Wednesday, December 03, 2008
En tunne pienintäkään katumusta, häpeää, likaisuutta, epäonnistumisen tunnetta, pahoinvointia, pettymystä tai muuta morkkista. Sen sijaan tunnen itseni vahvaksi; vahvaksi, häpeämättömäksi ja riippumattomammaksi kuin koskaan.
Olen aina tiennyt, että "entinen addikti ei voi ottaa edes yhtä kertaa" -ajattelumalli ei sovellu omalle kohdalleni. Sen sortin ikuinen ehdottomuus ei vain istu tähän päähän. Viiden viikon kohdalla 4kk sitten tullut kertarepsahdus oli tavallaan osoitus siitä, että vieroituksen pahin vaihe alkoi olla ohi ja riippuvuus hiukan edes hallinnassa; pakkomielteinen tarve oli ohi, ja retkahduksen jättäminen siihen kertaan ei vaatinut itsekuria tai kieltäymystä. Ei vain tehnyt mieli.
Tätä kertaa en osaa edes ajatella retkahtamisena. Kun prosessi on harkittu, sovittu Yhen kanssa ja pohjustettu rauhassa hissukseen, se ei tunnu siltä, että antaisin periksi millekään.
En halua antaa sitä viestiä, että satunnaiskäyttö olisi kellekään ex-addiktille hyvä idea. Minulle se ei ainakaan ole sitä. Tiedän, etten ikinä enää halua käyttää teksiä säännöllisesti tai edes epäsäännöllisen säännöllisesti; toisaalta se ei ole sen arvoista ja toisaalta se on taas "liian hyvää" siihen. (Tiedän mitä korvikeskeidaa bupre monien mielestä on, mutta minulle se kelpaa.) Suhteeni tekkeniin taitaa kehittyä samansuuntaiseksi kuin deeleihin; pari kertaa vuoteen on ihan ok, mutta useammin ei nappaa.
Olen tyytyväinen itseeni, vaikka itsetutkistelu menikin jossain välissä hiukan överiksi. Yritän hahmottaa ajatusmallejani ja reaktioitani ja kaivaa viitteitä siitä, lisäisikö tämä luvattomia mielitekoja jatkossa. Mutta kun olo on vain intohimoton, tyyni, keskittynyt ja kivuton. Ei innostusta, ei notkuja, ei kiihtymyksestä täriseviä käsiä väsätessä, ei euforiaa, ei mitään kovin erityistä. Vain rentoutuminen, rauhoittuminen ja levollinen kivuttomuus. Blosse ajaisi varmaan ihan saman asian, mutta nuppihäirö ei ole kestänyt hiisaamista enää vuosiin.
Vaikuttaa varmaan supertyperältä tehdä ihkaomaa postausta siitä, että on napannut snadit pitkästä aikaa. Se on silti virstanpylväs: olen edennyt prosessissa niin pitkälle, että uskalsin antaa itselleni luvan kokeilla rajojani. Samalla se on syy tyytyväisyyteen siinä, että missään vaiheessa itse ottaminen ei ole tuntunut mitenkään isolta tai tärkeältä jutulta. Tärkeää on ollut se, uskaltaako luottaa itseensä niin paljon, että antaa itselleen tuuman verran liikkumavaraa.
Jostain syystä päällimmäinen tunne on kuitenkin helpotus. Salaa irrationaalisesti näköjään pelkäsin, että saisin jotkut hulppean euforiset mahtinotkut, huokailisin nautinnollisesti seuraavat 6h ja kuin salama kirkkaalta taivaalta pään lävistäisi pakonomainen tarve saada heti lisää. Tiedättehän, sellainen elokuvallinen heroinisti retkahtaa Hollywoodissa -juttu.
Toivottavasti en ole aiheuttanut kellekään pettymystä. Jos aiheutin, niin ei silti tarvitse pelätä että alkaisin taas vetää. Ei mitään voi olla niin kova ikävä, että enempää tekisi mieli. Halusin vain jakaa tämän heikon ihmisen hetkellisen helpotuksen ja voimaantumisen tunteen kanssanne. Olen taas hiukan entistä varmempi siitä, ettei minusta tulee enää epätoivoista nideä.