Ei saa unta.

Thursday, January 31, 2008

Blogger on yöllisellä käyttökatkolla, irkkikanavat hiljaa ja muutenkin on melkee ku olis yksin.

Ei saa nukuttua. Kolmas päivä menossa ja vatsaa alkaa jo krampata nukkuessa. Kiukututtaa ja koitan istua vessan lattialla röökillä kun parvekkeella on saatanallisen kalsa. Yks on piilottanu kuulokkeet, enkä voi kuunnella musiikkiakaan, vaikka just näin yösydämellä itsesäälissä pitäs jammailla jonkun helvetin Stenkan älävedähuumeita-settien kans ja katella Areenasta väliinjääneitä Serranoita.

Kai sitä alkaa lopulta pohtia, onko tästä skeidasta enemmän haittaa kun niistä jutuista joita sillä peittää tai pakenee. Nukkumaan ei pysty, rahat on lopussa, vuokrat rumasti myöhässä, vitummoinen nälkä, syödä ei jaksa, käsissä on salee joku vitun hermovaurio rannerätkinnän takia, ahistaa anyway ja helpotusta ei näy. Kusettavat, perkeleet, kun ei oo muka muuta ku eioota. Viagraa kuulemma sais. Mutta saamaton paska kun oon, en tee asialle mitään ja jatkan samaa rataa.

Alan oppia antamaan itelleni anteeks sen etten tee enää mitään. En vaan jaksais nyt jatkuvaa tehokkuutta, aikatauluja, onnistumisyrityksiä, epäonnistumisia projekteissa joista jokainen on itelle ja sillä kertaa se maailman tärkein, jatkuvaa ihmisvirtaa, sosiaalisuutta, kymmeniä kahvitteluja ja soivaa puhelinta. Vuoden verran velloin jossain epäonnistumisen pohjamudissa kun en enää ookaan supertehokas ja mega-aktiivi, joka tuntee kaikki ja blaablaah. Jos nyt oppis vaikka vaan itteensä sietämään ensin ja ottamaan sen ajan, mitä kuntoutumiseen tarvii.

Yritin lukea et sais unta, mutta pitkästä aikaa joku kirja ei sittenkään vienyt keskittymiskykyä ja alkanut väsyttää tai levotuttaa. Kirjavalinta - Saraviidan Hallintolaki ja hallintolainkäyttölaki hallinto-oikeudellisten oikeustapausten ratkaisemisessa - oli ilmeisesti nukkumisen kannalta sittenkin väärä. Ehkä sinne koulunpenkille vielä sittenkin joskus palaa.

Alemmuuskomplekseja blogisuossa

Monday, January 21, 2008

Yksin kotona ennakkotankkaamassa, puolisko metsällä. Toinen vauveli vipeltää siltä salaa harvinaisen härskisti kielletyillä alueilla ja säpsähätkii vihollistestohajuja. Se ajautuu jostain syystä aina kohti kirjahyllyä ja jää kykkimään hissukseen aloilleen kirjojen päälle. Ehkä niissä on edesmenneen vanhuksen turvallisia hajuja, sekin istui usein hyllyssä järsimässä kynttilöitä.

Yks paiskas oven kiinni perässään ja jätti puhelimet kotiin, kun olin tiuskinut sille metisruinauksesta, viime yön hermopotkuitkureflailuahdistusunettomuudesta (siis kuinka pahasti se mua sätkimisellään valvotti, ruoja) ja oluista. Tässähän sitten hermoilin tuntikausia ennen kuin herra suvaitsi ilmoittaa saalisonnestaan.

Mennyt taas viime aikoina niin sähläämiseksi että melkein jo pitäs hävettää. Salattujen paheiden savuverho melkein rakoilee, enkä varmasti esittäydy enää kenellekään jota en tunne, ihan kaiken varalta. Dorkailu on petollista touhua eikä siinä ole kerrassaan mitään järkeä, koskaan.

Kolmen vuorokauden jälkeen ei oo kipeenä lievää hikoilua laskematta ja ärsyttää liikavarastointiin lipsuminen. Ehkä ne pahanpäivänvarat on toisaalta tällasissa pihtaustilanteissa ihan hyvä juttu, vaikka olisin ollut kyllä valmis jatkamaan sen nelisen viikkoa samantien...

