Mustavalkoista angstausta

Wednesday, October 17, 2007

Innostuin katselemaan kakkosen vanhoja kotimaisia mustavalkoleffoja. Niissä on jotain samaa viehätystä ku Mi Gorda Bellassa; melodramatiikkaa, överiks vedettyjä taustahahmoja, absurdeja juonikuvioita ja tihkuvaa, siveää romantiikkaa ja kotimaisissa lisäks eri heimojen (varsinkin savolaisten) karikatyyreja. Taidan koukuttua, vaikka sota-aikaan sijoittuvia leffoja sais tulla enemmänkin.

Muuten kaikki meneekin sitten ihan vituralleen. Lopettaminen meni tauolle, en kestäny enää Yhen vetämistä silmien eessä. Tosin nyt, kun rahat loppu, se kummasti alkoikin yhtäkkiä noudattaa pyyntöäni vetää mun huomaamatta ja vittuilla lopettamisesta, jos meinaan vetää välistä. Ihan niinkun se ei ahistais muutenkin - ensin tuskailen itekseni ja yritän olla ilman, mutta toinen tulee vedoille viereen istumaan ja kysyy otanko, ja sit kun lopulta retkahan loppuukin rahat ja alkaa piilottelu ja hirveä vittuilu. Ja tuntuu ettei se ota tuosta mitään vastuuta, vaikka ollaan aina puhuttu siitä miten toista voi tukea juomisen/douppaamisen/ryynien lopettamisessa.

Vastuuta ja vastuuta. Eihän se väkisin mulle teksiä kyynärtaipeeseen iske, mutta mä oon ainakin niin heikko, että ellen pääse lopettamisessa kunnolla alkuun, niin kieltäytyminen on mahdotonta. Toivoin että se ottais mut vakavasti ja olis tosissaan koittanut tukea ja auttaa tässä edes niin, että säädöt ja vedot hoidettais jossain muussa huoneessa ja jotenkin hienovarasesti. Oikeesti oon kai eniten vittuuntunu siihen, että se alkoi tehdä niinkuin pyysin heti, kun rahat loppui ja lisää ei siis oo heti tulossa. Tulee sellainen tunne, että toiselle on ihan yks ja sama onnistunko lopettamaan vai en, kunhan se ei vaikuta siihen mitenkään, ja ihan menneiden aikojen takia jo olisin odottanut vähän enemmän ymmärrystä ja tukea. Nyt vaan inhoan itteeni jokasen kerran takia ja masennun entisestään.

Taloussanomat: Nuoret naiset suorittavat ja uupuvat

"Reilu kolmannes huonosti voineista on kokenut, ettei millään ole mitään väliä, ja vajaa kolmannes on helpottanut oloaan päihteillä. Lähes joka viides huonosti voineista on miettinyt itsemurhaa."

Inhoan riippuvuutta ja erityisesti sitä, että joutuu jatkuvasti myöntämään olevansa heikko paska, joka ei pysty hallitsemaan toimiaan. Helpompaa tekkeni ois lopettaa kuin rööki fyysisistä oireista huolimatta, mutta molemmissa vaikuttaa enemmän kiusaukseen johtavat tilanteet kuin todellinen tarve. Inhoan epävarmuutta siitä, voiko lähteä reissuun, uskaltaako ottaa hätävarat mukaan kipeytymisen varalta, milloin kipeytyy, miten pahasti, miten kipeytyminen vaikuttaa uusien ihmisten tapaamiseen, millaiseen ilmastoon voi reissata että pitempihihaisilla paidoilla ei tuu tuskasen kuuma... Matkakuumeisen ei kuuluis koskee douppeihin.

Tunne-elämä on ihan yliherkkää, ollut kielteisestä terapiapäätöksestä lähtien. Tuntuu kuin olis pimeessä umpikujassa - terapia olis sentään ollut jotain, johon kiinnittää toiveita siitä et asiat ehkä muuttuu parempaan päin ajan kanssa. Niin kauan kuin mitään uutta ei tule, niin mikään ei muutu. Paitsi lääkitys: täällä on ilmeisesti ihan yleinen linja, että kaikilta bentsolääkityiltä pyritään siirtymään muihin lääkkeisiin tai ainakin tiputtamaan reilusti annostuksia, vaikka ne olis minimissä jo ennestään. Yks muuttuu puolikkaaks ja vahvuudet muuttuu niin pieniks, etten tiennyt sellasia olevankaan, 1-2 kertaa päivässä muuttuu kerraks. Mielenterveyshäiriöiden takia bentsokuuritettuja pistetään seuloihin lääkityksen lopettamisella uhkaamisella, jotta "voidaan varmistaa, ettei ole päihteiden väärinkäyttöä, koska huumeidenkäyttö voi olla este bentsolääkitykselle". Mitä vittua?

