Parisuhteet on perseestä

Friday, January 09, 2009

En tiedä kirjoitinko mustasukkaisuuden puutteesta hätiköidysti, mutta en sittenkään oikeastaan. Ei tää oo mustasukkaisuutta, vaan silkkaa rehellistä vitutusta.

Olen itse asiassa joka päivä ja hetki vaan tyytyväisempi siitä, mitä enemmän Yks viettää aikaa muiden kanssa kodin sijasta. Sen bentsoördäys lipsuu pahasti käsistä, jos huomautan asiasta tai siitä ettei se tee seurastaan sillä kovin haluttavaa, se kilaroi ja paiskoo ovia, että "en mä vittu tuollasen kiukuttelijan kanssa jaksakaan istua himassa" ja lähtee taas. Kiva, jos se käyttäytyy paremmin muita kohtaan - toivottavasti, tai muuten sillä ei taas kohta ole kavereita. Aiempiinkin välit on aikanaan viilenneet liiallisen sekoilun takia.

Tuntuu, että se haluaa tahallaan tehdä musta mustasukkaista tai jollain tapaa ärsyttää. Se lähtee aamulla puhelinsoiton saatuaan liikkeelle kertomatta mulle mihin menee, ilmoittaa jossain vaiheessa tulevansa kotiin ja rämpyttää postiluukkua ehkä kolmen tunnin jälkeen. "Just äskenhän mä vasta soitin, 20 minuuttia!" Silmät harittaa, askel horjuu ja kiukuttelu on kuin pikkulapsella. "Eti mun avaimet, vittu säkään et välitä paskaakaan, vittu mä vien sun avaimet sit, vittu et voi vähääkään auttaa." "Saatana miks sunkin pitää aina olla kärttynen, mähän oon ihan selvinpäin." Seuraavaksi syytetään mustasukkaisuudesta, mihin vastaan olevani valmis ottamaan välillä sen tytön parivuotiaan kersan hoitoon, kunhan se pitäisi Yhen poissa täältä sen aikaa. Selviäisin sillä järjestelyllä helpommalla.

Vähän vähemmän itkupotkukiukuissaan (muttei silti ihan selvinpäin, koska sellaisena sitä ei enää paljon näy) se blaastaa siitä tytöstä jatkuvasti, kuinka kiva se on, miten hieno tv sillä on, miten hyvin ne tulee toimeen, miten sen tytön poikaystävä ja mä voitas sopia yhteen ja miten hyväkroppanen se muija on vaikka sil on lapsia. En jaksa hirveästi vastailla, enkä ymmärrä mitä Yks ajaa takaa tai mitä se haluaisi mun reagoivan. Olisi ihan kiva tutustua siihen gimmaan, koska se vaikuttaa mukavalta ja tultais varmaan hyvin toimeen, mutta Yhden käytös ärsyttää. Oltiin sovittu menevämme porukalla baariin tänään; nyt tuntuu etten jaksa. Voisin hyvin lähteä sen tytön kanssa kaljalle, mutta en tiedä jaksanko Yhtä ja sen bentsoördäystä lainkaan.

Yhen käytös viime aikoina on saanut mut huomaamaan, että loppujen lopuksi voisi olla kaikille paras tilanne, jos Yks ja se tyttö ihastuisivat toisiinsa. Silloin meille kaikille ero olisi helppo, voitaisiin pysyä ystävinä jne. Sen sijaan pelkästään yhen huonon käytöksen takia lopettaminen olisi ikuinen, kestämätön kriisitilanne, jonka seurauksia setvittäisiin pitkään, eikä vähiten asuntojen ja yhteisen omaisuuden takia. Välitän Yhestä edelleen, mutta en kaipaa tällaista parisuhdetta. Vuosia ajattelin, että kunhan lopetetaan vetäminen, kunhan toinen pääsee hoitoon, kunhan asiat vähän vakiintuu, niin suhde ei voi olla paranematta ulkoisten ongelmien poistuessa. En ajatellut, että arkipäivän tyhjyys ajaisi Yhen sekoilemaan entiseen malliin hoidosta huolimatta. Luulin, että sillä oli riittävästi motivaatiota skarpata, kun k-hoitoonpääsy oli sille aluksi niin iso juttu.

Nyt on turhautunut olo, kiskon keppanaa ja pikkusen xanoreita, jos olo vähän helpottaisi. Jos voisin tehdä taikatempun simsalabim, taikoisin itseni omaan kämppään sopivan matkan päähän niin, että voisin vain hypätä yli muuttoprosessit, kämppäjonotusajat lopullisen päätöksen jälkeen (miten sillä välin pitäisi tulla toimeen???), syyllistämiset, riidat, kaikki. Haluaisin vain herätä huomenna omasta pienestä kaksiosta tavaroineni ja eläimineni ja unohtaa viimeiset vuodet. Ehkä kuulostaa julmalta, mutta just nyt en halua ajatella tänhetkistä pahaa oloa sen enempää, enkä kaikkia eroprosessiin liittyviä vaikeuksia ihan siitä syystä, ettei minusta varmaan ole käymään niitä läpi. Juutun tähän, kituutan, yritän olla välittämättä ja olla mahdollisimman paljon yksin ja antaa parisuhteen kulua hiljaa pois, (huom!) ellei mikään muutu. Jos se olisi kivuttominta kaikille.