Olen siirtynyt Cityn Rippituolista irl-tuttublogeihin, kun eläviä kuulumisia tulee harvemmin selville muuten kuin satunnaisesti Facebookista. Tuttujen blogit on edustustavaraa, joista selviää ajankohtaiset maailmanparannustavoitteet, niiden eteen aherretut tuntimäärät, päivän ruokaympyränmukaiset lounaslistat ja muutama umpisyvällispoliittinen lausahdus ja osalta vielä se tositietoinen typerä mukafiksu joko imaginääristä oikeistoa tai melkein yhtä imaginääristä luutunutta stallarivasemmistoa ärsyttämään tavoitteleva kiintiöprovo per viikko. Olen aika varma, että 99% niistä provosoituneista on käänteistrolleja.

Oikeasti taidan vähän inhota noita edustusblogeja, joiden mukaan maailma paranee jokaisen postauksen myötä ja ihanneavioliiton etenemisestä seuraaville asteille vihjaillaan tyylikkään varovasti. Minullahan sitä varten on vain kaikki se muu nettiläsnäolo, mutta blogiin pitäisi jaksaa valehdella useampien kokonaisten lauseiden verran, jos tällä meinaisi edustaa. Jos ottaisin tosissani niiden muiden blogien kuvaamat näkemykset eri elämäntavoista, niin niiden mukaan eläisin vähintäänkin häpeällisessä kaaoksessa, minun kuuluisi ainakin narkkarihuorata sillan alla, uhraan elämäni rappiolliseen siivelläeläjähulttiomieheen, ja tulevaisuuteni - samoin kuin perheen ja tuttavien tulevaisuus - on hukkaanheitetty. Yllättävää kyllä, Cityn Rippituolista sai ihan saman kuvan.

Annan ehkä vaan muiden olla fiksuja blogeissaan jatkossakin enkä trollaa niihin yhtään mukanarsistiskyynistä kommenttia. (ja ei, ei ne ole olleet minulta ennenkään)

Naurunappuloita

Wednesday, January 16, 2008

Psykiatri määräsi lisää lääkkeitä. Efexorien suhteen ehkä voin vielä olla toiveikas, vaikka niiden kapsujen nieleminen onkin yhtä tuskaa, mutta leptit eivät kyllä saa riemuhypähtelemään. Niiden kuulemma pitäis vähentää Efexorien sivuvaikutusflippailua, raivareita, itsariahdistusta sun muuta hilpeetä, mutta ensimmäinen viikko tai pari menee saleen umpijumissa puolikoomassa päivästä toiseen.

Alan olla toiveikas sairaslomalle siirtymisen suhteen. Jos pääsisin sairaspäivärahalle, niin en kai joutuis panikoimaan kesästä ja pään hajoomisesta pakkotyöllistymisen suhteen tukien mennessä tauolle. Ehkä siis jo ennen kesää. Pääasia nyt kuitenkin on, että saan sairaslomaa ja voin kai lakata ahdistumasta pimeinä yön tunteina uhkaavasta tukien takasmaksusta. Kerrankin tuntuu siltä, että hoitohenkilökunta kiinnittää huomiota kokonaistilanteeseen sen pakollisen minimin sijaan, eli käynnit on muutakin kuin visiitti ilman mitään hoitoon liittyvää ja hipheijaa, asiakas ulos ja tervemenoa. Lääkkeisiin menee nyt reilut 50e kuussa, mikä on about 35% käteenjäävistä kuukausituloista.

Pitänee infota mutsille tilanteesta. Meiän äiti-tytär-suhde on lähentynyt jostain syystä sen jälkeen kun kerroin olevani viallinen. Faijakin lähetti ensimmäistä kertaa 8 vuoteen mailin, jossa ei puhuttu rahasta tai kuumoteltu opinnoista, kun olin mailannut opintojen jäävän sivuun psyykehäiriöinnin takia.

Yhen k-hoitoprosessi jumittaa edelleen. Vinkin duunari oli ollut kannustava, mutta eipä sillä taida olla mitään sanottavaa. Kun nyt selviäisi edes jotain. Yks ei enää usko, että sillä on mitään saumaa, ja teki meille vähentämissuunnitelmakalenterin. Millimäärät päivää kohti, vääjäämättömään loppuun asti. Tulevaisuutta on hyvä suunnitella. Ehkä munkin pitää hankkia kalenteri, niin tiedän paljonko huominen tuo tullessaan.

