimeentulotukipäätöksistä ja hallintomenettelyistä piti valittaa kaikki tasot läpi ennen kuin rahat tupsahtivat tilille ja olin nuori ja innokas fuksi. Yhen hyviä puolia on kuitenkin se, että sille kapulakieli ei ole hepreaa; sillä on ilmiömäinen kyky löytää hatarastakin tekstistä olennaisuudet ja käsitellä niiden merkitystä. En kestäis tyyppiä, joka ei osais täyttää omaa kelapaperiaan tai jolle olis turha selittää lain ja asetuksen eroa.

Alettiin eilen melkein riidellä siitä, miten Hitler toimi Kansainliiton suuntaan ennen Itävallan ja Tsekkoslovakian miehityksiä ja Puolaan hyökkäämiseen asti. Koko väittely jäi vituttamaan niin paljon, että kaivoin natsikirjastoni hyllystä ja minähän jumalauta näytän sille vielä joku päivä mustaa valkoisella.

Eli yhteenvetona: välillä vituttaa niin paljon, että energiaakin alkaa löytyä, mikä tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Mun ja Yhen välit ei ole erityisen lämpimät tällä hetkellä, mutta tullaan toimeen ihan ok. Nyt, kun lukeminen alkaa taas sujua, yksinolokin on ihan erilaista ja toisen läsnäolo välillä jopa häiritsevää. Eli jotakuinkin status quo.

Kiukuttelen.

Wednesday, January 14, 2009

Ei jaksa blogata. Siivoilen vitutuksenpurkuna, kun Yks käy himassa ohimennen sotkemassa ja kertoo, miten kotonakin ois kivempi olla jos ois siistiä. Mutta siivoaminen ei kuulemma riittäisi kuitenkaan, kun pitäisi siirtää huonekalut ja pestä seinät ja sisustaa uusiksi ja siirtää uunit ja pesukoneet ja kaikki. Nyt tyydyn noukkimaan sen pyyhkeitä ja astioita pitkin poikin.

Se oli kotona iltapäivään asti (ja meillä oli tietääkseni ihan hyvää aikaa), meni päikkäreille, sulkeutui sitten makkariin ilmeisesti puhumaan puhelimessa ja alkoi vetää kenkiä jalkaan sanomatta mitään. Kun kysyin, onko se lähdössä johonkin, se totes nuivasti et "tietysti, kylhän sä tiesit etten mä kuitenkaan koko päivää kotona oo". Ellen ois kysynyt, se ois kävellyt ulos sanomatta mitään niinkuin yleensäkin viime aikoina. Nyt tuli sitten sanomista siitä, että kiukuttelen.

No, mä nyt kiukuttelen. En oo paljon muuta tehnytkään pitkään aikaan eikä paljon mikään muu huvitakaan. Odottelen, että Kela maksaisi rahaa ja voisin lähteä evakkoon vähäksi aikaa ihan vaan selvittämään päätäni ja miettimään juttuja ja rauhottumaan ja vaikka landelle lukemaan. Ei oikein huvita nyt taas koko touhu.

Äitiyshaaveet ja päihteet

Friday, January 09, 2009

Viime aikoina on kirjoitettu paljon päihdeäitien pakkohoidoista. Jutuissa kirjoitetaan yleensä alkoholiongelman vaikutuksista lapsiin ja lasten kehitykseen, mutta silti itse äideistä puhuttaessa (haastattelut ym.) koskevat yleensä ns. huumeäitejä. Esimerkkinä Hesarin artikkelit Työryhmä ehdottaa pakkohoitoa päihdeäideille ja sitä seurannut Päihdeäitien pakkohoidolle ristiriitainen vastaanotto.

