Wednesday, December 03, 2008
En tunne pienintäkään katumusta, häpeää, likaisuutta, epäonnistumisen tunnetta, pahoinvointia, pettymystä tai muuta morkkista. Sen sijaan tunnen itseni vahvaksi; vahvaksi, häpeämättömäksi ja riippumattomammaksi kuin koskaan.
Olen aina tiennyt, että "entinen addikti ei voi ottaa edes yhtä kertaa" -ajattelumalli ei sovellu omalle kohdalleni. Sen sortin ikuinen ehdottomuus ei vain istu tähän päähän. Viiden viikon kohdalla 4kk sitten tullut kertarepsahdus oli tavallaan osoitus siitä, että vieroituksen pahin vaihe alkoi olla ohi ja riippuvuus hiukan edes hallinnassa; pakkomielteinen tarve oli ohi, ja retkahduksen jättäminen siihen kertaan ei vaatinut itsekuria tai kieltäymystä. Ei vain tehnyt mieli.
Tätä kertaa en osaa edes ajatella retkahtamisena. Kun prosessi on harkittu, sovittu Yhen kanssa ja pohjustettu rauhassa hissukseen, se ei tunnu siltä, että antaisin periksi millekään.
En halua antaa sitä viestiä, että satunnaiskäyttö olisi kellekään ex-addiktille hyvä idea. Minulle se ei ainakaan ole sitä. Tiedän, etten ikinä enää halua käyttää teksiä säännöllisesti tai edes epäsäännöllisen säännöllisesti; toisaalta se ei ole sen arvoista ja toisaalta se on taas "liian hyvää" siihen. (Tiedän mitä korvikeskeidaa bupre monien mielestä on, mutta minulle se kelpaa.) Suhteeni tekkeniin taitaa kehittyä samansuuntaiseksi kuin deeleihin; pari kertaa vuoteen on ihan ok, mutta useammin ei nappaa.
Olen tyytyväinen itseeni, vaikka itsetutkistelu menikin jossain välissä hiukan överiksi. Yritän hahmottaa ajatusmallejani ja reaktioitani ja kaivaa viitteitä siitä, lisäisikö tämä luvattomia mielitekoja jatkossa. Mutta kun olo on vain intohimoton, tyyni, keskittynyt ja kivuton. Ei innostusta, ei notkuja, ei kiihtymyksestä täriseviä käsiä väsätessä, ei euforiaa, ei mitään kovin erityistä. Vain rentoutuminen, rauhoittuminen ja levollinen kivuttomuus. Blosse ajaisi varmaan ihan saman asian, mutta nuppihäirö ei ole kestänyt hiisaamista enää vuosiin.
Vaikuttaa varmaan supertyperältä tehdä ihkaomaa postausta siitä, että on napannut snadit pitkästä aikaa. Se on silti virstanpylväs: olen edennyt prosessissa niin pitkälle, että uskalsin antaa itselleni luvan kokeilla rajojani. Samalla se on syy tyytyväisyyteen siinä, että missään vaiheessa itse ottaminen ei ole tuntunut mitenkään isolta tai tärkeältä jutulta. Tärkeää on ollut se, uskaltaako luottaa itseensä niin paljon, että antaa itselleen tuuman verran liikkumavaraa.
Jostain syystä päällimmäinen tunne on kuitenkin helpotus. Salaa irrationaalisesti näköjään pelkäsin, että saisin jotkut hulppean euforiset mahtinotkut, huokailisin nautinnollisesti seuraavat 6h ja kuin salama kirkkaalta taivaalta pään lävistäisi pakonomainen tarve saada heti lisää. Tiedättehän, sellainen elokuvallinen heroinisti retkahtaa Hollywoodissa -juttu.
Toivottavasti en ole aiheuttanut kellekään pettymystä. Jos aiheutin, niin ei silti tarvitse pelätä että alkaisin taas vetää. Ei mitään voi olla niin kova ikävä, että enempää tekisi mieli. Halusin vain jakaa tämän heikon ihmisen hetkellisen helpotuksen ja voimaantumisen tunteen kanssanne. Olen taas hiukan entistä varmempi siitä, ettei minusta tulee enää epätoivoista nideä.
12 kommenttia:
Hyvä selitys ainakin itsellesi :)
Pidemmällä aikajänteellähän noi sitten näkee mikä johtaa mihinkin.
