Wednesday, December 10, 2008
Olen ihmetellyt ihmisiä. Olen tekemisissä pääosin samojen muutaman sadan hengen kanssa viikoittain, ja vaikka tilanteet on lyhyitä ja aina ei ymmärretä toisiamme (kaikki eivät puhu sujuvaa suomea, enkä minä esimerkiksi sujuvaa arabiaa), niin joka viikko useimmista oppii jotain uutta, niin työkavereista kuin asiakkaistakin. Yleensä käsitykseni tyypeistä paranee ajan mittaan, joskus tosin päinvastoin.
Yksi tämän viikon kärkinousijoita on Lähi-idästä kotoisin oleva mies, joka kantaa viikosta toiseen syvää huolta pikkulintujen selviämisestä talven yli ja hamstraa nyt leipää linnuille vietäväksi. "Lintujenkin pitää syödä." Toinen on kestosuosikkini, mies maailman söpöimmän pikkupojan kanssa. Ensitapaamisesta tämä tyyppi on piristänyt päiviä ikuisella hyväntuulisuudella ja ystävällisyydellä. Ikinä ei pahaa sanaa tai tylyyttä, aina vain iloisia toivotuksia.
Viikon kolmannen suosikkisijani saa työnjohtajani, joka koko alkusyksyn vaikutti kovin kireältä ja stressaantuneelta työstään, mutta joka pitämänsä loman jälkeen on ollut ihan loistotyyppi, joka huolehtii muidenkin viihtyvyydestä.
Kunniamaininnan annan vielä tapaukselle, jonka moni varmaan tietää usein soittelevan ämpäreitä ja kattiloita Ateneumin edessä ja joka on lopultakin lakannut huutelemasta perääni aina nähdessään ja odottelemasta röökipaikalla että pääsen töistä. Kiitän tupakka- ja työrauhasta.
Vaikka monet ihmiset ovat ihan loistotyyppejä ja ihan niinkun kreisejä persoonia, niin oma motivaatio alkaa valua hiekkaan. Päivästä toiseen on vain väsynyt, uupunut, nuutunut ja puoliunessa. Aamuisin melkein itkettää herätä ja nousta, ja olen alkanut jatkaa nukkumista ja unennäköä nousemisen jälkeenkin. Syysuupumus on ihan perseestä.
3 kommenttia:
Ihan alkuun onnittelut ensimmäisestä anonillistä! Ihmeen kauan pitikin odotella, ennen kuin joku, joka 'tietää' asioista eksyi tänne.
Typerää muutenkin viisastella, koska jokainen tekee omat ratkaisunsa ja joutuu kulkemaan oman tiensä pyrkiessään kohti toivottua päihteettömyyden/päihteellisyyden tasoa. No, anonyymille onnittelut streittarielämästä. Hän pääsee ihan varmasti taivaaseen!
Sit ihan asiaankin, et piti kommentoida vain, et just ne huipputyypit ovat niitä, jotka auttavat tekemään työtä. Ja kuvailemasi kaltainen pomo tarvittaisiin todellakin JOKA duunipaikalle. Jostain syystä mulle on vuosien saatossa hiipinyt käsitys, että valitettavan usein sitä kaivattua ja paljon parempaa esimiesainesta löytyisi hierarkian alimmilta portailta.
Mä voin kertoa kuinka paljon mä "tiedän" näistä asioista. Ite käytin mömmöjä kahdentoista vuoden ajan. Sinä aikana mä menetin suurimman osan ystävistäni ja lopulta aviomieheni näille mömmöille.
Mies kuoli syliin, tukehtui omaan oksennukseensa, hänen 5 ja 7 vuotiaitten poikiensa katsellessa vieressä. Että se siitä jokaisen "omasta asiasta".
Siitä alko pitkä tie, joka on nyt siinä pisteessä, että olen viiden lapsen äiti, todellakin irti ollut kaikesta saissesta jo melkoisen tovin. Edes alkoholia en uskalla ottaa... en nykyään enää edes halua.
Päihteidenkäyttö on harvoin vaan jokaisen "oma juttu". Meillä kaikilla on läheisiä ihmisiä, jotka jollain tavoin kärsii riippuvuudesta ennemmin tai myöhemmin. Me itekin kärsitään enemmän ja vähemmän niiden läheisten takia, jotka douppaa.
