Viikon voittajat

Wednesday, December 10, 2008

Olen ihmetellyt ihmisiä. Olen tekemisissä pääosin samojen muutaman sadan hengen kanssa viikoittain, ja vaikka tilanteet on lyhyitä ja aina ei ymmärretä toisiamme (kaikki eivät puhu sujuvaa suomea, enkä minä esimerkiksi sujuvaa arabiaa), niin joka viikko useimmista oppii jotain uutta, niin työkavereista kuin asiakkaistakin. Yleensä käsitykseni tyypeistä paranee ajan mittaan, joskus tosin päinvastoin.

Yksi tämän viikon kärkinousijoita on Lähi-idästä kotoisin oleva mies, joka kantaa viikosta toiseen syvää huolta pikkulintujen selviämisestä talven yli ja hamstraa nyt leipää linnuille vietäväksi. "Lintujenkin pitää syödä." Toinen on kestosuosikkini, mies maailman söpöimmän pikkupojan kanssa. Ensitapaamisesta tämä tyyppi on piristänyt päiviä ikuisella hyväntuulisuudella ja ystävällisyydellä. Ikinä ei pahaa sanaa tai tylyyttä, aina vain iloisia toivotuksia.

Viikon kolmannen suosikkisijani saa työnjohtajani, joka koko alkusyksyn vaikutti kovin kireältä ja stressaantuneelta työstään, mutta joka pitämänsä loman jälkeen on ollut ihan loistotyyppi, joka huolehtii muidenkin viihtyvyydestä.

Kunniamaininnan annan vielä tapaukselle, jonka moni varmaan tietää usein soittelevan ämpäreitä ja kattiloita Ateneumin edessä ja joka on lopultakin lakannut huutelemasta perääni aina nähdessään ja odottelemasta röökipaikalla että pääsen töistä. Kiitän tupakka- ja työrauhasta.

Vaikka monet ihmiset ovat ihan loistotyyppejä ja ihan niinkun kreisejä persoonia, niin oma motivaatio alkaa valua hiekkaan. Päivästä toiseen on vain väsynyt, uupunut, nuutunut ja puoliunessa. Aamuisin melkein itkettää herätä ja nousta, ja olen alkanut jatkaa nukkumista ja unennäköä nousemisen jälkeenkin. Syysuupumus on ihan perseestä.

Pre-election hype

Sunday, October 26, 2008

Project Mamalla tuli vastaan ehkä yksi osuvimmista vaalianalyyseista hetkeen. Been there, done that. Paitsi siis ollut ehdokkaana itse juuri tuossa kirjoituksessa mainituista syistä.

Jostain syystä vaalihuuma tarttuu kampanjoinnin edetessä niihinkin, jotka ovat lähteneet vaatimattomasti vain pyydettäessä listantäytteeksi ajatellen, että jos nyt kaveripiiristä muutaman äänen toisi yhteisen edun eteen ja se siitä. Huuman kasvaessa irrationaalisiin mittoihin alkaa itää ajatus siitä, että "entäs jos sittenkin pääsisin läpi", yön pimeinä tunteina kenenkään huomaamatta aletaan laskeskella salaa tarvittavia äänimääriä, oman asuinalueen aikaisempia äänestystuloksia ja -prosentteja ja pohtia, kuinka helppoa ehkä olisikaan saada liikkeelle ne tarvittavat 200 henkeä. Kaksisataa, sehän on vähän, rrright?

Ehdokasflaboista (joihin ei alunpitäen pitänyt investoida lainkaan) otetaankin lisäpainos, ilmoittaudutaan päivystysvuoroihin vaalikopeille ja vaalitilaisuuksiin, pyydetään kaverinkaverilta apua vaalisivujen uusimisessa esittelykelpoiseen kuntoon juuri viikkoa ennen vaaleja ("ehtii siellä ainakin 1000 ihmistä käydä siinä ajassa") ja aletaan jo pohtia, mihin lautakuntaan ja luottamustehtävään sitten valtuustossa haluaa.

Mutta muilla ehdokkailla, jotka varautuivat tosissaan läpimenoon jo kuukausia aiemmin, onkin tosiaan ne hienommat flabat ja isommat tukiryhmät, kun huumaantunut ehdokas juoksee yksinään aamuvarhain vielä viimeisiä hissittömiä kerrostalokortteleita rämpyttämässä kämäsiä kopioflabojaan postiluukuista ja ruikuttaa muille, että hän on pettynyt ryhmän sisäiseen solidaarisuuteen, kun kaikkia muita autetaan enemmän kuin häntä, joka kokee itsensä nyt yksinäiseksi taistelijaksi. Vaalikampanja ei olekaan enää hupaisaa vaihtelua, vaan kätkettyä katkeraa taistelua muita listan ehdokkaita vastaan, jotka rikkaampina ja kokeneempina eivät jaakaan resurssejaan muille. Pre-election hype alkaa kääntyä laskuun.

Tänään onkin sitten se viimeinen päivä, kun ehdokas raahautuu kramppaavilla pohkeillaan vielä kerran kerrostalorapuista suoraan torille haistattaen pitkät vanhojen kääpien julistamalle vaalirauhalle ja epätoivoisesti yrittää taluttaa torilaidan spurguja äänestyskoppiin oikean lapun kanssa. Ehdokas miettii jo vaalivalvojaisten jättämistä väliin, kun kuitenkin kaikki ovat siellä ajamassa vain omaa etuaan, mutta menee kuitenkin ja tilaa puhdashenkisistä tavoistaan poiketen ison tuopin. Välillä hymyillään vaikka väkisin ja toivotetaan muille onnea ja halaillaan, vaikka salaa ajattelisikin olevansa oikeasti parempi kuin yksikään noista broilereista. Tuokin menee saleen läpi vaan maineikkaalla kaveripiirillään ja isoilla ryntäillä.

Ennakkoäänet julistetaan, ja toivo herää vielä. Ehdokas nostaa päänsä tuopista ja tuijottaa kiiluvin silmin ääntenlaskentaa. Ennakkoäänissä ei mennyt hyvin, mutta hänhän panostikin juuri vaalipäivän äänestäjiin. Hänen mahdollisuutensa ovat vielä hyvät. Mennäkö ympäristölautakuntaan vai nuorisolautakuntaan? Hän kyllä näyttäisi, että hänellä on kykyjä, eihän häntä nyt turhaan ehdokkaaksi pyydetty.

Ja vaalihuuma tiivistyy...

Minähän siis kävin jo äänestämässä ennakkoon. Parit vaalit olen jättänyt väliin, kerran krapulan ja kerran ulkomailla olon takia.

Minähän sanoin

Thursday, October 16, 2008

Taas on tullut huomattua, että bentsoääliölle ei hyvistä neuvoista ole hyötyä, kiristyksestä, lahjonnasta tai uhkailusta puhumattakaan.

Rahat, jotka tuli eilen ja joilla oli tarkoitus maksaa vuokrarästit, on kadonneet Itiksen juoksumustalaisille, steissin nappikauppiaille, valtiolliselle alkoholimonopolille ja herra ties minne. Kun aamulla kysyin muutamaa euroa työpäivätupakkaan, ei tililtä nostetuista kolmenumeroisista summista löytynyt kuin kaksi euroa, jolla sain hikisesti pikkuaskin huoltikselta.

Raveja Yks on ottanut sitten ilmeisesti ihan urakalla, kuten kunnon bentsourpoiluun kuuluu. Minulle ei taida olla hyötyä mistään kotiin asti tulleesta (saaliista kaikki yleishyödyllinen ilmeisesti vaihtui jyviin jo matkalla), ja nyt sain odotetun puhelun kyttikseltä. Minun puolestani olisivat saaneet pitää Yhen sisällä yön yli ja antaa aamulla kyydin suoraan katkolle, mutta eikö mitä. Saa nyt sitten nähdä, miten myöhään yöhön meno jatkuu vielä tänään, kun toiset ei vaan osaa lopettaa.

Olenko joskus sanonut, että laittomia itsepuolustusvälineitä ei kuljeteta mukana kuin silloin, kun on itse about selvinpäin ja kun joko a) on syy odottaa ongelmia tai b) ei ole mitään pelkoa siitä, että joutuisi tekemisiin virkavallan kanssa ilman omaa syytään? Olenko joskus sanonut, että mp3-soittimilla ei makseta vuokria? Olenko joskus sanonut, etten jaksa ryynisekoilua? Olenko joskus sanonut, että minähän sanoin?

Viime päivinä on tapahtunut paljon, paljon juttuja. Osa on ollut ihan tsiidee ja kewl, osa taas vähän ahdistavaa ja sitä, mistä on kovasti pyrkinyt eroon ja etäämmälle. Edustusjuttuja kauluspaidassa ja suorissa housuissa, kotiin talutettavaa päihtynyttä seminaapuria, isoja koiria, laittomuuksia ja laillisuuksia viimeisen päälle. Vaitiolovelvollisuus on joskus niin pirun tylsää - jää monta hyvää anekdoottia kertomatta.

Mainospala - Asunnottomien yö 17.10.

Monday, October 13, 2008

Koska itselläni on tällä hetkellä jalat lämpiminä, pakkanen täynnä ja loistokämppä, niin on suorastaan velvollisuuteni muistuttaa perjantai-iltana ja -yönä eri paikkakunnilla vietettävästä Asunnottomien yöstä.

