Puoliraajahalvaus

Sunday, December 07, 2008

Luulin, että raajan pidempiaikainen "halvaannuttaminen" saamalla hermo puristuksiin on vaan nistien ja juoppojen juttu. Siis sellaisten, jotka sammuvat väärin raajansa päälle ja sen jälkeen se ei toimi kunnolla kuukausiin, niinkuin työkaverilla kävi kätensä kanssa.

Olen nilkuttanut tai ennemminkin laahannut toista jalkaa perässäni jo muutaman päivän, koska menin ottamaan xoneilusta iloa irti ja venyttelemään. Siis ihan vain venyttelemään, ja koska tiedän ettei subun kanssa kipu välttämättä varoita oikeassa paikassa liiasta riuhtomisesta, niin venyttelin vielä hyvin rauhassa ja varovasti ja ajan kanssa ja oikein nautiskelin siitä, miten venytys ulottui selkään asti ja ikuiset kramppijumit alkoivat laueta.

Nyt ei sitten jalka toimi. Polvesta alaspäin ei ole tuntoa, eikä jalalle voi yksinään laittaa koko painoa. Kävelemään onneksi sentään pystyy, nilkuttamalla. Ei voi muuta sanoa kuin että toivottavasti tämä menee pian ohi. Kolmeen päivään ei tosin ole tullut muutosta mihinkään suuntaan. Sen siitä saa kun yrittää pitää huolta itsestään.

Ja päivän uutisiin: jokainen on varmaan kuullut, että Sveitsi hyväksyi kansanäänestyksellä kokeilun, jossa addikteille jaetaan heroiinia muuttamisen pysyväksi. (Olipa huonosti muotoiltu lause)

Ja mitä isot maailmalla, sitä pienet meillä perässä: Vantaan kokoomusnuoret: Heroiinia Kelan laskuun

- Kokoomusnuoret olivat syksyllä talkoilla keräämässä huumeneuloja Männistön puistossa Tikkurilassa. Tunnissa löytyi tusinan verran ruiskuja. Ongelman ratkaisemiseksi huumepolitiikka on voitava tarkastella muustakin kuin rangaistusnäkökulmasta.

Ihan positiivista, että kokoomusnuorissakin on kiinnostusta "ratkaista huumeongelmaa". Jos ruiskujen nakkeleminen Tiksin puistoon herättäisi muissakin samanlaisia johtopäätöksiä, niin sitähän voisi melkein ruveta harrastamaan. Tosin ennen kuin aletaan nakella ilmaista heroiinia Suomen markkinoille, voisi hoitaa nykyisen korvaushoitomallin toimimaan niin että siitä olisi hiukan enemmän hyötyä hiukan useammille...

Tänään ei oikeasti ole mitään asiaa eikä päässä liiku mitään. Käytiin lopulta siellä raflassa syömässä hyvää safkaa, möngittiin alkuillasta ähkyssä kotiin ja kaaduttiin nukkumaan. Nyt tuli sitten taas unettomampi yö.

Hiljainen helpotus häpeää vailla

Wednesday, December 03, 2008

En tunne pienintäkään katumusta, häpeää, likaisuutta, epäonnistumisen tunnetta, pahoinvointia, pettymystä tai muuta morkkista. Sen sijaan tunnen itseni vahvaksi; vahvaksi, häpeämättömäksi ja riippumattomammaksi kuin koskaan.

Olen aina tiennyt, että "entinen addikti ei voi ottaa edes yhtä kertaa" -ajattelumalli ei sovellu omalle kohdalleni. Sen sortin ikuinen ehdottomuus ei vain istu tähän päähän. Viiden viikon kohdalla 4kk sitten tullut kertarepsahdus oli tavallaan osoitus siitä, että vieroituksen pahin vaihe alkoi olla ohi ja riippuvuus hiukan edes hallinnassa; pakkomielteinen tarve oli ohi, ja retkahduksen jättäminen siihen kertaan ei vaatinut itsekuria tai kieltäymystä. Ei vain tehnyt mieli.

Tätä kertaa en osaa edes ajatella retkahtamisena. Kun prosessi on harkittu, sovittu Yhen kanssa ja pohjustettu rauhassa hissukseen, se ei tunnu siltä, että antaisin periksi millekään.

En halua antaa sitä viestiä, että satunnaiskäyttö olisi kellekään ex-addiktille hyvä idea. Minulle se ei ainakaan ole sitä. Tiedän, etten ikinä enää halua käyttää teksiä säännöllisesti tai edes epäsäännöllisen säännöllisesti; toisaalta se ei ole sen arvoista ja toisaalta se on taas "liian hyvää" siihen. (Tiedän mitä korvikeskeidaa bupre monien mielestä on, mutta minulle se kelpaa.) Suhteeni tekkeniin taitaa kehittyä samansuuntaiseksi kuin deeleihin; pari kertaa vuoteen on ihan ok, mutta useammin ei nappaa.

Olen tyytyväinen itseeni, vaikka itsetutkistelu menikin jossain välissä hiukan överiksi. Yritän hahmottaa ajatusmallejani ja reaktioitani ja kaivaa viitteitä siitä, lisäisikö tämä luvattomia mielitekoja jatkossa. Mutta kun olo on vain intohimoton, tyyni, keskittynyt ja kivuton. Ei innostusta, ei notkuja, ei kiihtymyksestä täriseviä käsiä väsätessä, ei euforiaa, ei mitään kovin erityistä. Vain rentoutuminen, rauhoittuminen ja levollinen kivuttomuus. Blosse ajaisi varmaan ihan saman asian, mutta nuppihäirö ei ole kestänyt hiisaamista enää vuosiin.

Vaikuttaa varmaan supertyperältä tehdä ihkaomaa postausta siitä, että on napannut snadit pitkästä aikaa. Se on silti virstanpylväs: olen edennyt prosessissa niin pitkälle, että uskalsin antaa itselleni luvan kokeilla rajojani. Samalla se on syy tyytyväisyyteen siinä, että missään vaiheessa itse ottaminen ei ole tuntunut mitenkään isolta tai tärkeältä jutulta. Tärkeää on ollut se, uskaltaako luottaa itseensä niin paljon, että antaa itselleen tuuman verran liikkumavaraa.

Jostain syystä päällimmäinen tunne on kuitenkin helpotus. Salaa irrationaalisesti näköjään pelkäsin, että saisin jotkut hulppean euforiset mahtinotkut, huokailisin nautinnollisesti seuraavat 6h ja kuin salama kirkkaalta taivaalta pään lävistäisi pakonomainen tarve saada heti lisää. Tiedättehän, sellainen elokuvallinen heroinisti retkahtaa Hollywoodissa -juttu.

Toivottavasti en ole aiheuttanut kellekään pettymystä. Jos aiheutin, niin ei silti tarvitse pelätä että alkaisin taas vetää. Ei mitään voi olla niin kova ikävä, että enempää tekisi mieli. Halusin vain jakaa tämän heikon ihmisen hetkellisen helpotuksen ja voimaantumisen tunteen kanssanne. Olen taas hiukan entistä varmempi siitä, ettei minusta tulee enää epätoivoista nideä.

Terve epäluulo ja pimityksen viisaus

Saturday, November 29, 2008

Kokosin joskus kauan sitten sen verran tervettä ennakkoluuloa, etten vahingossakaan myöntänyt säännöllistä päihteidenkäyttöä terveydenhuoltohenkilökunnalle. Kerroin kokeilleeni, mutta koska bentsorespojen kanssa ei ole ollut ongelmia suuntaan eikä toiseen, niin sain olla rauhassa väärinkäyttöepäilyiltä.

Alkukesän repsahdusten jälkeen päätin hakeutua katkolle, jos vetämisen lopettaminen ei kesän aikana onnistu. Parin päivän päästä tulee täyteen viisi kuivaa kuukautta, enkä vieläkään ole käynyt osastolla kuin viemässä tupakkaa ja suklaata.

Katu-uskottavuuteni ilmeisesti kärsii tästä. Jos kotivieroitus onnistuu, se on tietysti merkki siitä ettei koskaan ole koukussa ollutkaan. Tosinistin olisi kuulunut ravata katkoilla, sairaalassa, linnassa, putkan pahnoilla ja lepositeissä. Tosinisti on hankkinut vetämisestään mappikaupalla virallisia tositteita; kuulustelupöytäkirjoja, haastekirjelmiä, sakkolappuja, ulosottokirjeitä, potilaskertomuksia ja reseptejä.