Uutisuskovaisena olen saanut sen käsityksen, että äidin huumeidenkäytöstä raskauden aikana ei koituisi lapselle samalla tavalla pysyviä vaurioita kuin raskausaikana reippaasti alkoholia käyttävillä. Aiheen ei pitäisi koskettaa kovin syvältä, koska en ole päihdeäiti, mutta on hyvin mahdollista, että minusta tulee vielä sellainen. Ja voin hyvin kuvitella vältteleväni julkisia palveluita huostaanottojen pelossa, varsinkin jos pakkohoito uhkaa. Vapaaehtoinen pakkohoito (= johon äiti antaa luvan, että hänet voi pitää hoidossa vasten tahtoaan vaikka haluaisi myöhemmin keskeyttää hoidon) on vielä ymmärrettävissä, mutta mitä hyötyä pakkohoidoista on?

Koska tiedän, että tätä blogia seuraa muutamakin päihteitten kanssa tuttavuutta tehnyt äiti, kertokaa vauvakuumeiselle, miten suhtaudutte eri hoitovaihtoehtoihin, millaisia kokemuksia esim. raskauden aikana saatavasta tuesta ja hoidosta on ja millaista seurantaa synnytyksen jälkeen th/sosiaaliviranomaisten puolelta on tullut? Miten luokitellaan riskitilanne, millä perusteilla lapsia huostaanotetaan jne? Haluaisin kuulla inhimillisiä kokemuksia ihan anonyymina, koska aihe on mulle jotenkin uhkaava ja pelottava.

Tottakai, jos jonain päivänä hankin lapsia, haluan olla täysin päihteetön ja lopettaa tupakoinnin ja kaikkea muuta. Mutta entä jos, entä jos sittenkin jonain päivänä retkahtaa? Onko korvaushoitoon sitoutuminen ainoa vaihtoehto, jos täysin kuivilla ei pysty olemaan, vai riittääkö sekään? Vai onko vain helpointa salata koko päihdehistoriansa viimeiseen asti, jos käyttö on satunnaista eikä kuosaamista?

Parisuhteet on perseestä

En tiedä kirjoitinko mustasukkaisuuden puutteesta hätiköidysti, mutta en sittenkään oikeastaan. Ei tää oo mustasukkaisuutta, vaan silkkaa rehellistä vitutusta.

Olen itse asiassa joka päivä ja hetki vaan tyytyväisempi siitä, mitä enemmän Yks viettää aikaa muiden kanssa kodin sijasta. Sen bentsoördäys lipsuu pahasti käsistä, jos huomautan asiasta tai siitä ettei se tee seurastaan sillä kovin haluttavaa, se kilaroi ja paiskoo ovia, että "en mä vittu tuollasen kiukuttelijan kanssa jaksakaan istua himassa" ja lähtee taas. Kiva, jos se käyttäytyy paremmin muita kohtaan - toivottavasti, tai muuten sillä ei taas kohta ole kavereita. Aiempiinkin välit on aikanaan viilenneet liiallisen sekoilun takia.

Tuntuu, että se haluaa tahallaan tehdä musta mustasukkaista tai jollain tapaa ärsyttää. Se lähtee aamulla puhelinsoiton saatuaan liikkeelle kertomatta mulle mihin menee, ilmoittaa jossain vaiheessa tulevansa kotiin ja rämpyttää postiluukkua ehkä kolmen tunnin jälkeen. "Just äskenhän mä vasta soitin, 20 minuuttia!" Silmät harittaa, askel horjuu ja kiukuttelu on kuin pikkulapsella. "Eti mun avaimet, vittu säkään et välitä paskaakaan, vittu mä vien sun avaimet sit, vittu et voi vähääkään auttaa." "Saatana miks sunkin pitää aina olla kärttynen, mähän oon ihan selvinpäin." Seuraavaksi syytetään mustasukkaisuudesta, mihin vastaan olevani valmis ottamaan välillä sen tytön parivuotiaan kersan hoitoon, kunhan se pitäisi Yhen poissa täältä sen aikaa. Selviäisin sillä järjestelyllä helpommalla.