Vietin nuorempana kohtuullisen monta yötä keräten pulloja 24h-huoltiksen kahvikuppiin, että pääsisi johonkin sisälle istumaan tai nukkumalla rekoissa ja huoltisten ulkopöytien alla. Puhumattakaan sitten siitä, miten nopeasti jatkuva yöpaikan kysely tutuilta ja kavereilta alkaa ahdistaa, varsinkin kun lista on käyty jo läpi pariin kertaan ja jossain pitäisi vaatteetkin pestä. Eniten asunnottomuudessa yllätti ehkä sen kalleus: johonkin lämpimään ja sisälle päästäkseen piti yleensä maksaa jotain ja ilman keittiötä ei voi syödä paljon muuta kuin säilykkeitä ja leipää. Oma vakituiseni oli tomaattipastakastikkeet ja dyykattu paahtoleipä, nykyään varmaan keräisin pulloja holia varten, koska se kuitenkin pitää nälän paremmin poissa.

Viikon verran asuin yhtenä kesänä autiotalossa hyvällä paikalla, ennen kuin omistaja huomasi ja tuli kovasanaisesti häätämään pois. Se oli vanha, laho ja huonokuntoinen talo, mutta ihan turvallinen liikkua ja kesällä riittävän säänpitäväkin, ja olisin ihan mielelläni asunut siinä loppukesän ja vaikka pidempäänkin. Harmittaa vähän vieläkin, siinä talossa oli ihan mahtava pieni salakäytävä kätkettyyn huoneeseen, jonka olemassaoloa ei nähnyt talossa sisälläpäin ja ikkunatkin oli peitetty.

Mulle asunnottomuuskaudet on sellainen nostalgiajuttu, koska loppujen lopuksi aina jostain sai ruokaa ja aina oli joku katto minkä alle mennä, jos ei vain itse nirsoillut. Silti asunnottomien yöllä on mulle ruotsalaisuuden päivien (6.11.), autottomien päivien (22.9.), älä osta mitään -päivien (28.11.), luonnonkukkien päivien (15.6.), Eurooppa-päivien (9.5.), Hullujen päivien (nyt tai äsken) ja muiden kaikenmaailman kissankastajaisten vuosipäivien rinnalla tietty erikoisasema, koska sitä järjestävistä ihmisistä monilla on ihan aito käsitys aiheesta, eikä tavoitteena ole todistaa kuinka hyviä ihmisiä ollaan vaan antaa mahdollisuuksien mukaan konkreettista apua ihan muulloinkin kuin kerran vuodessa. Esim. vanhoille, mutta hyväkuntoisille lämpimille flanelli- ja villapaidoille, talvitakeille ja villasukille löytyy monta paikkaa, joihin niitä voi viedä pitkin vuotta.

Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Asunnottomien yö 17.10.2008
Vailla vakinaista asuntoa ry
Yökahvila Kalkkers
Tue toimintaa yöhupparilla
Pro gradu - Asunnottomien alkoholistien arki

Vaalimainosmatto ja Morfeuksen myöntämä turvapaikkastatus

Sunday, October 12, 2008

Ollut harvinaisen paska viikko. Yks on vajonnut multimasennuksen syövereihin ja itselääkintänä on tietysti ryynit ja holi. Samanaikaisesti olisi tarvetta käydä vakavia parisuhdekeskusteluja suhteen jatkomahdollisuuksista, mutta eteneminen on hiukan hidasta, kun toinen nuokahtelee sanojen välissä, sanoista ei saa selvää ja jokainen asia käydään läpi päivän aikana viitisen kertaa sen unohdettua aiemmat, ja sama taas sitten seuraavana päivänä uudestaan. Kuten varmaan jokainen, joka on joskus koittanut käydä parisuhdekeskustelua pahoinvoivan laskuhumalaisen kestobenjoilijan kanssa tietää, asioiden alkaessa mennä vaikeiksi kuvaan tulee syyllistäminen ja itsesääli.

Ymmärrän masennuksen ja pahan olon itselääkinnän bentsoilla, koska niiden avulla on helpompi hoitaa ne välttämättömät asiat, kotoapoistumiset ja puhumiset. Mutta viina ja norsuntappokuurit bentsoja eivät tällaisilla 24/7-kuureilla kyllä asiaa pitemmän päälle paranna. Ehkä se nyt tästä kuitenkin helpottaa, toivottavasti, ettei metishoito vaarannu, koska siitä se helvetti vasta repeäisi.

Ei, Yks ei ole aina tällainen, sen masennuskaudet on harvinaisia, yleensä lyhyitä mutta muuten aika hardcoreja. Se saattaa lamaantua täysin ja vainoharhailla ja itkeä viikon sängyn pohjalla, kun mulla taas masennus hiipii hiljaa ja valtaa nurkkia hissukseen vuodenkin verran.

Oma masennus on muuttunut hetkellisesti hyökyaalloksi. Pakenen epäonnistumaan tuomittuja keskusteluja ja pitkään kasautunutta pahaa oloa itkemään pimeään peiton alle ja kiskon päivän mittaan kourallisen leptejä, että pystyisin nukkumaan vuorokaudesta suurimman osan, kun muuten pakotiet on vähissä. Muita lääkkeitä ei paljon enää olekaan, osa riidoista onkin tullut siitä etten ole suostunut antamaan viimeisiä hätävaranappejani vaikka toisellahan on niin paha olo. Jatkuva leptipöhnä helpottaa, menen nukkumaan joskus iltapäivällä, olen yöllä hetken valveilla, kirjoitan, käyn röökillä, otan lisää unileptejä ja menen taas nukkumaan aamuun asti.

Jatkuvassa itkutärinätokkurassa hermot on näköjään hiukkasen tiukalla. ;) Huomasin, että postiluukusta oli tullut Kristillisdemokraattien vaalilehti, ja kuten aiemmin uhosin, kiinnitin heti ensimmäisen vaalimainoksen tultua oveen ison ja selkeän "Ei vaalimainoksia" -lapun. Ja eikö mitä - alle kymmenessä minuutissa luukku lätkähti uudestaan ja sisään tulvi pari kiloa Vasemmistoliittoa, Kimmo Kiljusta ja ties mitä saatanan Heinimäkiä ja muita kokkareita niin, että eteisen lattia peittyi yhdellä hujauksella. Sillä hetkellä päässä kilahti, ryntäsin rappukäytävään ja karjaisin minkä keuhkoista lähti, että eikö se saatana mene perille jos ovessa on vaalimainokset kielletty. Oli lähellä, etten kiskonut kenkiä jalkaan, napannut sitä mainoslärpäkepinoa mukaan ja juossut jakajien perään antamaan suoraa palautetta lapsiltakielletyllä termistöllä. Seuraavaksi säädän pippurikaasun ovenpieleen, jotta olen valmiina heti jos luukusta tipahtaa kiellettyä materiaalia.

Olen vakaasti sitä mieltä, että ehdokaskohtaiset paperivaalimateriaalit pitäisi kieltää kokonaan - yksi vaalilehti per ehdokaslista riittäisi hyvin, mä en vittu halua kilokaupalla viidensadan ehdokkaan henkilökohtaisia lärpäkkeitä vielä niiden asuinaluekohtaisten ja paikkakuntakohtaisten ja ammattialakohtaisten lärpäkkeiden lisäksi. Joku raja. Käyttäisivät edes sopivaa paperia, niin niitä voisi ehkä käyttää häkinkuivikkeena ja pikkupetojen kakkalaatikon alla.

Palasin rappukäytävästä puhisemaan ja kirjoitin uuden, isomman lapun oveen vaalimainoskiellon yläpuolelle. "EI MAINOKSIA - EI vaalimainoksia tai muuta vaalipaskaa. Vartti-lehti on ok." Nyt on turha tulla yhdenkään mainostenjakajan urputtamaan itseteosta kiinnijäädessään siitä, ettei voi tietää onko mainosten välissä vaalimainoksia. Kun - en - halua - niitä - muitakaan - mainoksia. Ovessa oli kyllä ennenkin Ei mainoksia -lappu, mutta joku virkaintoinen mainostenjakaja oli repinyt sen irti.

Tämän jälkeen vielä tulevista vaalimainoksista käyn henkilökohtaisesti riehumassa vaalimökeillä viskomassa kahvikuppeja. Perkele. Eteisessä on edelleenkin 10cm paksuinen matto vaalimainoksia, en jaksa siivota.

Koska possarit on niinq trendi, niin mullakin sit on! Värjäsin hiukseni, sain lopulta lähetettyä keskeytyspyynnön koululle että voin hakeutua kuntoutukseen, ostin pari uutta superalennuspoistomyyntipaitaa joilla voi taas näyttää sievältä, simpsakalta tai ainakin siistiltä viimeistään sitten, kun vyötärö tuosta aavistuksen vielä kapenee. Tosin turhauduin siihen, ettei kampaamoon ole varaa varmaan pariin kuukauteen kun ei meinaa olla kissanhiekkasäkkiinkään ja epäonnistuin tietysti täysin hiusteni itsenyrhimisessä. Nyt varmaan läväytän niistä korjausleikkauksessa radikaalisti 10-15cm pituutta pois ja olen taas eipitkäeilyhyttukkainen ja nuorekas ja sillai.

Broileriangstia ja yrttimuuttopäivä

Sunday, September 21, 2008

Inhoan valmiita blogimalleja ja sitä, etten osaa itse vääntää juuri sellaista kuin saattaisin haluta, joten vaihtelen näitä toinen toistaan rumempia valmismalleja aina tympiinnyttyäni riittävästi edelliseen. Omat html-taidot riittää juuri ja juuri linkittämiseen ja nyt pienen pähkäilyn jälkeen jopa Google Analyticsin testaamiseen - varokaa, teitä tarkkaillaan!