Oma pöytäni tuntuu kovin puhtaalta. Ei sakkoja, ei kuulusteluja, ei kotietsintöjä, ei päihdemerkintöjä tk:lla, ei hepatiitteja tai hiviä. Kaikki raajat ja luottotiedot on tallella. Jäljellä on pari snadia arpea ja enemmän tai vähemmän pysyvä ab-hepatiittirokotesuoja.

Ongelma on siinä, miten rakentaa uutta kun vanha on salaisuus? Olen suhteellisen hissunkissun aiheesta ja keskitän siitä viestimisen nettiin. Vanhoille tutuille on hankala kertoa kuulumisia, kun elämä on täysin tapahtumaköyhää ja sen sisältö pyörii jonkin-tekemättömyyden eli kuivilla olon ympärillä. Tämän viikon suurin juttu oli lottoarvonta ja pilaantuvien asioiden siivoaminen jääkaapista.

Tiettyjen juttujen salaaminen oli monta vuotta järkevää. Silti harmittaa Yhen puolesta, kun sitä rangaistaan rehellisyydestä ja venytetään loputtomiin. Lomia ei ole vieläkään, vaikka puhtaita seuloja on ties kuinka monta kauniissa rivissä. Viikosta toiseen lomia luvataan "seuraavalla viikolla" ja pompotetaan seuloihin ikäänkuin siinä toivossa, että jossain vaiheessa sieltä tulee se positiivinen, jonka perusteella lomista keskustelua voidaan taas kerran lykätä. Jos labra hukkaa seulan, papereihin tulee merkintä positiivinen; jos seula on puhdas mutta Yks myöntää itse ennen seulaa ottaneensa pamin tai pari, merkintä on positiivinen. Jos puhaltaa enemmän kuin 0,00, jää ilman päivän lääkettä ja seuraavan päivän annos on 75% normaalista. Bentsojen suhteen on nollatoleranssi, missä suhteessa paikallinen klinikka on ilmeisesti melkoinen poikkeus.

Sekä minulla että Yhellä itsellään alkaa olla kasvava luottamuspula klinikkaa kohtaan. Aion varoa pirun tarkkaan mitä sanon niille. Hoidon ei teoriassa tulisi estää työssä käyntiä, mutta 4-5kk ilman yhtäkään lomapäivää estää sitä minusta aika tehokkaasti. Hoitsujen mukaan duuniin menoa ei kannattaisi edes harkita alle puolen vuoden, mielellään vuoden hoidon.

Koska en itse joudu juoksemaan klinikalle päivittäin, on hankala eläytyä moniin juttuihin lomia lukuunottamatta, niiden jumitus kun rajoittaa omaakin liikkumista. Sen sijaan haittaa paljonkin se, että korvaushoitoklinikan muuttaessa paikallinen Vinkki siirtyy osaksi kaupungin omaa huumehoitoklinikkaa, eli Vinkissä ja k-hoitoklinikalla istuu jatkossa samat hoitsut ja samat lääkärit. Ei ole sitten suuresti asiaa sinnekään.

Vinkkien ehdoton valttikortti on niiden erillisyys kunnallisesta terveydenhoidosta ja asioimisen anonymiteetti. Nyt sekä terveysneuvontapisteen rooli että henkilökunta lääkäriä myöten muuttuu. Omat kontaktit siirtyy muualle ja samalla meiltä katoaa ainut toimiva ja luottamuksellinen hoitosuhde. Tuntuu vähän siltä, ettei jotkut tahot taas ole ihan tajunneet Vinkin virkaa.

edit. En btw voittanut lotossa. Arvasittekin varmaan.

Itsekontrolli ja pöhköjä unia

Thursday, November 20, 2008

Kahvikuppi on puolillaan, kuusen oksilla lunta ja ensimmäinen vapaapäivä koko viikolla. Ensi viikon voisi ottaa kevyemmin. En tiedä jaksaisinko tehdä täyttä viikkoa jouluun asti, vaikka kuinka saisi 40e viikolta käteen.

Aamun treeni jää tekemättä, kun en tajunnut aloittaa ajoissa enkä enää jaksa. Kuvittelen vatsan pienenevän hitaasti mutta varmasti, mutta silti ennen löysät vaatteet kiristää edelleen. Kroppa ja minä käydään nyt uuvutustaistelua. Tässä on kyse kontrollista ja itsetunnosta - kumpi meistä määrää?

Kroppa hivuttaa pikkuhiljaa tavaraa vatsasta reisiin ja yrittää saada mut luulemaan että laihdun. Tarkkailen vainoharhaisesti etenemistä ja yritän tapella vastaan. Enää ei tee edes mieli makeaa tai rasvaa, aloin tehdä selkä- ja vatsatreeniä (!) ja kuntosalikorttikin on harkinnassa. Ensi kesänä nähdään kumpi voittaa.

Vihjaisin parille viihdekäyttäjätutulle, että kauppaavat appelsiineja sitten joskus kun niitä kävelee vastaan riittävän halvalla. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin kokeiltua rajojaan - välillä pää vaatii nollaamista ja humalajuominen ei oo mun juttu.

Siitä meinaan pitää kiinni, etten ala enää sähläämään värkkien kanssa vaan annan käsien parantua ja arpien vaaleta rauhassa. Ja sitäpaitsi, eihän jotain snorttailua edes lasketa. Eihän?

Yks näkee öisin painajaisia lapsia silpovista lapsisotilaista ja kuolemanpartioista, ja taitaisi olla aika ottaa taas seerumit ja tarkistaa lääkityksen taso. Painajaiset, ahdistus ja ruokahaluttomuus viittaisivat liian pieneen annokseen, mutta sitä tuskin nostetaan enää ylemmäs. Lomatkin saattavat ehkä alkaa juosta lähiaikoina, lopultakin 4kk jälkeen.

Itsehän näin romanttista unta duunikaveristani, joka on hyvä tyyppi muttei silti eroottisten unelmieni kohde. Hämmennyin unesta itsekin ja varmaan punastelen maanantaina kahvipöydässä samalla lailla kuin unessa saatuani pusun. Pitäisiköhän hiukan tehostaa kotoisan arjen romantiikkaosiota ja tehdä kunnon illallinen ja kynttiläkylpy joku päivä, ettei tarvi uneksia työkavereistaan...

Taas niitä päiviä

Tuesday, November 18, 2008

Sain Stanstalta blogitunnustuksen ja mietin totta puhuen pitkään, että "onpa hassunpunainen haukkalintu ja miten se liittyy blogaamiseen, mut ihan cool". ;) En voi olla ainut, joka näkee tuon kuvan lintuna eikä ruusuna sitten millään? Kiitos siis tunnustuksesta, vaikka olinkin vähän pettynyt kun tajusin etten saanutkaan haukkaa...

Säännöt:

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin, jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä ’seitsemän’ muuta ja linkitä heidän bloginsa. (määrä vapaa, itse päädyin kymmeneen)
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.


En ole kovinkaan monen blogin vakioasiakas, joten säästän tämän jakamisen myöhempään... Yritän keksiä. :)

Kaksi työpäivää takana ja olen olevinaan muka ihan poikki. Pitkään on tehnyt ihan pirusti mieli ihanihan snadeja, kun joka paikkaan särkee, flunssa vituttaa, niskat on jumissa ja Efexorien unohtelu saa flippaamaan. Kaiken lisäksi kuulin, että Mr. MTV on taas alkanut vetää eikä ilmeisesti sen takia ole ollut yhteydessä viime käynnin jälkeen. Harmittaa ja olen pettynyt, koska se kuulosti niin monesti niin väsyneeltä ja sanoi, että joko lopettaa tai hyppää jojoon. Lapsetkin kasvaa ja kaikkea, ja oikeasti uskoin jossain vaiheessa että se jaksaa vielä sen pari viikkoa, mikä olisi ollut jäljellä ja se olisi ollut terve.