Vähän vähemmän itkupotkukiukuissaan (muttei silti ihan selvinpäin, koska sellaisena sitä ei enää paljon näy) se blaastaa siitä tytöstä jatkuvasti, kuinka kiva se on, miten hieno tv sillä on, miten hyvin ne tulee toimeen, miten sen tytön poikaystävä ja mä voitas sopia yhteen ja miten hyväkroppanen se muija on vaikka sil on lapsia. En jaksa hirveästi vastailla, enkä ymmärrä mitä Yks ajaa takaa tai mitä se haluaisi mun reagoivan. Olisi ihan kiva tutustua siihen gimmaan, koska se vaikuttaa mukavalta ja tultais varmaan hyvin toimeen, mutta Yhden käytös ärsyttää. Oltiin sovittu menevämme porukalla baariin tänään; nyt tuntuu etten jaksa. Voisin hyvin lähteä sen tytön kanssa kaljalle, mutta en tiedä jaksanko Yhtä ja sen bentsoördäystä lainkaan.

Yhen käytös viime aikoina on saanut mut huomaamaan, että loppujen lopuksi voisi olla kaikille paras tilanne, jos Yks ja se tyttö ihastuisivat toisiinsa. Silloin meille kaikille ero olisi helppo, voitaisiin pysyä ystävinä jne. Sen sijaan pelkästään yhen huonon käytöksen takia lopettaminen olisi ikuinen, kestämätön kriisitilanne, jonka seurauksia setvittäisiin pitkään, eikä vähiten asuntojen ja yhteisen omaisuuden takia. Välitän Yhestä edelleen, mutta en kaipaa tällaista parisuhdetta. Vuosia ajattelin, että kunhan lopetetaan vetäminen, kunhan toinen pääsee hoitoon, kunhan asiat vähän vakiintuu, niin suhde ei voi olla paranematta ulkoisten ongelmien poistuessa. En ajatellut, että arkipäivän tyhjyys ajaisi Yhen sekoilemaan entiseen malliin hoidosta huolimatta. Luulin, että sillä oli riittävästi motivaatiota skarpata, kun k-hoitoonpääsy oli sille aluksi niin iso juttu.

Nyt on turhautunut olo, kiskon keppanaa ja pikkusen xanoreita, jos olo vähän helpottaisi. Jos voisin tehdä taikatempun simsalabim, taikoisin itseni omaan kämppään sopivan matkan päähän niin, että voisin vain hypätä yli muuttoprosessit, kämppäjonotusajat lopullisen päätöksen jälkeen (miten sillä välin pitäisi tulla toimeen???), syyllistämiset, riidat, kaikki. Haluaisin vain herätä huomenna omasta pienestä kaksiosta tavaroineni ja eläimineni ja unohtaa viimeiset vuodet. Ehkä kuulostaa julmalta, mutta just nyt en halua ajatella tänhetkistä pahaa oloa sen enempää, enkä kaikkia eroprosessiin liittyviä vaikeuksia ihan siitä syystä, ettei minusta varmaan ole käymään niitä läpi. Juutun tähän, kituutan, yritän olla välittämättä ja olla mahdollisimman paljon yksin ja antaa parisuhteen kulua hiljaa pois, (huom!) ellei mikään muutu. Jos se olisi kivuttominta kaikille.

Kirpeä yökävely

Wednesday, January 07, 2009

Kävin vajaan tunnin reippaalla iltakävelyllä kirpeässä yöpakkasessa. Nyt posket punottavat kuin jouluomenat, selkä on hiessä ja olo on pirteä ja energinen, vaikka leuka onkin snadisti kohmeessa. Motivaattorina moiseen hyperaktiivisuuteen ulkomaailmassa oli röökin ja juotavan loppuminen juuri nyt, kun vietän rauhassa yksinäistä koti-iltaa ja ajattelin valvoa pitkään, kun huomenna ei ole edes töitä. Hain pari askia tupakkaa ja ykkösolutta - tavan vuoksi kun litkii niin ykkönen ajaa hyvin saman asian. (Tuohonkin asennemuutokseen meni melkoisen kauan ;)