Olen tyytyväinen itseeni ja itse asiassa harvinaisen suuressa määrin myös muihin. Kävin moikkaamassa Mr. MTV:tä vakaalla päätöksellä, etten ota jos tarjotaan. Sen lopetettua osastokatkonsa heti alkuunsa olin häpeällisen varma sen retkahtamisesta, mutta siellä se istui sohvalla krapulassa ja kipeilemässä jo toista kuukautta. Vien sille loput Catapresanit mitä jäljelle jäi, jos ne helpottaisi edes vähän sen viimeisiä kipeilyviikkoja. Olen ylpeä siitä. Vuosia on porukalla manailtu vetämistä ja yritetty vuoronperään lopettaa, mutta aina päädytty toistemme luo vedoille kun kipeily ja valvominen on saanut riittää. Jos se piru nyt ratkeaa taas vetämään se rikkoo lapsenuskoni ihmisten kykyyn tehdä mahdotonta.

Mr. Dynastian linnareissu alkoi lupaavasti, tarina kertoo sen jääneen viikossa fakkiin kasipallojen blisauksesta sisäpuolella törkyhintaan. Sen tämänkertaiset kunnianhimoiset suunnitelmat upporikastumisesta vankeusaikana ei siis mennyt ihan putkeen ja tapansa mukaan se jäi tyypeille velkaa pantattuaan niiden irtaimen omaisuuden alkuinvestointia varten. Juuri näin.

Koska postauksessa pitää ruikuttaa jostain vähintään kerran, niin angstaan tällä kertaa kunnallisvaaleista. Ei vaaleissa sinällään mitään vikaa, monta ihmistä pätkäsesonkityöllistyy ja hankkii pieniä lisätuloja niiden varjolla (minä muun muassa), mutta ne ehdokkaat... Kunnallisvaaleissa ehdolla on joka toinen yhteiskuntaopin tunnilla viitannut lukiolainen ja valt.yo, joille kunnan tai ehkä jopa kaupungin ehdokaslistalle pääseminen tarkoittaa vähintäänkin nousujohteista poliittista uraa. Jos oma ego ei ole riittänyt ehdokastyrkyksi, niin tiedostavuuttaan voi osoittaa liittymällä sen rohkeamman kaverin Facebook-kampanjatukiryhmään ja tituleerata itseään yhteiskunnallisesti aktiiviseksi rämpyttäessään aamu-unisten kerrostaloasukkien postiluukkuja viikon kolmannellasadalla ehdokaslärpyskällä, joista luetaan hyvällä tuurilla se syksyn ensimmäinen ja vaaliaamun viimeinen.

Minun oveeni tulee heti ensimmäisen vaalimainoksen tipahdettua vaalimainoskieltokyltti ihan vain siksi, että tiedän etten jaksa edes nauraa niille korneimmille sloganeille ja pose-kuville enää ensimmäisen kymmenen jälkeen. Eduskuntavaalit vielä jotakuinkin menee, kun ehdokkaita on käsiteltävä määrä ja niistäkin iso osa ymmärtää panostaa yhteismainontaan, mutta kunnallisvaalien alla aion parhaani mukaan välttää turuilla ja toreilla liikkumista, kun lähiöostarin läpikulusta tulee hankalampaa kuin feissareiden väistelystä kolmella sepällä joka kolmannen ehdokkaan tukiryhmineen nykiessä hihasta kirkkaat liivit, rintamerkit ja kirkas otsa hehkuen. Voisin esittää kotikuntani ehdokkaalle kaksi kysymystä: a) Onko kyseisen puolueen paikallisjärjestön kautta saatavilla viljelypalstatilaa just mulle just täältä mun asuinalueelta ja b) tietääkö ehdokas, montako asiakasta paikallinen ruokajono ruokkii viikoittain ja pitäisikö kunnan kantaa vastuunsa ruokajaosta, jotta puutteessa elävät pakanat, muslimit ja ortodoksit voisivat saada ruokasäkkinsä ihan sosiaalidemokraattisin menoin ilman tunnin pakkoaltistumista tulisieluisille herännäissaarnoille, todistuksille ja Herran Sanalle. Jätän jätteenkäsittelyt, tonttijakopisteytykset, kaavamuutokset ja palveluiden keskittämisen Herran huomaan...

Mistä muusta tähän hätään valittaa, kun aurinkokin paistaa ja tänään on siis loistava päivä valikoida parvekkeelta sisään siirrettävät yrtit ja tyhjentää kukkaruukut jemmaan ensi kevättä varten. Tuksu saisi kyllä blogata useammin.

Pipi ja läski

Tuesday, August 12, 2008

Hiki puskee läpi, joka paikkaan sattuu ja unettomuus vaivaa taas. Reflailu pääsee näköjään taas alkuun. Jonkun aikaa nukkumaanmeno yhdeksän jälkeen ei ollut mikään ongelma, nyt aikaisin herääminen on vaan tuskaa - patjalta ei halua nousta, kun liikkuminen vihloo pitkin selkää ja pään kääntäminen saa niskan tai kaulan kramppaamaan. Sitä paitsi unet on niin villejä ettei niitä viitsis millään jättää kesken.

Yks on hyvinhyvin vähällä aiheuttaa aggressiivisia kroppakomplekseja, ja olen ilmeisesti aloittamassa elämäni ensimmäistä varsinaista dieettiä. Yks päätti asiasta mun puolesta ja pehmensi viestiä sillä, että senkin täytyy alkaa pitää huolta linjoistaan ettei siitä tule samanlaista metadoniporsasta kuin joistakin. Eli lakataan tekemästä kermakastikkeita ja vaihdetaan maito siniseen. Whoo, mikä elämäntapamuutos. Yritin ehdottaa lihansyönnin lopettamista, mutta se menisi kuulemma jo liian pitkälle. Kompromissina pistetään kalastuslupa harkintaan.

On ihan totta, että oon paisunut varmaan lähemmäs kymmenen kiloa sen jälkeen kun lopetin vetämisen. Aiemmin paino on reflaillessa pudonnut silmissä, nyt kävi päinvastoin enkä oikein tiedä mitä siitä pitäis syyttää. Liikaa siideriä? Masennuslääkkeitä? Ikää? Iän syytä ainakin on, että paino ei putoa enää ajatuksen voimalla niinkun aiemmin. Onneksi Kutrin mukaan riittää, että liikun muutaman sadan kalorin edestä, jos syön noin 1500 kaloria päivässä - eikö kuulostakin helpolta? Ja Me Naisten sivuilla on vielä kaloritaulukkokin.

Törmäsin kaloritaulukkoon joskus vahingossa, kun surffasin Lasiluurangon foorumia, ihan uteliaisuudesta ja ymmärtämisyrityksenä. En tosin täysin tajunnut, miten vääristynyt minäkuva pitää olla, että tavoittelee kauneudenhalussa 14:n painoindeksiä noudattamalla 50 päiväkalorin ruokavaliota tai että mitä järkeä on muka syödä päivässä dieettiateriana kaksi hernettä illalliseksi - överiksivetoja mahtui sekaan enemmän kuin tarpeeksi. Pelottavan monta juttua sieltä silti tajusi, ja vaikken osaa sitä sen kummemmin selittää niin tuntui siltä, että ilman päihdeongelmaa tuskin olisin tajunnut sitäkään vähää. Ehkä mietin anailua ja miailua joskus ajan kanssa, nyt taitaa olla riittävästi miettimistä siinä, että saan tuon yhden vähän rajoittamaan laihdutusintoiluaan ja tajuamaan, että monta epäterveellistä juttua on helppoa korvata jollain epäepäterveellisellä maun silti kärsimättä.

Ja vaikka aihe onkin Esson kahvilan asiakaskunnan mielestä jo passé ("Se sotahan loppu jo kun meiän Stubb kävi siellä"), niin mietin vieläkin, että onko muka oikeasti olemassa georgialaisia, joiden mielestä Saakashvili on esimerkillinen presidentti ja mies paikallaan...

"Ideally, governments have to feel responsible for each citizen’s life. I didn’t feel it in Georgia – a country that failed to adequately estimate the real situation and gave the citizens, among them internally displaced people from Abkhazia and South Ossetia, illusion that a tiny country like Georgia had a chance to win the war with Russia."

Sähköposti ja Facebook tulvii ihme floodia tutuilta ja tuntemattomilta georgialaisilta (nimet näkyvissä mailien vastaanottajakentissä, ja seuraava painaa tietysti "vastaa kaikille" - netikettivajausta vielä...), joilla on pitkästi sanottavaa milloin mistäkin käänteestä. Sinällään ihan kiva, osa näkökulmista on jopa kohtuullisen freesejä, mutta ne voisi tosiaan laittaa ennemmin vaikka blogiin. Neuvottiin myös seuraamaan Civil.ge-uutissivustoa yhtenä maan kuulemma suhteellisen itsenäisistä medioista, kun kyselin englanninkielisten blogien perään. Vertailun vuoksi suosittelen tietenkin jokaiselle valveutuneelle kansalaiselle Pravdaa.

Anteeksi, poikkeanko aiheesta?