Toivottavasti tyyppi nyt tajuaa olevansa edelleen yhtä tervetullut meille syömään ja kaljalle, veti tai ei. Kun oltiin kavereita senkin jälkeen kun blisaaminen loppui, niin miksei nyt. Takaraivossa kihisee pieni ajatus siitä, jospa se tai joku muu vetävä tuttu tarjoaisi ihan snadit (siis pyytämättä, koska en kehtais itse ottaa puheeksi), koska jos lähden rahan kanssa liikkeelle niin siitä saattaa tulla vaikka tapa... Huoh ja joopajoo. Tällaisia päiviä taas.

Aurinkopillereitä etukäteiskaamokseen

Sunday, October 05, 2008

En haluaisi mennä duuniin huomenna. Siis siihen duuniin jota teen ilmaiseksi ihan kodin ulkopuolisten ihmiskontaktien takia ja siksi, että saan jääkaapin täyteen. Pidän duunista ja 90% ihmisistä siellä, pidän sääntelemättömistä tupakkatauoista hyvällä porukalla, aikaansaamisen tunteesta ja siitä, että tulee käveltyä edes pari kilometriä suuntaansa, ellei sada ihan liikaa.

En haluaisi ylipäätään enää poistua kämpästä. Päivistä on tullut aina vaan hitaampia, raskaampia ja harmaampia, yksinkertaisten asioiden hoitaminen on vaikeaa eikä mielenkiinto riitä mihinkään. Olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota siihen, että muistan syödä lääkkeeni mieluummin liian usein kuin liian harvoin, etten ala taas suunnittelemaan raiteille istumista tai parvekkeelta hyppäämistä ja vajoamaan siihen vaanivaan pimeään monttuun. Yritän syyttää hiipivästä masennuksesta valonpuutetta ja syksyä, kun en muutakaan keksi - en syö enää bentsoja käytännössä lainkaan, syön terveellisemmin (ja lopetin punaisen lihan syönnin ja suunnittelen kovasti lihasta luopumista taas kokonaan jossain vaiheessa), liikun päivittäin lihakset maitohapoille ja niskan hikeen ja niin poispäin. Tosin vältän ulkonakäymistä, kun moinen pelottaa enkä halua nähdä ketään.

Loppujen lopuksi olen varmaan kuitenkin sitä mieltä, että apatia johtuu syksyn lisäksi vetämisen lopettamisesta. Elämästä on kadonnut sisältö, ajankulu, piinaava pakko lähteä liikkeelle säässä kuin säässä kellonajasta riippumatta, jonkin tavoittelu, palkinnot onnistumisesta, haastavat sosiaaliset kontaktit, säännöllinen rentoutuminen ja hyvänolonaalto edes jossain määrin... Nyt jokainen päivä on yhtä ja samaa. Ei haasteita, ei yrittämistä, ei palkintoa. Ja joojoo, jokainen päivä on haaste ja jokainen selvä päivä on palkinto, lässynlässynNAjargonpäiväkerrallaanhöpösöpödaa.

Joskus tuskailin ulkonäköäni, joskus peittelin sitä, joskus tulin toimeen sen kanssa ihan ok ja joskus pidin siitä paljonkin. Kampasin aina hiukset huolella ennen uloslähtöä, meikkasin kevyesti ja siististi ja sovittelin vaatteita peilin edessä ihan siltä varalta, ettei koskaan tiedä mihin päätyy ja kehen törmää, niin on parempi näyttää aina kelvollisen hyvältä ja siistiltä. Nyt vietän päivät pitkät verkkareissa ja löysässä t-paidassa likaiset hiukset takussa ilman jakausta ja kioskilla käydessä riittää hyvin, että kiskoo jalkaan villasukat ja sandaalit. Näytän varmaan enemmän stereotyyppiseltä nistiltä kuin koskaan, vaikka oikeassa elämässähän monet nitkut ovat hyvinkin trendi- ja merkkitietoisia.

Lukeakaan ei jaksa, kirjastoon menosta puhumattakaan. Makaan suurimman osan päivästä nojatuolissa tuijottamassa sivusilmällä vilisevää irc-ruutua, kuuntelen musiikkia ja leikitän noita pikkueläimiä. Nojatuolissakin istuu vain siksi, ettei kehtaa maata sängyssäkään ja nukkua koko päivää.

Tarttis nyt jostain pieniä aurinkopillereitä, että syksy menis pois ja kesäenergia tulis tilalle. Sellaisia, joista tulisi joku Asterix ja taikajuoma -efekti, kohoaisi puoli metriä ilmaan, tulisi vahva ja energinen olo ja jalat vaan vipattais ilmassa.

Siamilainen kaksoseni

Sunday, September 28, 2008

Dramaattinen allergiareaktio muistutti pitkästä aikaa oman kehonkuvan muuttumisesta. Jalkoja lukuunottamatta varmaan kolmasosa ihopinta-alasta oli kutisevaa näppypeltoa, nyt se on jo rajoittunut toiseen ranteeseen.

Joskus kroppa oli valitettava, mukana kulkeva paha, jota ruokittiin kun oli ehdottoman pakko ja jonka ainoa etu oli hyvät tissit ja satunnainen laatuseksi, ja nyt siitä on tullut itsenäisesti toimiva kämppis tai siamilainen kaksonen, jonka toimintalogiikkaa on pakko oppia ymmärtämään.

Kehonkieltämisen ja fyysisyyden hyväksymisen ristiriita taisi tulla aikanaan esille ensimmäisessä kunnon krapulassa. Olin asunut ensimmäisessä omassa kämpässä - pahviseinäinen opiskelijasolu - muutaman kuukauden ja juhlin ensimmäistä joulua kaikessa rauhassa yksin omassa kodissa, kun kämppikset lähti jouluksi porukoilleen. Täysi-ikäinen kaveri kävi hakemassa joulujuomiksi ison pullon Four Rosesia ja loppurahoilla shoppasin mässyruokaa ja kävin illallisella kiinalaisessa. Seuraavana iltapäivänä kaavinkin sitten kuivuneita oksennusnuudeleita hiuksista ja lakanoista ja tarkistelin tekstiviesteistä mahdollista sammumisaikaa ennen konkreettista konttaamista suihkuun. Muistan tuosta illasta ja aatonaattoaamun heräämisestä erittäin selvästi kaiken muun paitsi sen, kenen kanssa mahdoin tekstailla koko illan. Taas joku unohtunut nuori mies. Four Rosesia sen sijaan en unohda, siitä lähtien sen ja vastaavien juttujen hajukin on riittänyt kuvottamaan.

Paha krapula on jotain ylitsehyökyvää. Sille ei voi tehdä mitään muuta kuin alistua, sitä ei voi psyykata pois, toisin kuin vaikka nälkä jota ei ole olemassa ellei sitä ajattele. Vihasin avuttomuutta ja välttelin parhaani mukaan liikaa juomista ja krapulaa suht onnistuneesti monta vuotta. Jokainen tilanne jossa kropalle joutui tekemään myönnytyksiä oli tappio.

Tämä liittyy taas siihen, miksi opiaatit tuntui aikanaan niin täydelliseltä jutulta. Yhtäkkiä kroppaan ei koskenutkaan enää, kaikki päivittäiset lihas- ja selkäkivut oli poispyyhitty, päänsärky meni pois ja kipujen tuoma stressikin oli historiaa ainakin vähäksi aikaa. Kivutonta mielen lepoa.

Jossain vaiheessa oppi sen, että nitkuillessa on pakko kommunikoida kehonsa kanssa. Hikoilu, palelu, lihasheikkous tai aineenvaihdunta ei enää olleetkaan kontrolloitavissa ajatuksen voimalla. Ruumiintoiminnot saattoi vaatia päivittäistä huomiota, jokainen poikkeavuus oli oire tai seuraus jostain, niinkun välillä veren pelottavan nopea hyytyminen ruuttaan, silmäkrampit, hermostosähärit tai mystiset allergiareaktiot, ihottumat ja ihon kuivamiset. Vaikka vetojen jälkeen tuntuisi kuinka terveeltä, normaalilta ja energiseltä, niin jostain niitä kaikenmaailman pikkuoireita vaan ilmaantui. Viimeistään refloissa piti taas kerran myöntyä siihen, että kroppa määrää tahdin ja alkaa miettimään verenpainetta, lihasjännitystä, palelua, hikoilua, hermosärkyjä, unettomuutta, levottomia jalkoja, lihas- ja vatsakramppeja ja nestetasapainoa.