Yks lähti yökylään kaverinsa luo, joka sattuu olemaan ihan sievä ikäiseni yksinhuoltajaäiti, jolla on todella suloinen kersa. Yks telmii ja leikkii sen kanssa kuin ammatti-isä (ainut asia mikä meinasi herättää mustasukkaisuutta, vauvakuume kun on), kun taas itse istun lapsen kanssa kankeana ja yritän lässyttää jotain kliseistä. Poikkesivat täällä matkalla. Tyttö kysyi varovaan sävyyn, ettei kai minua varmasti haittaa, että se liikkuu poikaystäväni kanssa, käy kahvilla, lapsen kanssa leikkipuistossa ja istuu muutenkin iltaa aina silloin tällöin. Yllätyin kysymyksestä hieman, mutta olen otettu siitä, että se katsoi asiakseen kysyä. Minusta se oli harvinaisen kohteliasta, siihen sävyyn kuin se sen esitti. Vastasin, ettei todellakaan haittaa, ja että on hyvä että Yhellä on seuraa: mökkihöperyys iskee jos katsoo yhtä ja samaa naamaa päivästä toiseen.

En ole mustasukkaista tyyppiä, vaikken pidäkään itseäni myöskään naiivina liiallisen luottamuksen tms. suhteen. Tulen itsekin paremmin toimeen vastakkaisen sukupuolen kanssa ja kaverit on yleensä olleet miehiä. Eikä koskaan ole tullut mieleenkään, että jollain poikaystävistäni olisi ollut syytä (tai edes oikeutta) olla mustasukkainen tai koittaa rajoittaa sosiaalista elämääni kaverien sukupuolten perusteella. Minusta sellaiset jutut kuuluvat jonnekin yläasteen ensimmäisiin seurustelusuhteisiin, vaikka toki myönnän että on tyyppejä joiden suhteen epäilyihin voisi olla aihettakin. En onneksi ole liiemmin päätynyt seurustelemaan sellaisten kanssa, vaikka häntäheikkejäkin on tullut joskus vastaan. Omaani luotan tässä suhteessa erittäin harvinaisen paljon, ja myös siihen, että vaikka jompikumpi retkahtaisi johonkin toiseen vakavammassa mielessä, niin toinen olisi ensimmäinen joka siitä kuulee.

Olen oikeasti ilahtunut siitä, että Yks on löytänyt sosiaalisia kontakteja, jotka ovat riittävän tervehenkisiä (ja etenkin kersa on plussaa, tiedän ettei sellaisen kanssa voi ryypätä ihan mielin määrin vaikka sen mutsi siitä varsinaisesti huolehtisikin ;). Yhen kaveripiiri on aina ollut suppea, ja minusta tämä on kehitystä parempaan suuntaan. Miksi mun pitäisi huolehtia siitä, että se istuu siellä joskus yötä, koska se on anyway about ainoa aika jolloin lapsen perään ei tarvitse katsoa joka hemmetin sekunti. Musta tulee mustasukkainen sitten, jos alkaa tuntua että siihen on oikeasti aihetta. Esim. itseni laiminlyömisen suhteen saattaisin olla herkkäkin.

Oma sosiaalinen elämäni rajoittuu edelleen duuniin, mikä toistaiseksi on ihan riittävää. Vanhojen kavereiden kanssa en osaisi enää puhua mitään: ne ajat jolloin liikuttiin yhdessä tuntuu ihan järjettömän etäisiltä, ja sen jälkeen on ollut vuosia joista mulla tuskin on paljoakaan sanottavaa, enkä tiedä haluanko puhua niistä lainkaan. Tällä hetkellä duunikaverit ovat lähinnä niitä, joiden kanssa voi jotakuinkin jakaa yhteistä todellisuutta, puhua paskaa ja käydä kaljalla ilman, että tarvitsee ystävystyä sen lähemmin. En taida kaivata ystävyyssuhteita tällä hetkellä lainkaan. Jos mietin sisältöä tyhjille päiville, kaipaan kahvilla istumisten ja tuntien juttelutuokioiden sijaan kirjoja ja niihin uppoutumista.

Valikoidut sattumanvaraisuudet

Stanstalta tuli haaste.

Kuudessa "sattumanvaraisesta" asiassa itsessään on jotain absurdia. Eihän niissä ole mitään sattumanvaraista tai randomia, kun kerta ne itse valikoin?