Saturday, August 09, 2008

Olen pitkästä aikaa huomannut seuraavani tiiviisti, tunti tunnilta, tapahtumia jossain kansainvälispoliittisesti ajankohtaisessa paikassa. Ehkä kiinnostus johtuu siitä, että Persianlahden sodan aikaan olin sen verran pieni ja paljon sarjakuvia lukeva lapsi, että kun iltauutisten jälkeen kysyin äidiltä, miksi siellä soditaan, niin poliittisesti valveutunut äitini tuhahti ja selitti, että Bagdadissa on sellainen presidentti kuin Saddam Ahne. Saddamille ei riitä se mitä sillä jo on, vaan se haluaa viedä kaikilta muiltakin sen mitä muilla on, ihan vain että Saddamilla olisi kaikista eniten. Lapsenmieleni oli melko tyytyväinen selitykseen, vaivasi ainoastaan epämääräinen tunne siitä, että ehkä tässä asiassa on kuitenkin vielä paljon sellaista mitä en tiedä enkä ymmärrä.

Tuttavapiirissä pohditaan kärjistäen lähinnä sitä, kenen puolelle Georgian, Venäjän ja Etelä-Ossetian konfliktissa voi asettua. Osa myöntää symppaavansa Georgiaa ihan periaatteellisesta Venäjä-vastaisuudesta, Etelä-Ossetian hallinnon roolia konfliktin sydämessä vähätellään tai se unohdetaan kokonaan, vaikka E-Ossetian maakuntajohto on melko järjestelmällisesti torpedoinut sovitteluyrityksiä ja neuvottelutarjouksia kieltäytymällä ja saapumatta paikalle neuvotteluihin. Venäjän kansainvälisen median ohjailu taas on ylivoimaista Georgian heikkoon viestintään verrattuna.

Kuulostaako tutulta - suurvalta on vastuussa vapaiden maiden kansalaisten turvallisuudesta ja oikeuksien kunnioittamisesta ja sillä on oikeus ja velvoite puuttua kansalaistensa oikeuksien rikkomiseen. Venäjällä on siis suoranainen velvollisuus konfliktien kiristyessä "vapauttaa" kansalaisensa miehittämällä osia vieraan, suvereenin ja kansainvälisesti tunnustetun itsenäisen valtion maaperästä, huolimatta siitä, että näillä kansalaisilla Venäjän passin omistajina on jo teoriassa mahdollisuus vaihtaa maaperää halutessaan.

Venäjän vyöryttäessä panssareitaan, vallatessa suvereenin valtion maakunnan pääkaupungin Tshinvalin ja tulittaessa ilmasta Georgian sotilastukikohtia se samaan hengenvetoon tuomitsee Georgian aseelliset hyökkäykset Venäjän miehittämälle alueelle, koska nyt Georgia tappaa ihmisiä. Venäjän joukkojen sijoittaminen Tshinvaliin on lähinnä raukkamaista suojautumista siviilien ja "rauhanturvaajien" selän taa, joilta ei ole kysytty heidän halustaan elää ja kuolla sotilaiden ihmiskilpinä. Mitenköhän moni kuolleista venäläisistä "rauhanturvaajista" on loppujen lopuksi ollut ihan vain tavallisia venäläissotilaita?

Tähän mennessä vuorokauden aikana kuolleiden määrästä annetut tiedot vaihtelevat. Venäjä - joka hallitsee kv-tiedotusta ylivoimaisessti - kertoo satojen kuolleiden olevan pitkälti siviilejä, jotka ovat kuolleet Georgian pommitettua aluetta. Venäjä ei siis Medvedevin sanoin "voi jättää rankaisematta" sitä, että heidän kansalaisiaan kuolee. Etelä-Ossetian johtaja Kokoity kertoo yli 1400 ruumiista, tottakai Georgian tappamia siviilejä ja rauhanturvaajia. Georgia ei muuten kommentoi kuolleiden lukumääriä, mutta paljastaa kolmenkymmenen georgialaisen sotilaan kaatuneen ja Venäjän lentokoneiden pommittaneen Etelä-Ossetian ulkopuolista Goria, joka sijaitsee muistaakseni about 60km pääkaupunki Tbilisistä.

Tbilisi on ehdottomasti yksi viehkoimpiä, kauneimpia, helposti lähestyttävimpiä historiallisia kaupunkeja joissa olen käynyt, niitä paikkoja joissa kerran käytyään tietää käyvänsä uudelleen niin pian ja niin usein kuin mahdollista. Mielettömät vuorenrinteet, kaupungin halki virtaava Mtkvari-joki, kapeat kujat, hurmaavat rakennukset, kiehtovat raflat ja mahtava ruokakulttuuri... Tiedän, että yksikään siellä tapaamistani ihmisistä ei arvostanut hallintoaan, ja maan tilanteesta, sikäläisistä versioista "demokratiasta", "ihmisoikeuksista" tai "sananvapaudesta" löytyi tilitettävää moniin ateriakeskusteluihin. Vielä vähemmän lämpimiä tunteita herätti diktaattoriksi kutsuttu Saakashvili, "Misha". Kaikki tapaamani olivat kotiseuturakkaita mutta eivät fanaattisia patriootteja, joten Abkhaziasta ja E-Ossetiasta keskusteltiin kevyesti, neutraaliin sävyyn, ja vaikka jokaisella olikin mielipiteensä, niin aiheiden käsittelyn henkeä ei voi edes verrata esim. Azerbaidjanin skismaan Nagorno-Karabakhin ja Armenian suhteen. Siitä azerien kanssa on mahdoton keskustella, on vain yksi ja ainoa totuus - loukatun ja taistelevan diktatuurisen Azerbaidjanin, jonka on saatava syntipukki sille, miksi vuosikausien jälkeenkin IDP:t elävät yhä käsittämättömässä kurjuudessa huolimatta maahan virtaavista pakolaisille suunnatuista kansainvälisistä avustusrahoista.



Vaikka Saakashvili onkin inhokkidiktaattorilistallani numero kaksi tiukasti Valko-Venäjän Lukashenkan perässä ja niukasti Azerbaidjanin Aliyevin edellä, joudun varmaan tällä kertaa asettumaan epädemokraattisen ja korruptoituneen valtion päämiehen puolelle konfliktissa, jossa a) minun mielipiteelläni ei valitettavasti ole kärpäsenpaskankaan vertaa merkitystä, joten voin turvallisesti harrastaa kotisohvapolitiikkaa riippuvaisena kansainvälisestä mediasta ja b) myös kaikki muut konfliktin osapuolet ovat epädemokraattisia ja taatusti jossain määrin korruptoituneita. :) En useimmissa tapauksissa kannata kolmannen osapuolen aseellista puuttumista konfliktiin, joka tapahtuu suvereenin valtion omalla maaperällä ja pitäisi siksi katsoa maan sisäiseksi. Varsinkin, kun venäläisiä kohtaan Georgiassa ei tietääkseni ole suunnattu mitään etnistä puhdistusta, vaikka Venäjä viime päiviltä sellaista väittääkin. Toisekseen, Venäjä ja etenkin Etelä-Ossetian johto ovat tehokkaasti torpanneet mahdollisuudet neuvotteluihin ja Georgian ilmoitettua tulitauosta Venäjän joukot ovat tunkeutuneet Georgiaan. Vaikka Saakashvili olisi pikku enkeli hellantelttu, niin ei sellainenkaan selitä patrioottiselle kansalle, miksi tulee kääntää toinen poski. Vaikka yleensä ottaen kannatan lämpimästi itsenäistymään pyrkivien alueiden mahdollisimman laajaa autonomiaa ja pidemmällä tähtäimellä itsenäisyyttä tai vaihtoehtoisesti oikeutta valita valtio, jonka osa haluaa olla, niin tällä hetkellä sympatiat Etelä-Ossetian venäläisenemmistöä kohtaan ovat vähän vähissä.



Eli kyllä - olen Etelä-Ossetian puolella ja toivon heille lämpimästi alueellista autonomia ja siirtymäaikojen jälkeen mahdollisuutta valita emämaansa, kunhan ensin ansaitsevat sen tuomitsemalla separatistien aseellisen toiminnan, saattamalla Venäjän joukot kotimatkalle ja tekemällä itse aloitteen rauhanneuvottelujen uudelleen aloittamisesta. Georgia ja Venäjä puolestaan saisivat tukea vaikka taloudellisesti siirtymiseen halukkaiden E-Ossetian venäläisten siirtymistä Venäjälle. Saakashvilin olisi aika höllentää muutamaa lankaa käsissään ja ojentaa jokunen niistä diplomaateille ja demokratiamielisille ja antaa Etyjin ja YK:n ohjauksessa eteläossetialaisten päättää järkevällä aikataululla itse asioistaan. Muuten uskoisin voivani ymmärtää miksi tilanteessa on toimittu niinkuin on toimittu, vaikka se on vaarantanut myös omalla maaperällä asuvien siviilien henkiä, koteja ja yleistä turvallisuutta. Kyllä - vaikka näkisin Saakashvilin mielelläni jalkapuussa, niin symppaan myös Georgiaa. Georgialaisilla on nähdäkseni (ei, en tunne alueen historiaa niin hyvin että osaisin perustella) hyvä syy pitää sitä puolen Rovaniemen kokoista, noin 70 000 asukkaan maaplänttiä omanaan, mutta olisiko se oikeasti pitkittyvien aseellisten konfliktien ja siinä menetettävien ihmishenkien arvoinen?