Nyt tuntuu, että ensimmäistä kertaa koskaan asustelen jotakuinkin tasapainossa tuon mukana raahautuvan kämppiksen kanssa. Syön kun on nälkä, juon vaikkei janottais, vastaan kropan kipuiluun treenaamalla ja aiheuttamalla tervettä lihaskipua, mietin kalorikulutusta ja ruokavaliota ja kroppa vastaa tehtailemalla luonnollisia mielihyvämömmöjä. Vetäessä oli pakko hyväksyä se, että kroppa kulkee mukana joka tapauksessa ja se pitää huomioida, ja nyt reflojen loputtua yhteiselo on ollut ihan sopuisaa, vaikka kroppa tuntuukin välillä vieraalta uusien pelastusrenkaiden ja jenkkakahvojen kanssa. Sitten kun kroppa on muovautunut sellaiseksi kuin haluan (50kg tiukkaa lihasta ;), niin suostun täydelliseen aselepoon.

Broileriangstia ja yrttimuuttopäivä

Sunday, September 21, 2008

Inhoan valmiita blogimalleja ja sitä, etten osaa itse vääntää juuri sellaista kuin saattaisin haluta, joten vaihtelen näitä toinen toistaan rumempia valmismalleja aina tympiinnyttyäni riittävästi edelliseen. Omat html-taidot riittää juuri ja juuri linkittämiseen ja nyt pienen pähkäilyn jälkeen jopa Google Analyticsin testaamiseen - varokaa, teitä tarkkaillaan!

Olen tyytyväinen itseeni ja itse asiassa harvinaisen suuressa määrin myös muihin. Kävin moikkaamassa Mr. MTV:tä vakaalla päätöksellä, etten ota jos tarjotaan. Sen lopetettua osastokatkonsa heti alkuunsa olin häpeällisen varma sen retkahtamisesta, mutta siellä se istui sohvalla krapulassa ja kipeilemässä jo toista kuukautta. Vien sille loput Catapresanit mitä jäljelle jäi, jos ne helpottaisi edes vähän sen viimeisiä kipeilyviikkoja. Olen ylpeä siitä. Vuosia on porukalla manailtu vetämistä ja yritetty vuoronperään lopettaa, mutta aina päädytty toistemme luo vedoille kun kipeily ja valvominen on saanut riittää. Jos se piru nyt ratkeaa taas vetämään se rikkoo lapsenuskoni ihmisten kykyyn tehdä mahdotonta.

Mr. Dynastian linnareissu alkoi lupaavasti, tarina kertoo sen jääneen viikossa fakkiin kasipallojen blisauksesta sisäpuolella törkyhintaan. Sen tämänkertaiset kunnianhimoiset suunnitelmat upporikastumisesta vankeusaikana ei siis mennyt ihan putkeen ja tapansa mukaan se jäi tyypeille velkaa pantattuaan niiden irtaimen omaisuuden alkuinvestointia varten. Juuri näin.

Koska postauksessa pitää ruikuttaa jostain vähintään kerran, niin angstaan tällä kertaa kunnallisvaaleista. Ei vaaleissa sinällään mitään vikaa, monta ihmistä pätkäsesonkityöllistyy ja hankkii pieniä lisätuloja niiden varjolla (minä muun muassa), mutta ne ehdokkaat... Kunnallisvaaleissa ehdolla on joka toinen yhteiskuntaopin tunnilla viitannut lukiolainen ja valt.yo, joille kunnan tai ehkä jopa kaupungin ehdokaslistalle pääseminen tarkoittaa vähintäänkin nousujohteista poliittista uraa. Jos oma ego ei ole riittänyt ehdokastyrkyksi, niin tiedostavuuttaan voi osoittaa liittymällä sen rohkeamman kaverin Facebook-kampanjatukiryhmään ja tituleerata itseään yhteiskunnallisesti aktiiviseksi rämpyttäessään aamu-unisten kerrostaloasukkien postiluukkuja viikon kolmannellasadalla ehdokaslärpyskällä, joista luetaan hyvällä tuurilla se syksyn ensimmäinen ja vaaliaamun viimeinen.

Minun oveeni tulee heti ensimmäisen vaalimainoksen tipahdettua vaalimainoskieltokyltti ihan vain siksi, että tiedän etten jaksa edes nauraa niille korneimmille sloganeille ja pose-kuville enää ensimmäisen kymmenen jälkeen. Eduskuntavaalit vielä jotakuinkin menee, kun ehdokkaita on käsiteltävä määrä ja niistäkin iso osa ymmärtää panostaa yhteismainontaan, mutta kunnallisvaalien alla aion parhaani mukaan välttää turuilla ja toreilla liikkumista, kun lähiöostarin läpikulusta tulee hankalampaa kuin feissareiden väistelystä kolmella sepällä joka kolmannen ehdokkaan tukiryhmineen nykiessä hihasta kirkkaat liivit, rintamerkit ja kirkas otsa hehkuen. Voisin esittää kotikuntani ehdokkaalle kaksi kysymystä: a) Onko kyseisen puolueen paikallisjärjestön kautta saatavilla viljelypalstatilaa just mulle just täältä mun asuinalueelta ja b) tietääkö ehdokas, montako asiakasta paikallinen ruokajono ruokkii viikoittain ja pitäisikö kunnan kantaa vastuunsa ruokajaosta, jotta puutteessa elävät pakanat, muslimit ja ortodoksit voisivat saada ruokasäkkinsä ihan sosiaalidemokraattisin menoin ilman tunnin pakkoaltistumista tulisieluisille herännäissaarnoille, todistuksille ja Herran Sanalle. Jätän jätteenkäsittelyt, tonttijakopisteytykset, kaavamuutokset ja palveluiden keskittämisen Herran huomaan...

Mistä muusta tähän hätään valittaa, kun aurinkokin paistaa ja tänään on siis loistava päivä valikoida parvekkeelta sisään siirrettävät yrtit ja tyhjentää kukkaruukut jemmaan ensi kevättä varten. Tuksu saisi kyllä blogata useammin.

Räytymispäivä

Friday, September 19, 2008

Hyvin minä olen taas hoidellut
Kaikki tuhmat työt
Mut raskaaksi käy tämä tällainen
Kun kiukuttelee yöt

-Rölli

Taas niitä harmaita päiviä, jolloin vituttaa katsoa ulos ikkunasta (harmaata ja sateista), käydä röökillä (hyytävä viima), kävellä kämpässä (rottaskeidaa jalkapohjissa), treenata (lihakset kipeenä eilisestä), hakea kahvia (kahvi kylmää) tai käydä jääkaapilla (laihtuakin pitäis).

Kädet on kipeinä taannosesta dorkailusta ja tromboaminen on ehkä pelastanut ne just ja just kuntoon seuraavaa käyttökertaa varten. Lihaksetkin on kipeenä, mutta ainakin teen jo tuplasarjat muutaman viikon takaiseen verrattuna ja se vähän lohduttaa, kun treenaaminenkaan ei oo enää samanlaista pakkopullaa. Enää rasvaprosentti alas keväiselle tasolle ja hapenottokyky kuntoon niin musta tulee seuraava pussycat doll.

Tänään pitäisi nähdä taas ihmisiä pitkästä aikaa, ja päätin jo etukäteen etten ota tekkeniä vaikka tarjottais. En jaksa enää olla kipeenä viikkokausia hetken nuokkuilun takia. Kaikki mistä ei kipeydy kelpaa vielä toistaseks.

Maikkari näytti pari iltaa sitten 45 minuutissa gorekuvia amputaatioraajoista. Kuvien alkuperää ei tosin muistaakseni kerrottu ja haastateltavakin oli vähän oudosti valittu jutun aiheeseen (lääkkeiden väärinkäytöstä johtuvat amputaatiot) nähden, mutta olipahan lieveilmiömässäilyä ei-niin-huonosti valitulla aiheella. Kyllähän sormipuolia riittää. Tutulla kävi talvella mäihä ettei jalasta lähtenyt sen isompaa palasta ja toisilta on vuoden sisään lähtenyt pari sormea entistenkin lisäksi. Amputoinnit ja valtimo-osumat on loppujen lopuksi aika arkipäiväinen asia niin kauan kun ei osu omalle kohdalle, vähän niinkun douppiväkivalta. Onneksi omalla kohdalla on välttynyt ikävämmiltä lieveilmiöiltä.