Itse vetäisin SUomessa käydessäni yhdet samaa tuotetta eikä siinä nyt mitään sen kummempia käynyt.
Itse en uskaltaisi sallia itselleni edes yhtä kertaa -en ainakaan vielä...Tunnen itseäni sen verran, että tiedän et saisin morkkikset ja niillä morkkiksilla menisin seuraavaan päivään ja seuraavaan...Ja sitten olisin takaisin lähtöruudussa. (onko kaman laadulla merkitystä tässä tapauksessa, en tiedä.)
Mutta hattua nostan Sulle jos ja kun se oli tuossa eikä jatkoa seuraa!
Huu...mun mielestä tuo kuulostaa juuri niin itselleen selittelyltä.
Siis todella hyvä, jos tuohon yhteen kertaan jää, mutta onko se jäänyt ennenkään. Liian helposti voi alkaa ajattelemaan, että kun viimeksikin riitti vain se yksi, niin kai mä nyt voisin...
Äh, mä en tiedä noista jutuista mitään, enkä edes ymmärrä puoliakaan noista termeistä, mutta toivon sieluni pohjasta, että päihteet jäisivät historiaan sunkin kohdalla.
Tällä hetkellä liippaa eräs menetys liian läheltä noita kuvioita :(
Ilkka, täsmälleen. Ei sitä näe, ellei kokeile.
Stansta, kiitän luottamuksesta. :) Ei hetkeäkään epäilytä, etteikö kaikki pysyisi hallinnassa, ja joskus sitten ensi kesänä voi katsella tekisikö mieli jotain vai ei. Pitkin syksyä on ollut tilanteita, joissa on voinut vain todeta ettei tee mieli ja antaa tolla, joten tuntuu että refloista olisi ehkä oppinut sittenkin jotain. Mutta kuten yllä - seuraukset, jos niitä tulee, näkee vastaisuudessa.
Cherise, en epäile, etteikö se siltä kuulostaisi. ;) Sitä "ei ne yhdet katkoa kaada" -hokemista on tullut harrastettua itsekin lukuisilla epäonnistuneilla katkaisuyrityksillä, mutta tässä vajaassa puolessa vuodessa on ollut jotain ratkaisevasti erilaista. :) Kuten reflojen onnistunut läpikäyminen.
Joidenkin asioiden ehdoton itseltään kieltäminen on mulle ikävä merkki puutteellisesta itsekontrollista. Ja joo, ellei siinä olisi ollut aikanaan pahastikin puutteita niin ei tarvitsisi miettiä tällaisia, mutta luotan itseeni aika eri tavalla nyt. Saa toki nähdä, millaisin lopputuloksin. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, ja omat voimansa pitää joskus testata...
Ja Cherise vielä, pahoittelut menetyksesi johdosta. :/
Mä olen oikeasti sillä kannalla, että jokainen tekee omat päätöksensä. Ja jos kykenee pystyvänsä tollaiseen ni mikäs siinä. Itsekin olen sen myöntänyt, että kyllä mä vetäisin aina silloin tällöin jos osaisin, mutta toistaiseksi pelkään sen hirttävän kiinni. Ehkä mulla ei pitäis olla kuin siksi yhdeksi ja ainoaksi kerraksi jotta se vois ehkä toimia, ettei siis mitään jäis varastoon ja johtais taas uuteen vetämiseen.
Sä sanoit joskus, että olet tavallaan kateellinen mun kuivilla olo ajasta, no nyt voin sanoa saman sulle, mä olen kateellinen siitä, että sä pystyt tollaseen.
Tiedän tämän kuulostavan monen mielestä todella hullulta, mutta niin se vaan on... enkä mä sitä vetämistä kaipaa vaan sitä tunnetta ja mulle on ihan sama mistä sen tunteen sais (tyyliin, vaikka naapurinmummosta :D) ni ottaisin just heti.
Lumi, mulla ei ainakaan tulisi varastoinnista mitään, jatkaisin vetämistä tasan niin kauan kuin tavaraa riittää. Ostamatta jättäminen on onneksi helpompaa, sitä kun ei mulle suoranaisesti tulla tyrkyttämään. :)
Kertasettiä enempää en uskaltaisi hankkia, koska silloin touhu varmaan venyisi käsistä.