Kuukauden kiirastuli

Friday, January 11, 2008

Tiskasin. Pesin hellan, pistin valkopyykin pyörimään, pyyhin pöydät, imuroin kosmeettisesti keittiötä, suihkuttelin ilmanraikastinta eri huoneisiin ja hankasin lavuaariposliinit hohtaviksi. Keräsin värkkiviittaukset ja putsilaput lattioilta ja pakkasin roskikset huolellisesti läpinäkymättömiin muovipusseihin. Viikkasin pyykit kuivaustelineestä lajikoidusti kaappeihin. Vaihdoin vieraslakanat. Lähetin Yhen sysipimeille myrskyisille kaduille hankkimaan Vinkistä päivittäisen leipänsä.

On siis vieraita tulossa, ja huomenna pitää lähteä julkisesti olemaan sosiaalinen koko päiväksi. Läävä on lisäksi pidettävä siistinä melkein viikko, kun Yhen mutsi tulee hakemaan siltä säästöpamit vieroituskausijemmaan.

Ulkona on sellainen ilma, että on kerrankin tyytyväinen nuppikatarrista, ettei ole kasannut itelleen pakottavia syitä lähteä ulos.

Levottomat kädet

Wednesday, January 02, 2008

Levoton olo, ei osaa olla aloillaan, mutta mitään ei oikein saa tehtyäkään. Viime vuosina luovat toiminnot on vajunu pakkasen puolelle, nyt ei oo rahaa enää edes sisustamiseen. Piirtäminen jäi jo kauan sitten ja kirjoittaminen rajoittuu blogiin.

Piirtäminen on nykyään hankalaa. Jos saa kynän käteen ja paperin eteen, pää tyhjenee samantien, eikä mitään saa aikaan. Pentuna ja vielä yläasteella käytin helposti 4-5 tuntia päivässä piirtämiseen, opettelin uusia juttuja, eläimiä, ihmisiä, rakennuksia, valoja ja varjoja sun muuta. Sitten se vain jäi. Hyötypiirtäminen loppui siihen, että ympärillä oli oikeasti osaavia ihmisiä, tai joilla oli ainakin enemmän itseluottamusta ja taiteilijaidentiteettiä, ja omaksi iloksi piirtäminen loppui tyhjään päähän ja siihen, että päässä pyöriviä juttuja ei halunnutkaan piirtää.

Kuitenkin tarvitsis jonkin henkireiän, mistä vois hetkellisesti innostua ja johon keskittyä täysin pari tuntia kerrallaan. Itsekritiikki ja epäilys oman arvostelukyvyn puutteesta tunkevat vain usein tielle, ihan niinkuin sellaisia kaipais jos touhuaa vaan omaksi ilokseen. Pitäisi tutkimusmatkailla askartelukauppaan tai edes rakennella eläimille häkkivirikkeitä. Tai hankkia pienoismalleja, ennen kun vanhat maalit menee käyttökelvottomiksi. Viimeinen projekti jumi, kun Yks huomautteli jostain pikkuvirheestä jonka tein noudattamalla ohjeita järjenkäytön sijaan, ja se alkoi ahdistaa liikaa enkä pystynyt enää jatkamaan. Se pikkuvirhe, joka ei ensin haitannut yhtään, hyppi niiden huomautusten jälkeen jatkuvasti silmille ja koko projekti, josta oli ollut niin innoissaan, oli yhtäkkiä täysin pilalla. Tuntuu lapselliselta, mutta minkä sille mahtaa, kun ahdistus valuu yli jo ajatuksestakin.

Musta on tullut sosiaalinen raato ja se kai tavallaan vituttaa, kun muistaa että sosiaalinen elämä oli kai joskus ihan hauskaakin. Psykologillakin menee täysin jumiin, enkä osaa puhua enää mitään, vaikka vielä reilu vuosi sitten klinikalla pystyi normaaliin jutusteluun. Nyt ei ole enää mitään sanottavaa tai sitten ei vain halua puhua. Tuttuja ei huvita tavata, kun ei ole mitään asiaa. Hittojako sitä maksamaan kahvista tai kaljasta, jos kaupan päälle tulee vaivautunut hiljaisuus ja väkinäistä juoruilua yhteisistä tutuista. Omien kuulumisten puiminen ei nappaa, ja muutenkin mieluiten istuu kotona lukemassa tai koneella. Pitäis mennä kirjastoon, voisi edes panostaa siihen mitä lukee sen sijaan että koluaisi ties miten monetta kertaa läpi samoja opuksia kirjahyllystä tai parhaimmillaan matkalukemisiksi ostettuja sotapokkareita. Ehkä kunnon kaunokirjallisuus nykis lopulta takaraivossa jotain liikkeelle, kun muuten virikkeet on vähissä.

Mulla ei oo mitään käsitystä viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistuista hyvistä kirjoista, joten saa ehdottaa.