Ja vielä räytymispäivän mietelause ja linkitys:

"Muut ihmiset eivät vain ymmärrä mitään. Ärsytä kaikkia esimerkiksi kertomalla, että he eivät yksinkertaisesti tiedä mitään. Älä unohda kiukutella kohdatessasi esteitä."

Irungu Wakini: Kuinka voit olla totaalinen idiootti (osa 1)
Irungu Wakini: Kuinka voit olla totaalinen idiootti (osa 2)
Irungu Wakini: Kuinka voit olla totaalinen idiootti (osa 3)

Väliraportti

Wednesday, September 03, 2008

Olen kerran viimeisen kahden viikon aikana valvonut yli puoli kymmeneen. Otan leptit joskus Frendien aikaan, alan nuokkua Simpsoneiden lopussa ja möngin nukkumaan suunnilleen heti yhdeksältä. Aamuseitsemältä kello soi, keitän kahvia ja Yhen lähdettyä hakemaan lailliset huumeensa kituutan läpi punttitreenin ihan silkalla vitutuksen voimalla, kun muistan vielä muutama vuosi sitten jaksaneeni tuplasarjat nykyiseen verrattuna. Ensi vuonna (tai sitä seuraavana, tai ehkä joskus) aion olla taas timmi ja hyväkuntoinen 50-kiloinen.

Päihteettömyys tekee levottomaksi. Ahdistus ja paikallaanpysymättömyys helpottuu vaan rääkillä jonka jälkeen paikat on kipeenä vähintään yön yli. Päivät on liian pitkiä ja viimeistään 16-17 aikaan väsyttää ja vituttaa jo sen verran, että alkaa laskea tunteja siihen että voi mennä nukkumaan. En tiedä miten pitkään tätä jaksaa, tai ehkä se alkaa helpottua jossain vaiheessa.

Alan olla lopulta ihan terve. Levähtäneet pupillit on viimeiset pari päivää jo palautuneet normaalikokoon ja palelukin helpottaa. Pariin päivään ei ole enää tarvinnut mennä ammeeseen puolikiehuvaan veteen tärisemään ja lämmittelemään. Yhdeksän viikkoa yhdellä relapsilla ja nyt voi sanoa fyysisten oireiden menneen kokonaan ohi. Kai tämäkin jonkinlaisesta virstanpylväästä jo menee, vaikka nyt vetoja vasta mieli tekeekin... Näin taas unta värkeistä ja vetämisestä.

En jaksa miettiä kirjoittamista. Ei jaksa miettiä edes päälleenpukemista, ainakaan vielä moneen tuntiin. Taas niitä päiviä jolloin kaikki ajattelu tuntuu fyysisesti raskaalta.

Abi, male spiritus!

Sunday, August 24, 2008

Heikko hetki. Toivois, että ovikello sois ja takana ois joku joka avun tois.

Mieli tekis, mutta soittelemaan en ala ja onneks kotona ei oo värkkejä eikä kyllä rahaakaan. Kyllästyttää tärinäpalelu ja oksetus, unettomuus ja painajaiset. Sillä se lähtis millä on tullutkin.

Kävin c-testeissä, vaikkei kai olisi ollut tarvetta. Koskaan en vaan osaa olla ihan varma, kun ihan aina ei ole kaikki ollut viimeisen päälle steriiliä. Tunsin itteni vähän liian nistiksi, kun hoitsu ei edes yrittänyt hakea suonta käsivarsista vaan tyrkkäs suosiolla avolla kämmenselkään. Tuli jotenkin tyhmä olo, vaikken edes tiedä ihan tarkkaan miks. Onneksi ei sentään tarvitse juurikaan jännittää tuloksia.

Taisin viimeks jo mainitakin, että olen löytänyt tekemistä päivisin. Käyn keittelemässä kahvia ihmisille joilla ei mene ainakaan paremmin kun mulla, ja saan samalla syyn kävellä muutamia kilsoja edestakaisin, että tulee edes jotain ulkoilunsuuntaista niin kauan kuin ei kunto anna myöten lähteä lenkille.

Rutinoituva arki on ollut aikamoinen shokki. Vaikea hyväksyä sitä, että elämä oikeasti olis heräämistä aamulla, duunia, kaupassakäyntiä, ruoanlaittoa, nukkumista ja taas duuniin. Tai duuni siis puuttuu vielä toistaseks, tilalla on koneella istumista ja siivoilua. Siis miten tällaista muka jaksaa!? Ihan näiden repivien rutiinien takia jo tekisi mieli koota kaikki myyntikelpoinen, hypätä idän pikajunaan ja viettää edes muutama päivä älyvapausaikaa. Eihän elämässä mitään suurta sisältöä ole ollut aikoihin, mutta ravaamisessa ja metskaamisessa oli sentään aina ne omat pienet ylläritekijänsä.

Mitä ihmettä keksii ettei pää hajoa tähän? Teininä kun alkoi levotuttaa, niin peruskamat oli yleensä valmiiks pakattuna repussa ja tienvarteen ei ollut pitkä matka, aina pystyi lähtemään muutamaksi viikoksi reissuun jos paikallaan olo ahdisti. Nykyään on liian mukavuudenhaluinen, laiska, vanha ja ennen kaikkea parisuhteeseen sitoutunut että viitsisi ilmoittaa tekstarilla toiselle vaikka ehtineensä puoliväliin Baltiaa...

Pakko yrittää keksiä jotain, missä on vaihtelua ja mikä ei tunnu tylsältä toistolta. Todellisuuspakoa, jännitystä, miksi sitä nyt sanotaankaan.

Optimismia ilmassa /Niskalaukauksia Nimbyille

Friday, August 22, 2008

Mihin Blogger on hukannut fonttivalikon? Tullut vain jotain ihme kuvan- ja linkinlisäysjuttuja. Ehkä niitäkin pitää sitten opetella käyttämään.

Syksystä tulee joko rankkaa helvettiä, toipumista tai sitten romahdus ja pettymys. Koitan ottaa kevyesti ja kuunnella herkällä korvalla päätä ja kroppaa, ettei kuukahtaisi yhtäkkiä yritettyään liikaa liian pian.

Olen ilmeisesti hankkiutumassa syksyn aikana osa-aikaduuniin työkkärimasseilla, eli siirryn ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni fattalta työvoimatoimiston asiakkaaksi ja ihmisarvonihan siis nousee kohisten varsinkin työmarkkinoilla. Juupajuu. Toistaiseksi teen vapaaehtoisduunia vähävaraisten kanssa pari kertaa viikossa (palkka maksetaan luonnossa) ja totuttaudun hissukseen olemaan tekemisissä uusien ja tuntemattomien ihmisten kanssa, mikä on itse asiassa ollut ihan hillittömän hauskaa ja rentouttavaa(?!). Jos tuo kuntoutustyöllistymiskuvio nyt onnistuu, niin on sitten joku turvapaikka mistä käsin katsoa, onko syksyllä kunnossa hakemaan uudelleen opiskelemaan ja jossa jatkaa jos ei opiskelupaikkaa irtoa vielkään.

Toisen hoito on lähtenyt hyvin käyntiin ja annoksetkin alkaa olla lähellä sopivaa. Kotona on alkanut olla kireetä, kun toisella on liikaa energiaa ja tekemisen tarve ja ite vaan makaa sikiöasennossa nojatuolissa ja valittaa horkahtavaa palelua ja kramppeja. Repsahuksesta on reippaat kaks viikkoa, ja kipeilyllä ei loppua näy. Päivä päivältä pahenee vaan.

Stadissa ostopalveluna k-hoidossa olevat vantaalaiset siirretään kuulemma nyt syksyllä takas Vantaalle, kun kaupunki tuplaa omat hoitopaikat. Tiloja klinikalle ei tosin oo kuulemma tiedossa vielä, kun nykyinen mesta menee uudelle geriatrian osastolle ja fckng nimbyt on blokanneet pari hyvää paikkaa Tiksistä tms. Vantaan klinikka ei oo tietääkseni löysimmästä päästä, joten ei kateeks käy stadista siirtyviä, joilla ilmeisesti vedetään Vantaalla bentsot poikki ja kontrolli kiristyy muutenkin...