Olen hypettänyt Yhelle venäläistä ja erityisesti nimenomaan georgialaista safkaa vaikka kuinka kauan - olen varma, että se ymmärtäisi esim. hyvin kypsennetyn ja maustetun lampaan päälle, liharuokaileva ruoanlaittaja kun on. Kuulin irkissä lopultakin Tallinnassa olevan georgialaista ruokaa tarjoavan ravintolan nimen ja löysin sen nettisivut. Tallinnassa käydessä käy aina niin, että vaikka jo vanha kaupunki on tulvillaan loistavia ravintoloita, niin niitä ei tule koskaan selvitettyä etukäteen ja paikan päälle niiden etsintä vaatisi jo vähintään eksymistä ja sitten päätyy ensimmäiseen vastaan tulevaan raflaan. Yritetään jossain vaiheessa alkusyksyä päästä edes päiväreissulle Tallinnaan, shoppailla vähän ja lähinnä kierrellä vanhaa kaupunkia, istua kahvilla ja ennen kaikkea syödä hyvin. Tallinnassa ei vaan yksinkertaisesti voi olla syömättä kuin pieni porsas. Muuttaisin sinne mielelläni muutamaksi kuukaudeksi joskus (suunniteltiinkin sitä tässä joku kesä sitten) ihan vain istumaan kauniissa kaupungissa, kirjoittamaan ja leikkimään amatöörietnokulinaristia, mutta toistaiseksi pelkkää haaveilua...

Jos jaksan opetella kuvien lisäämisen niin lisään kuvitusta tämän päivän tekstiin. Tämä postaus taitaa olla aika normaalilinjasta poikkeava, mutta kyllä, olen kiinnostunut kauniiden maiden ja hyvän ruoan lisäksi myös kv-politiikasta ja yritän jotenkin ymmärtää konfliktien taustoja ja syyseuraussuhteita, vaikka olenkin teoriassa sitä mieltä että niiden ymmärtäminen vaatisi paljon kovempaa kielitaitoa, lukemista ja reissaamista/maasta toiseen muuttoa, joten tyydyn kotisohvasaarnaamiseen. Ettei tänään menisi ihan överiksi, niin ehkä postaan vasta jonain toisena unettomana yönä lähes-tulkoon-koukuttumisestani (joojoo, tiedän et se on jo passé ;) Johanna "J-tuk" Tukiainen -ilmiöön, ettei linja lipsu liikaa kerralla. Jonain päivänä siis luvassa linkkejä strippivideoon räkälästä, keittiöpsykologiaa ja Betsey Johnson -vaatearvosteluja. Antakaa minulle anteeksi.

Välitiedote

Tuesday, June 10, 2008

Että pitää ihmisen jatkaa kaivamista, vaikka kuopan pohjalle valuis jo vettä. Parista säälittävästä millistä tuli 10 päivän reflatuskat, pitäis kai alkaa oppia että pienestäkin palaa ei nyt ihan lähtöruutuun mutta melkein. Lääkityksetkin on ihan vituiks, sivuoireet puristaa ohimoita ja pää ei kestä stressiä yhtään flippaamatta. Oon heräillyt lakanat ja peitot hiestä märkinä vatsakramppeihin ja kävellyt tuskissani edestakaisin pari tuntia, ennen kuin onnistuu nukahtamaan. Krampit on ehkä pahinta mitä tiedän ja vaihtaisin ne pahemman luokan refloihin milloin vaan, kun refloista sentään tietää milloin niitä voi odottaa. Krampit on tulleet pienestä pitäen milloin sattuu kevyinäkin stressivaiheina, eikä niihin auta magnesiumit sen enempää kuin rauhottavatkaan.

Ulkona on harvinaisen paska sää. Olen odottanut sadetta viikkoja syksyn sieni- ja mustikkaretkiä silmälläpitäen mut silti. Eilen tuuli paiskoi ikkunoita ja ovia, kattopellit heilui ja ikkunaruudut helisi koko päivän. Toivottavasti tätä ei jatku liian kauaa tai en uskalla nostaa taimia laatikoihin riepoteltaviksi. (Timjamit ja retiisit on hyvällä alulla ja eilen taisi nousta ensimmäiset paprikat ja salviat)

Yks lähti korvaushoitoarviointiinsa hakemaan luvattuja hyviä uutisia. Ehkä nyt selviää, suositellaanko sitä metikselle vai xonelle. Xoneissa on puolensa kuten niiden saaminen mahdollisesti apteekkisopimuksella lähiaikoina (helpottaisi työssäkäyntiä kummasti), mutta noin muuten en ole ihan vakuuttunut buprekorvaushoidon autuaaksi tekevästä vaikutuksesta, vaikka se pienin paha onkin. Jos ihminen ei ole varhaisteinivuosien jälkeen viettänyt juurikaan aikaa oikeasti selvinpäin sitä on paha alkaa tässä vaiheessa opettelemaan jos motivaatio on yhtään hakusessa.

Käytiin päiväreissulla Tallinnassa - äiti lahjoitti reissun hytteineen käyttörahoineen kaikkineen etukäteisenä synttärilahjana. Kai tätä voi melkein pitää tasavuosina, kun on keskimäärin kolmasosa käytössä olevasta ajasta takana. Shoppasin pellavapannulappuja ja muuta sälää, ja autoon kannettiin hillitysti vain kaksi lavaa. Ykskin pysyi ainakin anopin nähden selvinpäin matkan ajan ja olen melkein ylpeä siitä...

(Lakatkaa nyt jo vouhkaamasta noista vaalirahoituksista. Ei kai ihmiset oikeasti ole luulleet, että niitä 70 000 euron kampanjoita, primetime-tv-mainoksia ja maakuntalehden etusivuja on pelkillä pankkilainoilla rahoitettu? Yhdistysten kautta on kierrätetty rahaa taulukaupoilla ja seminaareilla iät ja ajat ja siitä on kirjoitettukin jo vuosia. Joojoo, ilmoittaahan ne pitäis, mutta ei siitä ole ennenkään mitään noussut vaikka mystisiltä yhdistyksiltä ilmoitettuja rahoja on listattukin. Kohun olisi pitänyt nousta siinä vaiheessa, kun hyväksyttiin laki jonka rikkomisesta ei saa sanktioita.)

edit. Pari viikkoa, niin Yks lähtee evakkoon osastolle aloittamaan xonehoitoa. Pitänee alkaa laskemaan rahoja, jos vaikka saisi lentoliput johonkin päin Neuvostoliittoa, kun on taas tilaisuus reissata itekseen ja yhteisestä Lapinreissusta ei näytä tulevan toistaiseksi mitään... Voisi ehkä kerrankin kiertää katsomassa tuttujakin entisissä kotikaupungeissa.

Maailmanrauhaa ja kaupunkiluontoa

Monday, May 26, 2008

Retkahdin viikko sitten, kun pää alkoi hajota ja kulman verran vaihtokelpoisia huuhaanappeja löytyi lojumasta lääkekaapista. Notkuyön jälkeen kuurasin kämppää kaks päivää maanisesti hullun lailla, kun energiaa vain löytyi yhtäkkiä luonnottoman paljon. Pesin ammeen kahteen kertaan (myrkky vaalensi likaraitoja muttei poistanut), kuurasin ammeen ympärystän, kylppärin seinät, lavuaarin, pesin peilin, pöntön ja pöntön jalan taakse pesiytyvät pölyt ja siirryin antamaan samaa kemikaalikäsittelyä muille huoneille ja rullautin pyykkikonettakin tunnista toiseen.

Parin päivän raatamisen jälkeen lopputuloksena oli kolme säihkyvän puhdasta huonetta, kymmenkunta puhdasta koneellista pyykkiä, pinttynyt (tai sitten kuviteltu) ikuinen rotanpissan hailahdus, melkein yhtä pinttynyt puhdistusaineen katku jota yritin peittää sitrusilmanraikastimella (hankittu aikana jolloin vielä poltettiin sisällä), muutama tyhjä dorkakuori, rommipullo ja punkku, jota en muista juoneeni. Yks tuli jossain vaiheessa ulos katkolta, dorkailtiin turhankin antaumuksella ja seuraavana aamuna muistan hämärästi heränneeni tappodarraan filmi kohtalaisen poikki.

Yks jatko samaa tahtia vielä seuraavankin päivän ja sain tietysti viattomana darran mentyä ohi aihetta nalkuttaa siitä, miten herra käy katkolla, tulee ulos ja jatkaa samaa rataa ja on joka kerta nopeammin samassa juoppohulluuskunnossa kuin ennen 2kk putken jälkeen. Täysin puun takaa sille tarjottiin yhtäkkiä töitä, joten potkin sen aamunsarasteessa sängystä duuniin. Ilman sitä duunia se olis varmaan jo taas katkolla kriisissä tai intervallissa, mutta nyt putken sai lyötyä alkuunsa poikki ja menossa on ties miten mones päivä selvinpäin. Tukevana vaimokkeena kannustan toki selvinpäin olossa juomalla siitä päivän toisesta ja viimeisestä bissestä pohjat ja lupailemalla kuntosalikorttia, jos se auttaa sitä pysymään iltoja selvinpäin.

Ollaan alettu käydä kävelemässä silloin kun koti-illat selvinpäin alkaa levotuttaa liikaa. Lähilähiöt ja metsiköt ja siirtolapuutarhat on pikkuhiljaa kävelty läpi, joku ilta kiivettiin Jätemäelle (asuin joskus Maltsussa mutten ikinä päässyt Jätemäelle asti), Yks muisteli ohikulkiessaan, miten kiipeili tuon rakennuksen katolla hakemassa natikoita ja montako fillarinlukkoa se aikanaan paloitteli siinä ja siinä metsikössä, mä muistelen joskus vva-aikoinani bunkanneeni siellä ja siellä kivassa autiotalossa. Kartoitetaan paikkoja, jotka on riittävän ökyporvarillisia, ettei niiltä varastelu edes aiheuttaisi muuta kuin vahingoniloa (kellä on muka varaa rakennuttaa jotain selvästi 2-3 millin omakotitaloa ja ostaa siihen pihalle viis uutta autoa mutta ei hankkia varkausvakuutusta...) Parisuhdehan lähentyy toki tällaisilla reissuilla entisestään.