Sen lisäksi tuo laiton nappikauppa vaikeuttaa sitten taas ihan "normaali" ihmisten tavallista elämää. On olemassa ihmisiä, jotka oikeasti tarvitsevat noita lääkkeitä, kuka sairauteen, kuka kipuihin, kuka mihinkin. Se vaan on niin, että jokainen laittomasti myyty nappi kiristää näiden, lääkkeitä oikeasti tarvitsevien ihmisten elämää. Mutta siitäkö ei tarvitse välittää? Että muitten kyllä pitää olla tukemassa, mutta itellä ei ole vastuuta muista?
Onko tosiaan noin, ettei löydy naista / miestä sanomaan, että se nappien napsiminen on oikeesti aika perseestä? Jos on kipuja, niihin haetaan lääkkeet lekurista, ihan samalla tavalla ku nämä päihteettömätkin joutuvat tekemään?
Ja jos nyt ei huume-epäilyn takia niitä saa, niin on varmaan syytä mennä vieläkin syvemmälle itseensä. Mulla on nykyään kiven alla saada edes saatanan Panacodeja migreeniin ja tunnustan... ite olen ollu aikanaan siinä asemassa, että nämä systeemit on jouduttu kiristämään todella tiukoiksi.
Mä "tiedän" mitä on irrottautua tosta kaikesta. Kuinka ensin on pakko uusia koko ystäväpiirinsä, ettei enää hengaile väärien tyyppien kanssa. Kuinka yksin sitä joutuu tappelunsa tappelemaan. Kyllä mä olen sen nähnyt.
Sekö on nyt sitten väärin, että on kuivilla? Että ois kuitenkin "siistimpää" jos mäkin vetäisin kamaa ja täällä hehkuttaisin, että "hyvähyvä siiistiiiii!"
Kumpi on parempi vaihtoehto, se, että on kokonaan kuivilla, vai että kuitenkin aina välillä laittaa ittensä alttiiks sille, että kohta ollaan taas samassa kusessa? Ja yleensä vieläkin pahemmassa... se morkkis kun on sellanen kaveri, että jossain kohtaa se heittää överit.
Just tälläsillä kommenteilla saadaan näitä ongelmia aikaiseksi. Tämäkin blogi on julkinen ja sitten tänne eksyy joku ala-ikäinen, joka saa sen käsityksen, että oikeesti tän homman voi pitää hallussa. Ei voi.
Sitä vähän blaadataan ensin viikonloppuisin, sitten vähä kokeillaan vauhtia, että jaksetaan bilettää vähän enemmän. Sitten blaadataan taas, että rauhotutaan. Ku Piri ei ollukkaan se mun juttu, niin sitte kokeillaan muita "itsehoitolääkkeitä". Sitte joku kaveri tarjoaa brownia ja WOOHOU! Sitä mennään eikä meinata ja kohta ollaan jo ihan pitelemättömissä.
Mä seurailen teidän muidenkin "selviytyjien" blogeja ja olen seurannu jo pitkään. Mä uskon, että jos nyt tehtäs galluppi, että miten tähän päihdeongelmaan alunalkaen päädyttiin koko jengi, niin kuinka moni voi sanoa, ettei olis ajautunu siihen pikkuhiljaa ja "puolivahingossa"?
Mun mielestäni yks ihan ensimmäiseks tärkein asia on sen myöntäminen, ettei MITÄÄN voi ottaa, ei KOSKAAN enää. Mieli tekee välillä, niin meillä kaikilla. Joskus himottaakin ihan saatanasti, vaikka on menny jo vuosia ilman ainoitakaan rännejä. Mutta niin se vaan mennee... se ei ollu hallussa silloin kun sen alotti, eikä sitä saa hallintaansa myöhemminkään.
Uskokaa huviksenne.
Onpas täällä keskusteltu.
Anonyymi: Ikävää jos pahoitat mielesi. Tarkoitukseni ei ole olla täydellinen, vaan osapuilleen rehellinen. Vetäkööt (!) muut omat johtopäätöksensä siitä, mikä on fiksua tai oikein ja mikä ei.
Minusta on ihan yhdentekevää, olenko "kuivilla" vai "vedänkö" vai mitä ikinä. Päätelkää itse ja sanokaa miksi haluatte. Ei ne sanat sitä asiaa miksikään muuta.
Ja blogiin eksyvistä alaikäisistä sen verran, että tästä blogista tuskin saa enempää irti douppiglamouria kuin googlettamalla "pamikännit". Jos täysi-ikäisyys suojelisi koukuttumiselta, niin olisi jäänyt tämäkin blogi kirjoittamatta.
Post a Comment