1. Link to the person who tagged you.
2. Post the rules on your blog.
3. Write six random things about yourself.
4. Tag six people at the end of your post and link to them.
5. Let each person know they’ve been tagged and leave a comment on their blog.
6. Let the tagger know when your entry is up.

1. Rakastan avokadoja. Mikään ei ole parempaa kuin juuri oikean kypsyinen, kirkkaanvaaleanvihreä ja muhevanpehmeä avokado sitruunapippurilla. Aina kun on rahaa, tungen avokadoja salaatteihin, guacamoleihin & muihin lisukkeisiin ja syön paljaaltaan. Jos autiolle saarelle pitäisi ottaa jotain mukaan, se olisi Dostojevskia ja avokadopuu.

2. Olen unohtanut lukemisen ja se harmittaa. Luin joskus paljon, kaiken mitä käsiini sain ja ajatuksen ja eläytymisen kanssa. Raa'an asiakirjallisuuden ja asiakirjojen lukeminen ja kirjoittaminen yhdessä burn outin kanssa tappoivat tuonkin parhaan puoleni. Opettelen parhaillaan uudestaan lukemaan heittelemällä Higginsejä seinään olemattomiin juoniin, säälittäviin henkilö"kuvauksiin" ja tökeröön kieliasuun turhautuessa. On siis aika siirtyä Ken Follettiin.

3. Olen vieraskorea. Opin sen kotoa äidiltä, joka laittoi aina vieraiden tullessa ne paremmat kahvikupit ja kermaa pöytään. Jos kuulen yllätysvieraiden olevan tulossa, häärään hysteerisesti pitkin kämppää siivoamassa täysin turhaan roskia pöydiltä, vaikka joka tapauksessa joudunkin neuvomaan pitämään kengät jalassa koska lattia on niin paskanen. Vaikkei vieraille muuten tarvitsekaan edustaa, niin kodin pitää olla aina konkreettinen tervetulotoivotus.

4. En osaa käyttää kirkkaita värejä vaatteissa. Saan kuulla siitä Yheltä jatkuvasti, vaikka kuinka koitan selittää ettei kaupan valikoimissa ollut ko. uuden vaatteen malleissa muita värivaihtoehtoja kuin musta, harmaa ja joku kirkkaanpinkki. Ratkaisin tämän sillä, etten enää osta vaatetta jota ei saa kuin mustana. Harmaa kelpaa edelleen. Viime aikoina tosin ostin vaaleansinisen vaatteen, mutta siinä näytän kuulemma suomenkielen opiskelijalta. Tykkään siitä silti.

5. En saa viherkasveja pysymään hengissä.

6. Haluaisin päästä reissaamaan. Matkakuume on melkein pahempi kuin vauvakuume. Kriittisen asteen merkki on se, että Tallinnan risteilykin alkaa ajatuksissa kietoutua vaaleanpunaiseen hohtavaan utuun.

Ja haastetut:

Lumi
Lupiini
Maria
Otso

Paperisotaa

Tuesday, January 06, 2009

Sosiaalitoimisto muisti kirjeellä. Liitteitä kuulemma puuttuu.

Puuttuvia liitteitä on mm. tiliote (toimitettu samassa kuoressa hakemuksen kanssa), ilmoitukset vuokrankorotuksesta (toimitettu heti niiden tultua eli aikaa sitten) ja tilisiirtokuitti vuokrasta (vuokrasumma menee kokonaisuudessaan fattalta ja kelalta suoraan, eli ei meidän kautta). Ellei pyydettyjä liitteitä toimiteta, hakemus hylätään. Niinpä niin. Tuo sama toimistosihteeri on perinteisesti kussut joka ikisen asian, lähtien tukisumman laskemisesta papereiden säännölliseen hukkaamiseen. Ja virheen myöntämisestä ei ole puhettakaan, mikä minusta erottaa hyvän työntekijän huonosta tehokkaammin kuin se, tekeekö niitä virheitä vai ei.