Toivottavasti tällä viikolla selviää eteneekö mun terapiaprojekti yhtään tai koskaan. En voi hyväksyä, että se on ylipäätään voitu evätä hoitosuhteen katkeamisen takia, kun lääkärille ei päässyt ennen syksyä. Jossain on pakko olla jotain sellaista vialla, minkä voi korjata, niin Kelan päätöksessä kuin mussakin. Jos ei, niin mitä sit pitäis tehdä? Hakeutua osastolle? Todennäköisesti en kelpais sinnekään edes ranteet paketissa.

HS: Ilona oli yksi huumeiden paristasadasta vuotuisesta uhrista (13.10.2007)

"Ei tiedetä, kumpi oli ensin, huumeet vai mielenterveysongelmat. Ilonan oman kertoman mukaan psyykkiset ongelmat alkoivat 11-vuotiaana. "Aineet laittavat aivokemiat niin sekaisin. Myös se, mitä siinä maailmassa näkee ja kokee, muuttaa ihmistä"", kertoo isosisko.

HS:n tarina kertoo mulle enemmän psykiatrisen hoidon tilanteesta ja ihmisten asenteista kuin huumeista. Huumeidenkäyttäjältä evätään psykiatrinen hoito, ja douppaamista hoidetaan syynä eikä seurauksena. Oma kertomus siitä, kumpi tuli ensin, ei paina paskaakaan. Päihdemerkintä potilastiedoissa leimaa pahimmassa tapauksessa psykiatrista hoitoa pitkään käytön lopettamisen jälkeenkin. Kuitataan vaan, miten jo yksi käyttökerta on voinut aiheuttaa pysyvia aivokemiallisia vaurioita, joten on syytä olettaa oireiden johtuvan päihteistä, vaikka niitä olis ollut vuoskausia ennen douppaamisen aloittamista.

Monilla ihmisillä on tapana hakeutua lääkäriin mielenterveyssyistä vasta kun on pakko ja elämä on oikeesti vaikeutunut. Mut onneks potkittiin lääkärille, kun olin kituuttanut 5-7 vuotta lääkärikammon takia, mutta alotin tekkenin kans vasta siinä vaiheessa kun puolen vuoden jälkeen pääsin ekaa kertaa psykiatrille, jonka mielestä paniikkihäiriö on asenneongelma ja lähinnä mielikuvitusta, ja masennukseen auttaa Zoloftin viisinkertaistaminen.

Jostain kumman syystä doupeista valehdellaan lääkärille, jos haluaa psykiatrista apua. Terapiaa ei myönnetä, jos takana ei ole vuotta tai kahta kuivaa aikaa, joten jos käsittelyn kestäessä hajoo pää ja hakee hetken helpotusta ettei itsetuhosuus ajautuis liian pitkälle, niin siitä on parempi olla helvetin hiljaa...

Onneks ihmisillä on toisenkinlaisia kokemuksia ja lääkäreitä. Harmi, että päihde- ja kaksoisdiagnoosiasiantuntemus ei taida olla kovin suosittu juttu tk:n yleislääkäreiden keskuudessa.

"Isosisko ihmettelee, ettei huumeiden käyttäjää ole mahdollista pitää pakkohoidossa, jos hän alun alkaen menee sinne itse vapaaehtoisesti. Hän ymmärtää, että yhteiskunta haluaa unohtaa kaduilla hörhöilevät huumeiden käyttäjät. "Mutta pitää muistaa, että hekin ovat jonkun lapsia, jonkun siskoja.""

Joo-o. Moni kaksoisdiagnoosipotilas tai päihteistä muuten lohtua hakenut mielenterveysongelmainen on varmaan riemastunut tuosta jutusta.