Käytiin Maailma kylässä -festareilla ahistumassa liian tiiviiseen väkijoukkoon, katsomassa, miten takkuhipit healingstone-meditoi maailmanrauhaa Myanmariin ja käyttämässä viimeset eurot perushyvään etnosafkaan, jonka alkuperää en muista, kiisteltiin, milloin Maltsun tunnelin seinät taas uudelleenmaalattiinkaan, muisteltiin kaiholla niitä vanhoja rähjääntyneitä piissejä ja eksyttiin vantaalaiseen luontopolkupöpelikköön.

Lähiajoille ollaan suunniteltu alkukuun rahavaiheen illallista perinteisesti Cantina Westissä, Tarvaspäätä ja Munkkiniemeä, minigolfratojen kiertämistä (Eiran rannan vanha lähiratani, mistä voi samalla poiketa pizzalla Albertin kulmassa, Pähkinärinne, kun ei olla koskaan käyty Lammaslammella, ja ehkä Sibbepuisto, kun se on kuulemma ratana parempi kuin muut niinkun sillä ois minigolfissa jotain väliä), rehumetsän etsimistä (jos sopivaa ei löydy ennen kun nokkoset härskiintyy, niin hyvällä mäihällä edes mustikka- tai sienimetsää) ja uusien fillareiden hankintaa. Yks oli unohtanut mun fillarin asemalle mennessään katkolle ja kun löysin sen, niin viereisestä puuttui etupyörä ja mun sotkimesta satula. On vaan mautonta syyhkiä fillarinosia ihan kiusanteon kannalta, kun kuitenkin parinsadan metrin säteeltä taatusti aina löytyis kokonainen ja parempi fillari sivuleikkurin napsautuksella. Vitun teinit.

Vaikka maaseudun arkojen pikkupetojen ja karhujen keskellä kasvaneelle kaupunkipusikot onkin lähinnä söpöä eläintarhaa, kun kurret kiipeilee jalkojen päällä ja jäniinit pystyis juoksemaan kiinni, niin joku raja luonnosta vieraantumisellakin pitää olla. Vielä muutama vuos sitten sosiaalisempana olisin varmaan käynyt pitämässä tiukan puhuttelun lasten läsnäollessa tantalle, joka toissapäivänä opetti pikkupentuja heittelemään pullanmuruja isosta pussista LOKEILLE. Nyt en jaksanut kun se olis kuitenkin heittänyt niiden pullanmurujen mukana lokit naamalle, mutta en vaan voi ymmärtää. Samat kurttunaamatantat sitten lähettelee Sataseen tekstareita, joissa vaaditaan suojaverkkoja kauppatorille kun lokit nappaa lihikset kädestä ja tiukempaa politiikkaa kaupungin lautakunnilta tavallisen kansalaisen suojaksi. Kun rajahan sitä pitää olla lokkeilullakin.

Jotain kaupunkiluonnosta puuttuu melkein kokonaan, ja se on ehkä maailman söpöimpiä ääniä ja näkyjä: tuhisevat siilit. Äiti kävi 20v sitten kiskomassa kädestä takapihalle, ja sitten kyhjötettiin yhdessä auringonlaskussa marjapensaiden alla katsomassa parittelevia palleroita ja olin liian pieni tietämään, että siilejä näkee usein missä tahansa, mutta tuhinaa paljon harvemmin.

Yhen duuni loppuu pian, mutta rahaa ei oo tiedossa reiluun viikkoon. Jääkaapissa on vanheneva tölkillinen aurinkokuivattuja tomaatteja ja muita jäänteitä rahakkaammista ajoista. Maito on lopussa, pasta on lopussa, tyhjät pullotkin alkaa olla lopussa ja tilillä on 11 senttiä. Ei huvittaisi yhtään lainata rahaa viikoksi, mutta kai se on pakko, kun täällä ei saa edes dyykattua. Nukkumisesta ei tule mitään - viimeset 3-4 yötä oon ensin koittanu tuntikausia nukahtaa ja sen jälkeen nähnyt painajaisia, ja herään aina aamuyöstä pari litraa hionneena. Toissa yönä olin jumissa rintamalinjojen välissä jossain Kaukasuksen konfliktialueilla, viime yönä odotin keskiöistä uhraamista Afrikassa ja koitin karata piiloutumalla viidakkoon.

Ehkä tämä menee pikkuhiljaa kuitenkin ohi, vaikka univelka alkaakin painaa. Kävelemisestä ja kiipeilystä johtuviin lihaskipuihin pätee "sillä se lähtee millä on tullu", ja unettomuusahdistukseen "sitä saa mitä tilaa". Näitä kahta ei vaan auta sotkea keskenään.

Kotiinpaluu

Friday, May 16, 2008

Kuudes viikko menossa, ja aivastelu ja unettomuus vaan jatkuu. Onneks olen yksin kotona, tai tiuskisin ja kiukuttelisin jatkuvasti. Itelleen kiukutteluun kuitenkin väsyy aika nopeesti.

Olin muutaman päivän reissussa aurinkoisissa maisemissa uudelleenopettelemassa sosiaalisuuden alkeita heikohkolla menestyksellä. Kotiinpalatessa Yks oli päissään, bussit kusi, satoi, kämpässä haisi pahalta ja kahvipannu oli hajalla. Edelleenkin vaan sataa, kämpässä haisee rotankusi ja kahvipannu on hajalla, mutta Yks sentään on joukosta pois.

Yks oli ilmeisesti saanut viime viikolla dorkaillessaan Vinkissä käynnistä hyvän tekosyyn käydä Alko-ostarilla ja unohtanut koko reissun sen jälkeen kokonaan. Ihmetteli kovasti mistä oli kyse, kun muutama päivä sitten tuli viesti että se otetaan sisälle katkolle seuraavana aamuna. Pakkasi kuitenkin kiltisti ja varautui pariin viikkoon. Pitää käydä lähipäivinä vierailulla, vaikka se varmaan tuleekin ens viikolla ulos. Puhuttiin alustavasti, että lähdetään samantien reissuun katsomaan Stalinin ajan neuvostotaiteen näyttelyä Turkuun, mutta katsoo sitten.

Pitäs varmaan olla itsekin nollatoleranssilla, mutta illat on vaikeimpia ja alan heitellä kohta puhelimia seinään etten ala soitella - niiden parin snadin relapsin kuuden viikon sisällä on pakko jo riittää. Dokaaminen auttais, mutta hippanen tissuttelu on jatkunut mullakin huomaamatta jo niin kauan, etten ota sitä riskiä että toisen ulostullessa mä oon se joka ekana ehdottaa paria iltabisseä. Nyt myönsin itelleni muutaman siiderin, jos ne auttas nukkumaan.

Muutama päivä mennyt taas niin usvassa ettei mitään rajaa. Yhden päivän nukkumisen vielä ymmärtää reissun jälkeen, mutta koko viikko alkaa olla jo vähän liikaa...

Rikoksia ja rangaistuksia

Wednesday, October 10, 2007

Kummaa, miten paljon tylsästä, täysin tapahtumattomasta ja ykstoikkosesta elämästä voi tykätä. On ihan mahtavaa, ettei ole pakko liikkua missään tai tavata ketään puoliskon lisäks. Vielä vuostuhannen vaihteessa ei samalla paikkakunnalla voinut pysyä muutamaa yötä kauempaa ja maassakin kuukautta kauemmin pysyminen sai ahistumaan. Sillon ei voinut kuvitellakaan, että joskus välttelisi ulos lähtemistä ja olisi iloinen hiljaisuudesta ja melkein rajattomasta yksityisyydestä.

45 minuutissa tulee parhaillaan sen Pasilan kyttiksellä vartijoiden hakkaaman tyypin haastattelu. Kun vartijat hakkaa iranilaisen poliisin hyväksynnällä, niin pahoinpitelijöistä yksi tuomitaan 80 päivän ehdolliseen ja uhri saa 5000e korvauksia hajuaistin menetyksestä ja muista pysyvistä vammoista. Kun randomtyyppi hakkaa michelin-kokin, kokki saa hajuaistin menetyksestä 50 000e korvaukset ja tekijä vuoden ehdollista.

Ilman kameroita tuokaan keissi ei olis noussut esiin, niin kuin ei olis sekään, kun fäpsit taannoin potki tyyppiä Kontulassa. Noita tapauksia on kuitenkin niin järkyttävän usein, ettei uutisissa ehittäis muuta puidakaan, jos niistä kaikista olisi samalla tavalla näyttöä. Ihmisiä kohdellaan poliisin säilytystiloissa niin järkyttävillä tavoilla, ettei voi olla kuin vihainen. Vaikka varsinaisesta väkivallasta riuhtomista, seiniin heittelyä ja tönimistä lukuunottamatta kuuleekin aika harvoin (paitsi silloin, jos tyyppi on ite pistänyt vastaan tai aggreillut), niin ihmisiä voi nöyryyttää monilla muillakin tavoin.