Pipi ja läski

Tuesday, August 12, 2008

Hiki puskee läpi, joka paikkaan sattuu ja unettomuus vaivaa taas. Reflailu pääsee näköjään taas alkuun. Jonkun aikaa nukkumaanmeno yhdeksän jälkeen ei ollut mikään ongelma, nyt aikaisin herääminen on vaan tuskaa - patjalta ei halua nousta, kun liikkuminen vihloo pitkin selkää ja pään kääntäminen saa niskan tai kaulan kramppaamaan. Sitä paitsi unet on niin villejä ettei niitä viitsis millään jättää kesken.

Yks on hyvinhyvin vähällä aiheuttaa aggressiivisia kroppakomplekseja, ja olen ilmeisesti aloittamassa elämäni ensimmäistä varsinaista dieettiä. Yks päätti asiasta mun puolesta ja pehmensi viestiä sillä, että senkin täytyy alkaa pitää huolta linjoistaan ettei siitä tule samanlaista metadoniporsasta kuin joistakin. Eli lakataan tekemästä kermakastikkeita ja vaihdetaan maito siniseen. Whoo, mikä elämäntapamuutos. Yritin ehdottaa lihansyönnin lopettamista, mutta se menisi kuulemma jo liian pitkälle. Kompromissina pistetään kalastuslupa harkintaan.

On ihan totta, että oon paisunut varmaan lähemmäs kymmenen kiloa sen jälkeen kun lopetin vetämisen. Aiemmin paino on reflaillessa pudonnut silmissä, nyt kävi päinvastoin enkä oikein tiedä mitä siitä pitäis syyttää. Liikaa siideriä? Masennuslääkkeitä? Ikää? Iän syytä ainakin on, että paino ei putoa enää ajatuksen voimalla niinkun aiemmin. Onneksi Kutrin mukaan riittää, että liikun muutaman sadan kalorin edestä, jos syön noin 1500 kaloria päivässä - eikö kuulostakin helpolta? Ja Me Naisten sivuilla on vielä kaloritaulukkokin.

Törmäsin kaloritaulukkoon joskus vahingossa, kun surffasin Lasiluurangon foorumia, ihan uteliaisuudesta ja ymmärtämisyrityksenä. En tosin täysin tajunnut, miten vääristynyt minäkuva pitää olla, että tavoittelee kauneudenhalussa 14:n painoindeksiä noudattamalla 50 päiväkalorin ruokavaliota tai että mitä järkeä on muka syödä päivässä dieettiateriana kaksi hernettä illalliseksi - överiksivetoja mahtui sekaan enemmän kuin tarpeeksi. Pelottavan monta juttua sieltä silti tajusi, ja vaikken osaa sitä sen kummemmin selittää niin tuntui siltä, että ilman päihdeongelmaa tuskin olisin tajunnut sitäkään vähää. Ehkä mietin anailua ja miailua joskus ajan kanssa, nyt taitaa olla riittävästi miettimistä siinä, että saan tuon yhden vähän rajoittamaan laihdutusintoiluaan ja tajuamaan, että monta epäterveellistä juttua on helppoa korvata jollain epäepäterveellisellä maun silti kärsimättä.

Ja vaikka aihe onkin Esson kahvilan asiakaskunnan mielestä jo passé ("Se sotahan loppu jo kun meiän Stubb kävi siellä"), niin mietin vieläkin, että onko muka oikeasti olemassa georgialaisia, joiden mielestä Saakashvili on esimerkillinen presidentti ja mies paikallaan...

"Ideally, governments have to feel responsible for each citizen’s life. I didn’t feel it in Georgia – a country that failed to adequately estimate the real situation and gave the citizens, among them internally displaced people from Abkhazia and South Ossetia, illusion that a tiny country like Georgia had a chance to win the war with Russia."

Sähköposti ja Facebook tulvii ihme floodia tutuilta ja tuntemattomilta georgialaisilta (nimet näkyvissä mailien vastaanottajakentissä, ja seuraava painaa tietysti "vastaa kaikille" - netikettivajausta vielä...), joilla on pitkästi sanottavaa milloin mistäkin käänteestä. Sinällään ihan kiva, osa näkökulmista on jopa kohtuullisen freesejä, mutta ne voisi tosiaan laittaa ennemmin vaikka blogiin. Neuvottiin myös seuraamaan Civil.ge-uutissivustoa yhtenä maan kuulemma suhteellisen itsenäisistä medioista, kun kyselin englanninkielisten blogien perään. Vertailun vuoksi suosittelen tietenkin jokaiselle valveutuneelle kansalaiselle Pravdaa.

Kramppihelpotusta katumatta

Tuesday, August 05, 2008

Oli ehkä taas näitä maailman fiksuimpia vetoja. Mr. MTV, josta ei ollut kuulunut mitään kuukausiin, oli täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa lähtemässä pidemmäksi aikaa hoitoon, joten oli kiva nähdä sitä pitkästä aikaa ennen kuin se katoaa taas. Varsinkin kun se on varmaan about ainoa douppituttu, jota voi sanoa kaveriksi, jonka kanssa ei puhuta rahasta ja johon monessa suhteessa jopa luottaa. Puhuttiin ennakoivalla optimismilla, että sitten kun - ei jos - se saa käytyä hoidon läpi, streitataan porukalla jotain kivaa, mennään Tallinnaan tai keilaamaan tai jotain.* Mr. Dynastia taas on lähdössä reiluksi vuodeksi kiven sisään, joten viimeisetkin tutummat häviää nurkilta lyhyen ajan sisään. Tässä vaiheessa varsin hyvä niin.

(* Pidän tiukasti kiinni optimismistani Mr. MTV:n hoidon suhteen. Olen näissä asioissa aina optimisti, ja koska haluan että tässä käy hyvin, niin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin että kaikki käy hyvin ennemmin tai myöhemmin. Ollaan tsempattu Mr. MTV:n kanssa toisiamme lopetusyrityksissä pari viime vuotta, lainailtu tarvittaessa rahaa suuntaan ja toiseen, maksettu velat kunnialla, annettu lahjoja ja vastalahjoja, juotu kahvia ja jeesattu toisiamme jos on ollut about mikä tahansa hätä. Kun se tiesi että yritettiin lopettaa, se ei ottanut itse yhteyttä eikä halunnut häiritä niin kauan kuin itse vetää. Toivottavasti se jaksaa nyt pysyä hoidossa, kun tuntuu, että se on tolkuttoman vanha ja väsynyt vetämiseen ja kaikkeen siihen sotkuun mikä siihen liittyy. Mr. Dynastia ei herätä mussa samanlaisia kansainvälisen solidaarisuuden tunteita, ja se johtuu ihan siitä, että inhoan selittelyä.)

Porukan väsätessä vetoja siitä toki tarjottiin ja vastasin sen kummempia ajattelematta (huomaatteko, miten vahva luonne minussa piilee!), että kiitos mut ei kiitos, kun oon ollu viime viikot ilman. Rakas Yks alkoi kuitenkin hokea, ettei sitä ainakaan haittaa jos otan, ota vaan, ota ihmeessä jos siltä tuntuu - mitä minä humalassa heikko ihminen sen suurempia vastustelemaan?

Että näin. Häviöstä huolimatta on hiukan voittajaolo: tapasin siis ihan täysin ilman taka-ajatuksia frendin josta tiesin että sillä kuitenkin on, silmät ei alkaneet kuumeisesti kiilua biitin tai värkkien näkemisestä eikä varmaan olisi oikeasti ollut hankalaa vain katsoa vierestä, ellei Yks olisi pysäyttänyt pohtimaan, että haluaisinkohan sittenkin jos erikseen kerta kehotetaan. Miksipäs ei? Sain pienestä nokareesta hirviät epäeuforiset tokkuranotkut, byyttasin kevyesti kotimatkalla koivun kannolle ja ylipäätään olo oli kuin olis syönyt liikaa Seroqueleja punaviinidarrassa.