Rikoksia ja rangaistuksia

Wednesday, October 10, 2007

Kummaa, miten paljon tylsästä, täysin tapahtumattomasta ja ykstoikkosesta elämästä voi tykätä. On ihan mahtavaa, ettei ole pakko liikkua missään tai tavata ketään puoliskon lisäks. Vielä vuostuhannen vaihteessa ei samalla paikkakunnalla voinut pysyä muutamaa yötä kauempaa ja maassakin kuukautta kauemmin pysyminen sai ahistumaan. Sillon ei voinut kuvitellakaan, että joskus välttelisi ulos lähtemistä ja olisi iloinen hiljaisuudesta ja melkein rajattomasta yksityisyydestä.

45 minuutissa tulee parhaillaan sen Pasilan kyttiksellä vartijoiden hakkaaman tyypin haastattelu. Kun vartijat hakkaa iranilaisen poliisin hyväksynnällä, niin pahoinpitelijöistä yksi tuomitaan 80 päivän ehdolliseen ja uhri saa 5000e korvauksia hajuaistin menetyksestä ja muista pysyvistä vammoista. Kun randomtyyppi hakkaa michelin-kokin, kokki saa hajuaistin menetyksestä 50 000e korvaukset ja tekijä vuoden ehdollista.

Ilman kameroita tuokaan keissi ei olis noussut esiin, niin kuin ei olis sekään, kun fäpsit taannoin potki tyyppiä Kontulassa. Noita tapauksia on kuitenkin niin järkyttävän usein, ettei uutisissa ehittäis muuta puidakaan, jos niistä kaikista olisi samalla tavalla näyttöä. Ihmisiä kohdellaan poliisin säilytystiloissa niin järkyttävillä tavoilla, ettei voi olla kuin vihainen. Vaikka varsinaisesta väkivallasta riuhtomista, seiniin heittelyä ja tönimistä lukuunottamatta kuuleekin aika harvoin (paitsi silloin, jos tyyppi on ite pistänyt vastaan tai aggreillut), niin ihmisiä voi nöyryyttää monilla muillakin tavoin.

Ihmiset laitetaan laskemaan alleen tai virtsaamaan kopin nurkkaan, kun vartija tuntikausien pyynnöistä huolimatta kieltäytyy saattamasta kiinniotettua wc-tiloihin; ruokaa voi joutua odottamaan parikin päivää; siihen saatetaan sylkäistä samalla kun sitä ojennetaan sellin ovesta ja nauraa päälle; selvinpäin olevia ihmisiä laitetaan tuntemattomien (ja mahdollisesti eri sukupuolta olevien) päihtyneiden kanssa selliin, jossa ei ole vessaa ja jossa ainoalla kumipatjalla on lammikko kusta ja seksuaalinen häirintä ei riitä syyksi vaihtaa selliä. 15-vuotiaan tytön käydessä kyttiksen vessassa seisoo miespuolinen poliisi avonaisen oven edessä katsomassa koko toimenpidettä. Kuulusteluissa tönitään, huudetaan ja huoritellaan, ja kuulustelut voi "keskeyttää" siks aikaa, jos kuulustelun kulkua pyydetään merkitsemään asianmukaisesti pöytäkirjaan. Todistajaa kuulustelulle on väkivaltaa pelätessä turha toivoa, ja oikeusavustajia evätään usein.

Jos julkeaa valittaa kohtelusta, löytyy vastapuolelta helposti kasa todistajia, jotka todistavat valittajan käyttäytyneen epäasiallisesti ja aggressiivisesti, vaikka tosiasiassa toinen olisi itkenyt hiljaa nurkassa koko ajan tai yrittänyt olla se sovitteleva osapuoli, vaikkei olisi tiennyt edes kiinniottonsa perusteita.

Kun kaksi valkoista ryöstää ja pahoinpitelee tyypin steissillä ja joukko mustia nuoria ottaa pakenevan ryöstäjän kiinni, paikalle tuleva poliisi päästää ryöstäjän menemään ja pakkaa autoon yhden mustista pojista, vaikka valkoiset todistajat yrittävät selittää tilannetta.