Ihmiset laitetaan laskemaan alleen tai virtsaamaan kopin nurkkaan, kun vartija tuntikausien pyynnöistä huolimatta kieltäytyy saattamasta kiinniotettua wc-tiloihin; ruokaa voi joutua odottamaan parikin päivää; siihen saatetaan sylkäistä samalla kun sitä ojennetaan sellin ovesta ja nauraa päälle; selvinpäin olevia ihmisiä laitetaan tuntemattomien (ja mahdollisesti eri sukupuolta olevien) päihtyneiden kanssa selliin, jossa ei ole vessaa ja jossa ainoalla kumipatjalla on lammikko kusta ja seksuaalinen häirintä ei riitä syyksi vaihtaa selliä. 15-vuotiaan tytön käydessä kyttiksen vessassa seisoo miespuolinen poliisi avonaisen oven edessä katsomassa koko toimenpidettä. Kuulusteluissa tönitään, huudetaan ja huoritellaan, ja kuulustelut voi "keskeyttää" siks aikaa, jos kuulustelun kulkua pyydetään merkitsemään asianmukaisesti pöytäkirjaan. Todistajaa kuulustelulle on väkivaltaa pelätessä turha toivoa, ja oikeusavustajia evätään usein.

Jos julkeaa valittaa kohtelusta, löytyy vastapuolelta helposti kasa todistajia, jotka todistavat valittajan käyttäytyneen epäasiallisesti ja aggressiivisesti, vaikka tosiasiassa toinen olisi itkenyt hiljaa nurkassa koko ajan tai yrittänyt olla se sovitteleva osapuoli, vaikkei olisi tiennyt edes kiinniottonsa perusteita.

Kun kaksi valkoista ryöstää ja pahoinpitelee tyypin steissillä ja joukko mustia nuoria ottaa pakenevan ryöstäjän kiinni, paikalle tuleva poliisi päästää ryöstäjän menemään ja pakkaa autoon yhden mustista pojista, vaikka valkoiset todistajat yrittävät selittää tilannetta.

Yllättävän moni ei usko, että näitä juttuja ihan oikeasti tapahtuu ja ihan oikeasti täällä Suomessa. Ja jos tapahtuu, niin senhän on sitten pakko olla kiinniotetun omaa syytä - eihän nyt koulutettu vartija tai poliisi pahoinpitele ketään ilman syytä, ja ihmisiähän nekin on ja jos joku käy päälle niin kai nekin nyt saa provosoitua, jne. Voi herranen aika. Ehkä joitakin tapauksia en uskois itsekään, ellei niitä olisi tapahtunut skarpeille, streiteille ja lainkuuliaisille tutuille, jotka ulospäästyään itkevät hysteerisesti tai ovat muuten järkyttyneitä ja hokevat, että eihän tällaista voi tapahtua, ei mulle, ei Suomessa, enhän mä tehnyt mitään, miks mulle tehtiin niin... Ne tapaukset, joissa kiinniotetut ovat käyttäytyneet provosoivasti ovat sitten asia erikseen, mutta aika rankkoja ylilyöntejä voimakeinojen käytössä niissäkin on ollut, paitsi että virkavallan asiakkaat silloin yleensä ennemmin naureskelevat saamaansa turpasaunaa tai katkenneita kylkiluita.

Harmittaa tuo Pasila-keissin rosislopputulos. Iso osa keisseistä jää raportoimatta, koska poliisia tai vartijoita vastaan ei uskalleta alkaa käräjöimään. Valvontakameranauhat katoavat mystisesti esitutkinnan alussa ("nauhotettiin päälle jo, ei tullut säilytyspyyntöä ajoissa") tai vastapuolelta löytyy se kasa todistajia, jotka tosin eivät välttämättä ole olleet edes paikalla. Tällä tavoin päättyvät julkiset keissit vahvistavat entisestään käsitystä viranomaisten koskemattomuudesta.

Kaikki ne huonot ja joillekin jopa ihan vakavasti traumaattiset kokemukset virkavallan huostassa aiheuttavat pahaa oloa ja pettymyksen tunteita monella tavalla. Tiedän sen epätoivoisen avuttomuuden tunteen, kun tietää, ettei koskaan voi saada edes anteeksipyyntöä, hyvityksestä puhumattakaan, ja lisäksi jos pahaa oloaan yrittää purkaa, saa todennäköisesti vain väheksyntää ja syytöksiä ("no et sä voi syytön olla jos sua on kerta putkassa lyöty, ei virkavalta ilman syytä lyö"). Ahdistuneiden ja pahoinpideltyjen ihmisten näkeminen ahdistaa aina ihan riippumatta siitä, kenen uhriksi tyyppi on joutunut.

Lisäksi harmittaa niiden poliisien ja jopa joidenkin vartijoiden puolesta, jotka oikeasti tekevät työnsä hyvin ja asiallisesti poliisilain periaatteita kunnioittaen. Niistä sosiopaattiunivormuista aiheutuvat epäluulot ja vihat kohdistuvat varmasti ajoittain hyviinkin tyyppeihin, joita onneksi ihan oikeasti on, vaikka hyvätkin tyypit saattavat tehdä ylilyöntejä pelästyessään tms. Ero on kuitenkin siinä, myöntääkö tehneensä väärin. En pysty ymmärtämään tyyppejä, jotka valta-aseman nojalla purkaa omia ongelmiaan (pakko jotain sellaisia on olla jos käyttäytyy niin kuin jotkut tekee) ihmisiin, joilta on riistetty vapaus ja sitä kautta kasa muitakin perusoikeuksia.

Ihan sivusta seuratessakin tulee helpottunut olo, jos näkee hässäkkäpaikalle baarijonotappelun tms. takia tulevan sinisen univormun ottavan rauhallisesti ja asiallisesti tilanteen haltuun, rauhoittavan oikein valituilla sanoilla aggreilevat ja säikähtäneet osapuolet ja ehkä jopa keventävän tilannetta huumorilla sen rauhoituttua riittävästi. Tai jos kuulee virkavallan kiittelevän hyvin toiminutta kansalaista, joka on huolehtinut yöpakkaseen sammuneesta tuntemattomasta, arvioinut ensiavun tarpeen ja hälyttänyt apua. Liian usein apua soittaneellekin vaan ärähdellään, että luullaanko ettei poliisilla ole parempaa tekemistä kuin juoppojen roudailu. Varmasti olisi, mutta ehkä se ihmishenki kuitenkin -20 asteen pakkasessa menee edelle. Tai luulis niin.

Huoh. Kaikki ei ole kunnossa eikä putkapahoinpitelyt ole mitään "poikkeuksellisia tapauksia", paitsi jos ne päätyvät rosikseen asti. Kuitenkin yleensä siinä vaiheessa, kun tapauksia on kuullut taas liikaa, tulee yhtäkkiä vastaan joku edellä kuvatun kaltanen tilanne ja joutuu taas toteamaan, että luojan kiitos mätien omenien seassa on niitä kunnollisiakin. Harmi vaan, että mädät omenat jätetään usein paikalleen ja hyvistä tehdään sosetta.

Persereiän pohjamudissa ilman kalastussaappaita

Sunday, August 12, 2007

Vittuvittuvittuperkeleenpaska. Pää räjähtää tai ennemminkin tuntuu lysähtävän kasaan, vaikka munhan pitäis hihkua riemusta ja energiasta, kun oon pystynyt syömään tänään taas yhden pussikeiton ja muutaman voileipäpikkelsillä voidellun näkkärin. Mitä vittua tapahtuu? Hysteriaitkua tunnista tuntiin, eikä tää tunnu refloilta. Samaa on ollut jo pitkään joskus sillon tällön, mutta viime aikoina paljon ja pitkiä aikoja putkeen. Pitäs kai raahautua akuutille niin kauan ku pystyy, mut toisaalta imho tuon toisen asia on tilata se taksi ovelle sitten kun joku raja ylittyy.

Edellisen postauksen jälkeisenä päivänä Tallinnassa olo ei ollut parhaimpia, vaikka mieliala ei ollutkaan pahimmasta päästä, oikeestaan ilosen odottava sen jälkeen kun sain raahattua itteni sinne kuumille hehkuville kivikaduille.

Edellisen illan olin jaksanu ottaa viel huumorilla ne yhde muijan heitot kasvissyönnistä ja lihantuotannon iiviliiviliydestä ("jos et jaksa koko tortillaa [kehtasit viel ottaa kanaa kalan sijaan vaik se on pahinta mitä voit syödä], nii syöt kyl ainaki ne kanat ettei mee hukkaan"). Sillon ne meni viel läppänä, huvitti, et joku omanikänen opetti moraalista päätöksentekoa ruokavalioläppien suhteen enkä sanonu mitään, naureskelin itekseni.

Seuraavana päivänä oli kai vaan sit vähän yliherkkä olo, heikkona nälästä ja valvomisesta, ja lähin näiden parin tyypin kans syömään. Joo sori, listalla oli pelkkää lihaa ja omeletit ei tee hyvää mun vatsalle. Kun mun sikajuustosieni-annos tuotiin pöytään (näytti muuten sikahyvältä ja tuoksu paremmalta, et nälkästä vatsaa väänsi...), niin menin skarpisti sanoo ekaa suupalaa niellessä et huhhuh, jaksaakohan tuota syödä kaikkee. Ämmä alko moraalisaarnaamaan samalla sekunnilla siit et se tehotuotettu liha ainaki pitää syödä, jolloin tunsin et jos en mee heti ulos röökille teen jotain harkitsematonta.