Oli miten oli, sinä iltana katosivat niska- ja hartiakivut, hartioihin levisi lämmin aalto (aalto kuulostaa kyllä liian isolta ja kylmältä ja pärskyvältä, sellainen lipuva ja liplattava lämpöinen laine toimis tässä yhteydessä paremmin), jatkuvat suonenvedot pohkeista, kaulasta, varpaista, sormista, selästä ja polvitaipeista menipoispois ja sain pitkästä aikaa istuttua rauhassa lattialle venyttelemään, venyttelemään ja venyttelemään. Pelkkä magnesium ei riitä pitämään kramppeja kurissa eikä relaksantit avaamaan niskaa tai selkää, mutta jo kevyt kivunlievitys auttaa kummasti itsehoitovenytysten tukena. Nyt jaksaa taas, mutta lisää ei tässä vaiheessa tee edes mieli.

Olen jäänyt umpisolmuun majoneesiin. Miten oon tullut toimeen ilman möhnää, jonka kanssa kaikki maistuu kananmunalle, etikalle ja rasvalle? Aiemmin olin syönyt majoneesia lähinnä kauankauan sitten kaukomatkoilla missä margariinin säilyvyys on ollut heikkoa, joissakin grillihampurilaisissa ja hollantilaisissa ranskiksissa. Siihen yhdistyy oitis kesäyöt kiinnimenevän grillikioskin täyteenraaputetulla ulkopenkillä, ranskalaiset, tuore ruohosipuli, Amsterdam, huoltoasemien takapihanurtsit kun peukalo on väsynyt ja kylmässä talviviimassa ympäriämpäri päissään jonottaminen valkoisen kuution keskellä pimeässä loistavalle luukulle, että saa liialle viinalle vatsaan yöseuraa ja pääsee itse nukkumaan. Ja se on niiiin hyvää...

Hyvin nukuttu yö!

Saturday, August 02, 2008

Kotoa ei tarvitse omaa lähiötä (tai taloyhtiötä) kauemmas poistua, että tuttavapiiri alkaa itsestään valikoitua tietynlaiseksi. Tapasin taannoin naapuruston kautta jonkun, jonka kanssa kysyntä ja tarve kohtas ja vaihdoin sille pari tennaria, päädyin dokaa ja jossain vaiheessa iltaa keskellä perheriitaa huomasin juttelevani itkevän lapsen kanssa siitä, miten soitetaan poliisit jos isi hakkaa äitiä ja ettei soittaminen ole sitten mikään häpeä, vaan miehen teko. Olisin lähtenyt mielelläni ajoissa paikalta, mutta perheenäiti pyysi jäämään siihen että saa lapset pakattua ja pääsee ulos.

Moikkauspiiriin kuuluu nykyään myös tyyppi, joka ensikohtaamisella jonain talvisena yönä kotipolulla uhkasi tappaa rystysiin jesseteipillä teipattujen paristojen voimin. Sittemmin olen antanut itselleni huhuilla, että se tunnetaan laajemminkin battery fistinä. Ylipäätään tuntuu että törmään päivittäin ihmisiin, joiden olemassaolosta en vuosi sitten tiennytkään ja joiden kanssa pääasiallinen puheenaihe on jyvät ja doupit, se miten hyvissä/laskuissa ollaan ja mistä saa lisää. Meno on tosin onneksi sen verran viatonta, että porukka jaksaa vielä hypettää sitä miten hyvää blossea joku on jostain saanut tai tuntea itsensä niin pirun isoksi kriminaaliksi parin pamin myynnistä. Livahtelen yleensä paikalta parin kohteliaan kuulumistenvaihdon jälkeen.

Reflat vaan jatkuu. Itkin heikkoa ja pahaa oloa suurimman osan eilisestä ja olo helpottui vasta kolmella mg xanttuja ja queleilla, ja nukuin viime yön kerrankin sikeästi ja hyvin. Elimistö tökkii välillä pahemman kerran, heikkous on joskus aivan järjetöntä ja energia on imetty kuiviin. Joko holtittoman syömisen jälkeen haluaisi vain oksentaa tai syömisestä ei tule mitään, ja aamuisin yleensä herää rättiväsyneenä hikilammikosta ja elää painajaisia minuuttikaupalla heräämisen jälkeenkin.

Bentsot alkaa olla lopussa ja respat aukee vasta viikon päästä. Yritän sinnitellä siihen asti sillä mitä on, lepteillä, propraleilla ja primperaneilla. Viikko sitten toivoin, että jos enää viikko, mutta nyt olen tyytyväinen jos tämä loppuu kolmessa viikossa tästä lukien. Viisi viikkoa koossa ja kipeily alkaa aika rankasti vituttaa.

Hevosenjouhen varassa

Tuesday, July 29, 2008

Että voi taas mokata. Luotin siihen, että toinen hoitaa asiat sosiaalitoimiston kanssa, mutten tajunnut ottaa puheeksi sitä, että meillä on vain rajallinen aika päätöksestä valittamiseen, ja sehän tottakai umpeutui eilen, vaikka luulin että aikaa olisi ollut vielä pari päivää. Ja mun pitäis muka osata nämä jutut. Saa nyt sitten nähdä miten tämän katastrofitilanteen kanssa selviää.

Lääkäriaika on tällä viikolla, ja ehkä sen jälkeen tiedän vähän miten elämä jatkuu seuraavat puoli vuotta. Terapiaa tuskin saan kun ei ole töitä eikä opiskelupaikkaa, kuntoutujastatusta tuskin saan kun se on vain harvoille ja valituille, ja jos saikku jatkuu, niin sitten en saa opiskella edes sitäkään vähää mitä ehkä pystyisin. Vaikka eipä siihen olisi varaakaan vielä pitkään pitkään aikaan. Paras vaihtoehto melkein olisi, että tippuisin kokonaan sossun varaan, niin ei olisi jatkuvaa säätöä fattan ja takautuvasti tulevien tukien kanssa, joita ne ei fattalla osaa laskea.

Koko ajan tuntuu siltä että pään yllä häilyy jotain pelottavaa ja pahaa, varsinkin silloin kun koittaa nukkua, tasoa Damokleen miekka ripustettuna hevosenjouheen joka voi katketa milloin tahansa ja sitten maailma kaatuu, kämppä menee alta ja pakoilen perintätoimistoja loppuikäni. En uskalla edes avata posteja.

Nukuin ensimmäistä kertaa kunnolla. Eilen reflat iski parin päivän terveen tauon jälkeen voimalla takas, kahvi nousi ylös, olin täysin varma, että samana aamuna tapahtuneet asiat oli tapahtuneet edellisenä iltana, taju meinasi mennä moneen otteeseen kävellessä ja niskasta silmiin kulkeva päänsärky oli sitä luokkaa että meinasin kiljua ääneen. Napromexeja ja bentsoja naamariin ja nukkumaan alkuillasta, ja heräsin hetkeksi puolenyön pintaan ja uudestaan kahdeksalta aamulla. Nyt on sentään jo tajuissaan, harmi vain että missasin Ronja Ryövärintyttären nukkuessa. Pitää kai katsoa se koneelta.

Ehdin jo pari päivää ajatella, että nyt se on ohi, enää viimehetken toipuminen. Mutta paskat, iskee takaisin vieläkin, ja nyt varaudun kipeilemään kunnolla vielä ainakin viikon. Ei siitä näin helpolla olisi kuulunutkaan selvitä.

Rätkimisriippuvuus

Saturday, July 26, 2008

Unettomuutta, hikoilua ja aivastelua. Eri vaiheissa refloja tulee eri määrä peräkkäisiä aivastuksia; ekat pari viikkoa kolmen sarjoissa, nyt enää kahden. Aivastusten perusteella kuittailusta on tullut lähinnä vitsi: "ai sä oot nyt tuossa vaiheessa".

Ylenmääräinen syöminen loppui eilen, kun jouduin puoliväkiste syömään lautasellisen makaronilaatikkoa. Nyt on tosin darra, joten teen simppelisti krapulamätöksi juustopastaa paljolla suolalla ja valkosipulilla. Olispa grilli lähellä, voisin maksaa viimeset rahani parista grillipurilaisesta paljoilla kastikkeilla ja nähdä vaikka sitten loppuviikon nälkää.

Piikkihimo alkaa iskeä. Näen unia nauloista ja rätkimisen ihanista endorfiineista. Muuta ei sitten erityisesti teekään mieli, ei tekkeniä eikä paljon muutakaan - ilman niitä voisin elää loppuikäni, mutta miten ihmeessä kestän ilman neulotusta. Argh. Että voi ihminen olla säälittävä.