Muut noista ei ole ongelmallisia, mutta niillä olevan tiliotteen vieminen on haastavaa, tai ainakin uuden hakeminen pankista maksaa. Helppo nakki, kun tili näyttää pyöreää nollaa. Eivätkä tietysti viitsi mainita kirjeessä, kumman papereita niiden mielestä puuttuu, vai puuttuuko molempien. Kaikki postihan noilta (samoin kuin Kelasta) tulee aina postissa automaattisesti miehen nimellä, kuten minun maksusitoumukseni.

On ikävä niitä paria toimistoa, joiden kanssa asioinnissa olleet ongelmat johtui yleensä omista mokista, mutta viraston päässä hommat hoitui. Täällä mennään melkein samalla tasolla kuin Rollossa, jossa vielä valitusten tultua meille myönteisinä päätöksinä sosiaalijaostosta ja hallinto-oikeudesta rahoja joutui vaatimaan kuukausikaupalla tilille asti. Siellä asioita hoiti itseään sosiaalityön Maisteriksi (sanaa korostaen) tituleerannut leidi, joka ei osannut laskea hallintolain mukaista valitusaikaa, saati sitten tiennyt kumpi ristiriitatilanteessa voittaa, paikallinen kirjoittamaton käytäntö vai valtakunnallinen asetus. Että helvetti joskus näiden kanssa. En haluaisi olla kaikkitietävä hankala asiakas (enkä olekaan, tykkään kovasti jos työntekijältä voi kysyä asiaa jota ei ymmärrä ja saada siihen vastauksen), mutta yksinkertaisista asioista tappeleminen ottaa päähän.

Yölevottomuus

Monday, January 05, 2009

Tissuttelu on alkanut hiukan lähteä käsistä. Alkoholi antaa päiviin sisältöä ja rauhoittaa. Yhen käydessä aamuisin klinikalla se poikkeaa nykyään paluumatkalla joko marketin kaljahyllyllä tai pahimmassa tapauksessa alkoholiliikkeessä, joten tissuttelu saattaa alkaa heti aamusta Valdemarin tai Karhun voimin. Itselleni käyn hakemassa pari kolme keppanaa päivässä, toisella taas lipsahtaa vähän helpommin ruodusta: kuukauden se ehkä jaksaa tissutella kohtuudella, sitten Alkon ovi heilahtaa ja pari nappia menee siinä sivussa, ja taskusta löytyy vielä yksi salmari ja pitää vielä hakea kaupasta illalla keppanaa. Ja siinä sitä taas mennään muutama viikko ja itselläkin tulee sitten juotua turhan paljon päivien mittaan.

Nyt Yks makaa sohvalla, tuijottaa silmät harittaen Ozia koneelta ja hihkuu aina välillä rankkojen kohtausten kohdalla. Välillä sen silmät sulkeutuu hetkeksi ja se herää huitoessaan tuntemattomia tummia häälyviä hahmoja pois päänsä vierestä. En löytänyt sen Seroqueleja, mutta nähtyään hahmoja kolmatta kertaa se lupasi mennä pian nukkumaan.

Duuni alkaa taas tällä viikolla. Toisaalta olen helpottunut että saan syyn lähteä ulos välillä, toisaalta ahdistaa ajatus ihmisjoukoista ja jatkuvista sosiaalisista kontakteista. Ulkona on kylmä ja olisin ihan valmis makaamaan peiton alla kevääseen asti tekemättä yhtään mitään. Subu piti lämpimänä: silloin ei jostain syystä tuntenut kylmää, ehkä tuulta lukuunottamatta. Nyt pakkanen tuntuu kuristavalta, ahdistavalta, se jotenkin lukittaa kropan ja mielen. Talvisin on aina epäsosiaalinen, epäaktiivinen ja sulkeutunut, ja haluaa vain paeta maailmaa suojaan peittojen alle ja nojatuolin nurkkaan.