Tulin takas, pidin 10 sekunnin luennon siitä että 15 vuoden lihakarjakasvatuksen ja yli kymmenen vegevuoden aikana on kuitenkin jossain määrin oppinut tekemään omia valintojaan ja päätöksiään ja mä en kaipaa yhtään ylikasvanutta wannabe-teinimoralistia aukomaan turpaansa ja häiritsemään mun syömistä. Neuvoin varsin kypsästi ja asiallisesti vetämään käteen ja lähdin vetää. Toinen reppana juos perään ja koitti selittää, et sori, se on vaan tuommonen, mut onneks oon siinä onnellisessa tilanteessa, ettei mul oo tarvetta olla pidetty ihmisten keskuudessa jotka mun mielestä on jämähtäny johki ysäreiden alkuun ja kuvittelee et maailman muuttaminen alotetaan moralisoimalla jokaista vastaantulijaa niiden "väärintoiminnasta". Harmi, tän toisen kans ois ollu ihan mukava hengaa, mut se toinen luokittautu parin päivän tutustumisen perusteella siihen luokkaan, joita ei vaan oo hakattu koskaan riittävästi, jotta realiteetit olis loksahdellu jotenkin kohdalleen. Ehkä joku (muu) korjaa asian joskus.

Olin väsyny, nälkänen, masentunu ja mikään ei kiinnostanu. Halusin vaan maata rauhassa, mut tuntu turhalta tehdä sitä hostelissa paria tuntia pidempään, joten päätin feidata eventit, haistattaa pitkät muun suomalaisporukan kermaperseille, joille aina jaksaa olla iloinen ja ystävällinen sen tietyn ajan verran ja buukata paluulipun himaan päivän etuajassa.

Kävelin pitkin satama-alueita puoltoista tuntia kaiken raahattavan kans hirmuhelteessä ettimässä aukiolevaa apteekkia kaverille vietäviä tulehduslääkkeitä varten (näitä Unelmien sielunmessu -tapauksia), paria kartsaa röökiä ja Yhelle sitä AS MP5:sta. Raahauduin lauttaan ja puolentoista tunnin jälkeen olin kotisatamassa, ja Yks oli ekaa kertaa koskaan mua vastassa, kun oon näiden kolmen vuoden aikana palannu jostain reissusta.

Puol tuntia myöhemmin steissin ässät sitten veikin sitä jo kaappiin ja sieltä yöksi kisikselle laittoman pippurikaasun takia. Meinaa valittaa sakoista, kannattaa sitä aina yrittää, tarina on oikeestaan aika hyvä.

Tunsin itteni kameliks raahatessani kahden hengen yhteensä viittä eri kassia ja reppua himaan. Oli pakko pysähtyä lepäämään pari kertaa matkalla asemalta, hiki valui pitkin selkää ja päivä tuntu olleen vähän liikaa. Kotona lohdutin yksinäistä yötä laivalta jemmatulla sidukalla ja vedin vikat pamit et sai nukuttua. Laitoin tekstarit, että nään millon Yhen luurit aukee ja aamukuudelta se sit soittikin, oli kai kävelemässä sateessa kisikseltä steissille.

Makaan kuulemma päivä päivältä vaan pidempään makkarissa tuijottamassa seinää tai kattoa. Minkä mä sille voin? Raahaudun vessaan kun on pakko, röökillä koitan viel käydä parvekkeella sängyn sijaan ja jääkaapilla oon opetellu tänään käymään jo kahesti kattomassa sitä sinappi- ja pikkelsituubia, jotka oottaa seuraa.

MP5 vaikuttaa paskavehkeeltä, lähtövoimakkuus nolla, hyvä jos lentää ees pari m. Mun vaikuttaa oikeesti ihan hyvältä, mutta siin joku pieni osa on irti ja vaatii säätöä. Onneks Tallinnan-tuomisista osaa aina odottaa kaikenlaista.

Hetken aikaa tänään jaksoi välittää jostain - sain kutsun ensimmäiseen työhaastatteluuni, ja vieläpä siihen mihin kaikkein eniten haluaisin. En palkan, vaan sisällön takia, voin kuvitella oikeasti innostuvani siitä. Samalla pelkään järjettömästi hylkäämistä, mut ehkä kuitenkin ootan päätökseen asti ennen ku kirjaudun akuutille, ennen sitä elän viel turhilla toiveilla. Mut siihen on vielä yli viikko, yritän innostua sit uudestaan ja saada respat uusittua, etten tärise ja panikoi vaan voin olla oma rauhoitettu itseni.

Yksinäinen yö

Saturday, August 11, 2007

Muu posse (toinen, joka pelasti mun tän päivän ja toinen, jonka kans niil on ilmeisesti joku oma juttu jossa oon selvästi ulkopuolinen, kun en kuulu muutenkaan mihkää sosiaalisiin piireihin) lähti nukkumaan, kello on puoli viisi ja bentsoista, holista ja metiksestä huolimatta ei nukkumisesta ei toivoakaan. Veikkaan, että jos saan unta ylipäätään, skippaan koko vitun priden ja lojun rauhassa suihkussa ja haistatan pitkät kaikkien ruskean reiän ritareiden ihmisoikeuksille, kun en kuitenkaan uskalla nykytilanteessa ottaa ees fasisteilta turpaani vaa joutuisin tyytymään paskalaatuiseen digikuvaamiseen vähän matkan päästä.

Ahdistaa. Reflat on tänään ollut hyvin siedettävissä, puhelimen perusteella Yhellä on nyt menossa se vaihe joka mulla oli nelisen päivää sitten. Niin se oli aiemminkin - pahimmat oireet tuli aiemmin mut yhteiskesto oli samaa luokkaa.

Mikään ei toimi, ei edes winampin f3-hakutoiminto. Vaatinee päivitystä.

...Piikin pyydän vain, se on mun huomistain...

Piikkikuume alkaa helpottaa, mutta toisaalta on tunne, että se iskee pahasti kuukauden sisällä. Väsäisin nytkin sirdat, jos olis mitään fimaksi kelpaavaa, että voisin olla varma nukahtamisesta. Halko aamulla viiden ja puolen tunnin kuluttua, ei vois vähempää kiinnostaa.

Viimeksi kun kävin CitySekissä, ne olis myyneet ihan vapaasti kaasupistooleja, mut nyt ne on kuulemma under lisence, joten jouduin poistumaan tyhjin käsin. Harmittaa vähän, mutta kun laps ei saa aitoa kamaa, niin lelu kelpaa korvikkeeksi. Maksoin sitten jonkin 35e akkukäyttöisesti airsoft-pistoolista tms + kuulista, lupasin viedä vielä tuliaiseksi vastaavan MP5:n Yhelle. Päästään edes räiskimään lähikön denoja, elleivät tajua hiljetä yökahden jälkeen ikkunan alla. Tarkkuusammunta liikkuvaan maaliin voi olla ihan hauskaa. Haaveilen viel siit isoisosta susikoirapehmolelusta...

Manailin just, ettei oo mitään juotavaa, mutta onneks on winamp, kuulokkeet ja jonkun pöydälle jättämä Strongbow, jonka omin tyynesti. En jaksa välittää missä kunnossa olin eilen, Tapanilan autonominen yksikkö ei oo vastannu koko iltana enkä enää jaksa välittää huomisesta, vaikka olin olettanut pääseväni bondaamaan ees jotenkin paikallisten autonomien sekaan, sikäli kun täällä sellaisista blokkia saa aikaan. Mistä minä sen tiedän, kun ei oo lukumääristä mitään hajua mut toivoin edes oppivani. Saa nähdä kiinnostaako huomenna.

Mitä enemmän reflat helpottaa sitä vähemmän lakkaa välittämästä mitä ihmisille puhuu. Metiskuurista oon toistaseks ollu hiljaa näille vitun porvarihipeille, niille se luo kuitenkin mielleyhtymiä kuitenkin vaan johonkin ala-asteella luettuun Nancy Spungeniin. Subutex ei anna kiksejä, sitä jatkaa ettei tulis kipeeks ja pystyis jatkaa töissä tai koulussa. Jos en saa kumpaakaan, niin pelkään että asioilla alkaa olla entistä vähemmän väliä.

Ehkä hissuttaa yötä, koittaa ottaa vähän relaa ja tulla huomenna päiväunille ennen uusintareissua Kopliin, vaikka tiedän että siitä tulee turha reissu, vähän kuten miehitysmuseosta tänään...

Suuria suunnitelmia ja kulttuurimatkailua

Friday, August 10, 2007

Joopa joo. Tallinna, hostelli ja ihanaihana wlan. Tänään shoppailua, vielä hetken aikaa perkleesti kahvia ja sit kiertämään tunneleita ja miehitysmuseoita. Huomenna toivottavasti pääsee purkamaan aggrejaan paikalliseen isänmaalliseen konservatiivioikeistoon, sunnuntaina voiskin sit rauhoittua metsähautausmaalla, jossa oon viimeks käyny joskus vuonna -92. Vanhat hautausmaat on sitä jotain, varsinkin sellaiset metsittyneet, maastoilevat ja hämyisän hämärät.

Yritän isontaa fonttia, pistää itellekin silmät kipeeks koittaa lukee vanhoja postauksia. Mikä tähän bloggeriin meni? Päättikö se, että kun kerta hankin lopultakin silmälasit en tartte enää isompaa fonttia? Eikö se ymmärrä kauko- ja lukulasien eroja?

Sää on mahtis, pitää alottaa kierros apteekeista ja kattoo mitä niistä irtoo. Paikalliset respavapaat panacodit on vaan niin säälittävän mietoja, et niistä paukahtaa maksa ennen ku niskakivut helpottaa.

Ehkä joskus lisää, ehkä jopa kuvia, jos uskallan tänään opetella kameran käyttöä.