Kaksi viikkoa sankarina

Tuesday, July 15, 2008

Olen tänään oman elämäni päivänsankari (täytän kaksi viikkoa) ja aion juhlia sitä kuuntelemalla Sir Elwoodia ja lopettamalla yhden hyvän kirjan (Rushdien Saatanalliset säkeet) ja aloittamalla toivottavasti toisen (James Joycen Odysseus). Noista ensimmäisen olen lukenut tasaisin välein viimeisen 10v aikana laiturilukemistona (koska en ikinä onnistu muistamaan miten se loppuu), toista ei vain ole koskaan sattunut käteen ennen kuin naapurini kehui ja lainasi hyllystään.

Lopetin reflajuomisen ja voin siis juhlia sankaruuttani tänään sekä selvinpäin että ilman darraa. Toissailtana tämä parin viikon tissutusputki saikin arvoisensa päätöksen kompuroidessani seiniä pitkin hirveän ryyppyremmin kanssa nurtsilta pois yhden kirkuvan ämmän soitettua kytille kun ei tykännyt toisesta remmiläisestä. Pitänee hiukan rajoittaa tätä naapurisopuilua, tai meno muuttuu taas samanlaiseksi kuin edellisessä asuinpaikassa - joku ramppaa jatkuvasti ovella ja joka päivä pitäis istua pihalla flänässä rehaamassa ja sovittelemassa ja jauhamassa paskaa ja tulee sotketuksi kaikenmaailman seläntakanapuukotuskiistoihin joista ei haluaisi kuullakaan.

Olen päissäni luvannut ottaa kissan hoitoon tänne rottien sekaan, mutta olen myös vahvistanut lupauksen melkein yhtä päissäni toisena iltana. Eli saan siis kesäkissan hetkeksi, onneksi on tilava kolmio joten pidän elukat eri huoneissa.

Söin eilen ensimmäistä kertaa koko aikana kunnolla, ehkä toista kertaa lämmintä ruokaa. Viikko meni nestepaastolla, pömppömaha ja jenkkakahvanalut alkaa olla historiaa ja kroppa on muutenkin tasaisesti timmimpi. Vieroituskausina on tippunut perinteisesti se 5-8kg, eli ei musta paljoakaan jää jäljelle. Onneksi rakastan hyvää ruokaa ja syömistä, kermaa, juustoa ja voita, joten äkkiä se analaihuus sitten häviääkin.

Elämä on siis kääntynyt ainakin toistaiseksi voiton puolelle - söin eilen, jaksan taas sekä lukea että kirjoittaa ja eilen jaksoin jopa katsoa Jeevesiä telkkarista. Otan tästä hyödyn irti ilon sijaan ja yritän siivota viimeiset kaksi huonetta lattianpesuja myöten. Kokemuksesta varaudun siihen, että hyvän vaiheen jälkeen saattaa tipahtaa korkealta ja kovaa, mutta toistaiseksi nautiskelen täysillä puhtaan pyykin tuoksusta (pesen peitotkin ja about kaiken mitä täällä on), joka on ehkä yksi upeimpia asioita neljän seinän sisällä koettavista seksin jälkeen. Se on kuin lattioiden pesu ja tiskaaminen - kaikista jää hyvä, raikas tuoksu ja näkee kaiken kättensä jäljen.

Olen myös löytänyt itsestäni sen tason itsekuria mistä ennen vain haaveilin - huomasin, että vaikka joutuisi lepäämään siivotessa 10min välein, niin touhuaminen helpottaa psyykeä ja saa nukuttua illallakin paremmin, joten pakotan itteni vaikka itkusiivoamaan niin kauan kuin kroppa kestää ja levon jälkeen taas uudestaan. Siivoaminen on hyvä vaihtoehto, hyötytouhua ja se ei koskaan lopu.

Yleisön pyynnöstä

Saturday, July 05, 2008

En tiedä miksi, mutta monet kyselevät millaisia oireita opioidivieroitusoireisiin kuuluu, mistä ne tunnistaa ja mistä on ylipäätään kyse. Joten teen ehkä kerrankin puhtaasti listaavan postauksen ja kerron mitä refloihin minusta liittyy. Ja huom., oireethan vaihtelevat henkilöittäin, samoin niiden kesto.

Alusta asti, koko ajan, jatkuvasti (3-6 viikkoa):

* Horkkamaista palelua, ihoa kananlihalla, kylmänväreilyä ja valuvaa hikeä yhtäaikaa ja vuorotellen
* Täydellinen unettomuus eli 0-3h/yö
* Vatsa sekaisin
* Heikkous, lihakset maitohapoilla pelkästä seisomaan nousemisesta
* Vatsakrampit
* Pinna tiukalla
* Ruoka oksettaa
* Jokainen lihas sattuu
* Pupillit lautasina
* Sydämentykytys

Ikävässä vaiheessa:

* Kaikki edellämainitut
* Hulvattomat hermokivut
* Tuskaolo, jolloin haluaa hakata päänsä paskaksi seinään ettei tuntisi edes hetkeen mitään
* Itsetuhoisuus
* Pakkomielteinen halu vetää mitä tahansa, mitä tahansamitätahansa että olo helpottuisi edes puoleksi tunniksi, jolloin pitää heittää puhelimet seinään ettei soittele itkuvetojen perään
* Täydellinen välinpitämättömyys kavereista, vuokranmaksusta, siivoamisesta tai muusta normielämään kuuluvasta
* Jatkuva huimaus

Pahemmasta päästä:

* Äkilliset tajunnanmenetykset ja kaatumiset pää edellä lattiaan
* Psykoottiset harhat (äänet, valveunet, vainarit)
* Edes pään hakkaaminen seinään ei auta
* Vessaan/vesihanalle/jääkaapille kontatessa joutuu lepäämään monta kertaa matkalla tai lattialta/sängystä ei pääse ylös ollenkaan
* Ei ole enää väliä, tarjoisiko joku jotain vai ei, koska ei pysty hakemaan sitä vaan kuolee mieluummin kuin kävelee
* Kramppeja, etenkin silmissä ja raajoissa varsinkin nukahtaessa, jotka eivät lopu millään ja säikyttävät kunnolla

En tiedä miksi tätä kysytään, mutta hyvällä mäihällä joku tajuaa ettei ole kokeilemisen arvoista. Vetäkää vaikka polakkaa ennemmin, selviätte lyhyemmällä ajalla ;).

Pyörtymisiä ja nolotusta

Friday, July 04, 2008

Tämä sopis paremmin edellisen postauksen otsikon alle. Korjausmiehet (taloyhtiö paikkailee juttuja) soittivat herättävästi ovikelloa ja pyysivät päästä sisälle 30 sekunniksi tsekkaamaan jonkun jutun patterista. Vedin ovikellon soidessa hätäsesti kylpytakin päälle nukkumasta ennen kuin ehtivät raksuttaa yleisavainta ja sopersin jotain sekavaa ja päästin ne lopulta sisälle.

Seuraava mitä muistan onkin se, että heräsin eteisen lattialta, ja huolestunut tuntematon mies kysyy, oonko ihan kunnossa ja mikä on hätänä. Olin kuulemma vain kaatunut yhtäkkiä. Ne olivat lähdössä, sopersin että kaikki on ok ja mun pitää vaan mennä takaisin nukkumaan. Hävetti, ja vielä enemmän kun herätessä uudelleen tajusin kämpässä lojuvan käytettyjä värkkejä hyvin näkyvillä, koska biohazard-purkki on ollut jo pitkään ylitäynnä.

En siis lähtenyt tänään vinkkiin enkä mihinkään muuallekaan. Edellisestä viisastuneena luulin olevani ylivarovainen catapresaneiden kanssa ja olen ottanut kahtena päivänä kolmannestabletin, mutta sekin oli ilmeisesti liikaa verenpaineelle. Pitäisi ostaa mittari. Makasin pari tuntia parvekkeella auringossa toipumassa ja iltaan mennessä olo on onneksi ok. Olen jopa ollut tänään sankari ja roudannut sen itseni painoisen jätesäkin hometta ja herraties mitä roskikseen ja hakenut isot painavat matot kuivamasta. Catapresaneihin en enää koske. Kokeilen varovasti pieniä paloja propraleja, koska niitä olen joskus aikanaan pystynyt syömään ongelmitta. Saa nähdä millainen seikkailu siitäkin tulee.