Mua kiinnostaisi ihan hirveästi tietää (oikeasti ilman sarvia ja hampaita), että mitkä tekijät on vaikuttanut siihen, että ylipäänsä alkoi vetämään? Oliko se aluksi vaan kokeilua, ja sitten yhtäkkiä huomasikin tarvitsevansa lisää? Jne, jne
Oikeesti, kiinnostaisi :)
Cherise: Tuo vaatisi varmaan pidemmän pohtimisen. :) Kaikillahan siihen on omat motiivinsa ja kaikilla se on tainnut alkaa omalla tavallaan.
Mulla noin tiivistettynä oli varhaisteinistä asti jatkuvia selkäkipuja, unettomuutta, masennusta, paniikkihäiriötä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ties mitä. Kaiken maailman huuhaahuumeita tuli kokeiltua yleensä kertaalleen ja se siitä, mutta opiaatit ratkaisi kaikki ongelmat kertaheitolla... Käyttö oli säännöllistä jo melko alusta asti, ja vieroitusta yritin ekaa kertaa reilun vuoden jälkeen. Niiden turvin selvisin kuitenkin ylioppilaaksi asti, töihin ja jatko-opiskelemaan.
Nyt pitää taas opetella elämään nuppihäiröjen ja selkäkipujen kanssa. Edelliset on onneksi iisimpiä nyt kun vuosien jälkeen löytyi lopulta about toimiva lääkitys. Selkäkivut taas... Noh.
Kiitos Erroristi :) Tuota en ole ikinä edes tullut ajatelleeksi..siis, että tosiaan se käyttö saattaa lähteä ihan fyysisistä ja psyykkisistä kivuista. Mä olen itse ollut aina jotenkin niin säikky lääkkeiden kanssa, että päänsärkylääkkeen ottaminenkin oli suuri kynnys. Tossa eron ollessa pahimmillaan lääkäri tarjosi mielialalääkkeitä, melkein sylkäisin sen lekurin naamalle. Mä en edes tiedä, mistä mun oikeasti fanaattinen huumeiden vastaisuus on kotoisin, mutta nyt vanhemmiten olen kyllä alkanut ymmärtää sitäkin maailmaa hiukan eri tavalla. Eli ymmärtämään nimenomaan sen että niitä syitä on monenlaisia.
Mutta voit kuvitella minkälaisen kohtauksen sain, kun synnytin poikani keisarinleikkauksella ja lääkäri kertoi kipulääkkeen olevan morfiinia.. :D Kymmenen vuotta sitten.
Työnnämpä nyt lusikkani vielä tähän soppaan ja kerron mistä itsellä alkoi. Tai oikeastaan on helpompaa puhua tästä ns. toisesta kerrasta joka kesti sen vajaa 3 vuotta. Elikkäs lääkkeistähän se alkoi täälläkin, anoppi oli antanut hammassärkyyn vahvoja kipulääkkeitä ja niistähän se otti tuulta purjeisiinsa kun huomas, että kivun lähtemisen lisäks sai ihanan euforian vielä päälle. Aluks sitä nappaili vaan sillon tällön, sitten viikonloppusin ja sit jossain vaiheessa tosiaan huomas, että viikonloppu oli ollut päällä useamman viikon. Toki myös lääkkeet/aineet vaihtui kovempiin ja määrät suureni. Eli siis pikkuhiljaa ja puskan takaa ja tod salakavalasti. Sit kun alkoi reflailemaan vasta kunnolla, hoksas, että oho, nyt ei oo kaikki ihan kondiksessa.
Kiitokset Lumi kommenteista, kuulostaa varsin tutulta. Ekoista reflaoireista ei edes alkuun tajunnut mitä ne oli, ihmetteli vain. Olisi pitänyt siinä vaiheessa tajuta enemmän.
Ja Cherise, sun lääkekielteisyys on sekin tuttua. Särkylääkkeitä en halunnut syödä (homeopaattisia mut saatiin joskus kokeilemaan, ja aika iso kynnys peruskipulääkkeisiin on vieläkin) ja psykiatriselle hakeutuminen vei viisi vuotta liian pitkään, kun aavistelin, että todennäköinen anti olisi vain masennuslääkkeet. Joita en tietysti suostunut edes harkitsemaan.
Vasta, kun selkä petti totaalisesti ja suostuin hakemaan siihen apua, lääkekielteisyys rakoili ja siinä vaiheessa nuppikin viirasi niin pahasti, että mikä tahansa mikä auttoi oloon ja antoi toivoa kelpasi. Ja loppu on historiaa, eikun...
Post a Comment