Onkohan olemassa duuneja, joissa saisi rauhassa tiuskaista ihmiselle, johon palaa totaalisesti käämit? Sitä käy aika harvoin, mutta joskus vaan palaa pinna täysin, lähinnä silloin jos toiset ovat täysin piittaamattomia siitä kuinka paljon hankaloittavat toisen töitä ilman mitään muuta syytä kuin oma laiskuus, itsekkyys tai välinpitämättömyys. Joskus annan mielihalulle myöten ja teen tiukoin sanakääntein selväksi, että toisen toiminta mättää enkä aio katsella vastaavaa, ja että sopii mennä muualle ellei tarjonta kelpaa. Onneksi en ole ruokakaupan kassalla, vaikka tämä nykyhomma antaiskin siihen kai aika hyvät valmiudet - kaikenlaista hiihtäjää tulee vastaan ja kaikki asiakkaat ei ole helpommasta päästä.

En voi olla arvostamatta ihmisiä, jotka saavat duunissaan jatkuvasti asiatonta palautetta, järjetöntä nillitystä ja syyttelyä milloin mistäkin työnsä hoitamiseen liittyvistä asioista. Aina välillä kaupassa käydessä kuulee sivusta sellaista urpoilua henkilökuntaraasuille että hohhoijaa. Nyt alan jo tietää kokemuksesta, miten paljon turtumista vaatii olla ottamatta jokaista tilannetta henkilökohtaisesti, kohauttaa olkapäitään ja pitää kiinni tasaisen asiallisen äänensävystä, vaikka tekisi mieli itkupotkukirkua urpolle siitä, ettei senlaiset ihmiset ansaitsis elää pilaamassa toisten päiviä. Kun mikään ei kelpaa, kun kaikki on väärin, kun aina joku muu tietää paremmin, kun olet aina vain "tyttö", joka ei jaksa/osaa mitään tai kun saat niskaasi ryöpyn aukioloajoista tai väärästä kahvilaadusta tai muusta vastaavasta, mihin ei todellakaan voi itse vaikuttaa. Ei, minä en käy aamuisin valikoimassa itse naapurikaupasta päivän tarjontaa, vaan sen tekee monen portaan takana oleva ihan muu väki eikä minulla tai kellään muullakaan meidän pisteessä ole siihen mitään sanomista. Silti aina jaksetaan valittaa, että "kyllä teillä nyt on sitä ja sitä makkaraa, kun viime viikollakin oli, etsi mulle se sieltä".

En tee uudenvuodenlupauksia. Silti tälle vuodelle olen asettanut muutaman tavoitteen. Ensimmäinen on se, etten ala vetämään uudestaan. Kesällä tulee vuosi täyteen, ja ellei siihen mennessä kasaannu juuri enempää relapseja voin onnitella itseäni ihan hyvällä omallatunnolla. Toinen olisi kai se itsehuolto; ensisijaisesti laihtuminen, edes joskus lenkille raahautuminen, ruokavalion kehittäminen entistä kasvispainotteisemmaksi ja sosiaalisten kontaktien uudelleenopettelu.

Hermostun siihen, ettei tuo Yks tajua jo mennä nukkumaan. Haluan olla yksin ja sählätä koneella. Helvetti. Ahdistaa muutenkin, kun tietää jo valmiiksi ettei saa nukuttua.

H-klinikka

Liitteeksi edelliseen postaukseen:

Vartti: Vinkit muuttuvat H-klinikoiksi Vantaalla

Vinkit muuttuvat H-klinikoiksi Vantaalla

Huumeidenkäyttäjille suunnattujen Vinkki-pisteiden toiminta päättyy Vantaalla, sillä kaupunki on irtisanonut hoitojen ostopalvelusopimuksen A-klinikkasäätiön kanssa.

– Käsitykseni on, että päätöksen taustalla eivät ole niinkään taloudelliset syyt vaan se, että Vantaa keskittää päihdehuoltoaan perustamalla kaupungille oman, laajemman huumepoliklinikan, Vinkki-pisteiden toiminnasta Vantaalla vastannut Järvenpään sosiaalisairaalan ylilääkäri Antti Holopainen kertoo.

Vantaan päihdehuollon johtaja Juha Leistola kertoo, että Vinkki-pisteet jatkavat toimintaansa uudella nimellä Vantaan kaupungin järjestämänä palveluna.

– Palvelupisteet jatkavat toimintaansa H-klinikka terveysneuvolan nimellä. Pisteiden aukioloajat saattavat myös hieman muuttua, mutta sekä Tikkurilassa että Myyrmäessä toiminta jatkuu pääosin ennallaan, Leistola kertoo.

Holopaisen mukaan A-klinikan kokopäiväiset työntekijät eivät siirry Vantaan kaupungin palvelukseen, vaan muihin tehtäviin A-klinikkasäätiössä. A-klinikka on vastannut huumeidenkäyttäjille suunnattujen Vinkki-terveysneuvolojen toiminnasta Tikkurilassa ja Myyrmäessä 2000-luvun alkupuolelta lähtien.

Helsingissä ja Espoossa huumeidenkäyttäjille suunnatuista hoidoista vastaa jatkossakin A-klinikkasäätiö, ja ne jatkavat tutusti Vinkki-nimellä.

Miksi, kaupunki, miksi?

Sunday, January 04, 2009

Vinkin toimintojen siirtyminen osaksi kaupungin huumehoitoklinikkaa ärsyttää vaan enemmän. Mitä ne siellä kaupungilla oikein kuvittelee? Että luottamuksellisuus säilyy, kun sama henkilökunta pyörittää korvaushoitoa, neulojenvaihtoa ja päihdeneuvontaa? Pitää kai alkaa käydä naapurikaupungin Vinkissä, ettei joku päivä Yheltä aleta tenttaamaan mun käytöstä ja sen mahdollisista vaikutuksista korvaushoitoon. Vinkissä kahvilla istuminen ja kuulumistenvaihto tutuiksi tulleiden työntekijöiden kanssa on kuitenkin ollut tapa jo iät ja ajat, veti tai ei. Vaikea kuvitella, että tässä uudessa pisteessä voisi luoda kovinkaan luottamuksellista suhdetta.

Vinkkien suosio ja luottamuksellisuus perustuu pitkälti juuri siihen erillisyyteen kaupungin toiminnoista sekä fyysisen sijainnin että henkilökunnan puolesta. Omat erilliset tilat, omat työntekijät, ei asiakastietojenvaihtoa kaupungin tahojen kanssa. En tiedä miten systeemi tulee toimimaan uudessa neuvontapisteessä, mutta epäluulolleni en voi mitään. Käykö siellä enää kukaan? Saako sieltä kahvia ja ruokaa? Entä perunasalaattia ja nakkeja vappuna ja suklaarasioita joululahjaksi? Mihin mä nyt menen, kun mun pitkäaikainen päiväkoti muuttuu?

Uusi terveysneuvontapiste aukeaa nyt korvaushoitoklinikan ja ties minkä muiden kaupungin päihdehoitotoimintojen yhteyteen. Aukioloajoista ei ole vielä tietoa, sijainnin sentään tiedän osapuilleen. Sitä en tiedä, joudunko ottamaan c-testit uusiksi, kun en ehtinyt saada viimeisimmän tuloksia ennen uuttavuotta ja systeeminmuutosta. Pitänee käydä kysymässä ja katsomassa samalla, miten uusi paikka toimii. Lähinnä ihmettelen sitä, miten uusi henkilökunta mahtaa tulla toimeen asiakaskunnan kanssa, mutta ehkä ennakkoluuloni on liioiteltuja. Ei Vinkkiin mennä niinkuin terveyskeskukseen, vaan niin kuin päiväkeskukseen; viettämään aikaa, keskustelemaan, saamaan tukea tarvittaessa ja syömään lämmin ateria.

Toivottavasti ennakkoluuloni ovat turhia, mutta oli miten oli, suhtaudun aika karsaasti siihen, että kävisin joskus vaihtamassa värkkejä samoilla työntekijöillä jotka olen tavannut Yhen korvaushoidon yhteydessä ja jotka päättävät sen kotiannosten saannista. Ne jotkut oheiskäyttävät korvaushoitolaiset joutuvat hakemaan puhtaat vermeensä kunnanrajan toiselta puolelta, kun eivät uskalla riskeerata lomiaan herättämällä käyttöepäilyjä. Emmä nyt oikein tiedä, kuka tästä hyötyy?