Yllättävän moni ei usko, että näitä juttuja ihan oikeasti tapahtuu ja ihan oikeasti täällä Suomessa. Ja jos tapahtuu, niin senhän on sitten pakko olla kiinniotetun omaa syytä - eihän nyt koulutettu vartija tai poliisi pahoinpitele ketään ilman syytä, ja ihmisiähän nekin on ja jos joku käy päälle niin kai nekin nyt saa provosoitua, jne. Voi herranen aika. Ehkä joitakin tapauksia en uskois itsekään, ellei niitä olisi tapahtunut skarpeille, streiteille ja lainkuuliaisille tutuille, jotka ulospäästyään itkevät hysteerisesti tai ovat muuten järkyttyneitä ja hokevat, että eihän tällaista voi tapahtua, ei mulle, ei Suomessa, enhän mä tehnyt mitään, miks mulle tehtiin niin... Ne tapaukset, joissa kiinniotetut ovat käyttäytyneet provosoivasti ovat sitten asia erikseen, mutta aika rankkoja ylilyöntejä voimakeinojen käytössä niissäkin on ollut, paitsi että virkavallan asiakkaat silloin yleensä ennemmin naureskelevat saamaansa turpasaunaa tai katkenneita kylkiluita.

Harmittaa tuo Pasila-keissin rosislopputulos. Iso osa keisseistä jää raportoimatta, koska poliisia tai vartijoita vastaan ei uskalleta alkaa käräjöimään. Valvontakameranauhat katoavat mystisesti esitutkinnan alussa ("nauhotettiin päälle jo, ei tullut säilytyspyyntöä ajoissa") tai vastapuolelta löytyy se kasa todistajia, jotka tosin eivät välttämättä ole olleet edes paikalla. Tällä tavoin päättyvät julkiset keissit vahvistavat entisestään käsitystä viranomaisten koskemattomuudesta.

Kaikki ne huonot ja joillekin jopa ihan vakavasti traumaattiset kokemukset virkavallan huostassa aiheuttavat pahaa oloa ja pettymyksen tunteita monella tavalla. Tiedän sen epätoivoisen avuttomuuden tunteen, kun tietää, ettei koskaan voi saada edes anteeksipyyntöä, hyvityksestä puhumattakaan, ja lisäksi jos pahaa oloaan yrittää purkaa, saa todennäköisesti vain väheksyntää ja syytöksiä ("no et sä voi syytön olla jos sua on kerta putkassa lyöty, ei virkavalta ilman syytä lyö"). Ahdistuneiden ja pahoinpideltyjen ihmisten näkeminen ahdistaa aina ihan riippumatta siitä, kenen uhriksi tyyppi on joutunut.

Lisäksi harmittaa niiden poliisien ja jopa joidenkin vartijoiden puolesta, jotka oikeasti tekevät työnsä hyvin ja asiallisesti poliisilain periaatteita kunnioittaen. Niistä sosiopaattiunivormuista aiheutuvat epäluulot ja vihat kohdistuvat varmasti ajoittain hyviinkin tyyppeihin, joita onneksi ihan oikeasti on, vaikka hyvätkin tyypit saattavat tehdä ylilyöntejä pelästyessään tms. Ero on kuitenkin siinä, myöntääkö tehneensä väärin. En pysty ymmärtämään tyyppejä, jotka valta-aseman nojalla purkaa omia ongelmiaan (pakko jotain sellaisia on olla jos käyttäytyy niin kuin jotkut tekee) ihmisiin, joilta on riistetty vapaus ja sitä kautta kasa muitakin perusoikeuksia.

Ihan sivusta seuratessakin tulee helpottunut olo, jos näkee hässäkkäpaikalle baarijonotappelun tms. takia tulevan sinisen univormun ottavan rauhallisesti ja asiallisesti tilanteen haltuun, rauhoittavan oikein valituilla sanoilla aggreilevat ja säikähtäneet osapuolet ja ehkä jopa keventävän tilannetta huumorilla sen rauhoituttua riittävästi. Tai jos kuulee virkavallan kiittelevän hyvin toiminutta kansalaista, joka on huolehtinut yöpakkaseen sammuneesta tuntemattomasta, arvioinut ensiavun tarpeen ja hälyttänyt apua. Liian usein apua soittaneellekin vaan ärähdellään, että luullaanko ettei poliisilla ole parempaa tekemistä kuin juoppojen roudailu. Varmasti olisi, mutta ehkä se ihmishenki kuitenkin -20 asteen pakkasessa menee edelle. Tai luulis niin.

Huoh. Kaikki ei ole kunnossa eikä putkapahoinpitelyt ole mitään "poikkeuksellisia tapauksia", paitsi jos ne päätyvät rosikseen asti. Kuitenkin yleensä siinä vaiheessa, kun tapauksia on kuullut taas liikaa, tulee yhtäkkiä vastaan joku edellä kuvatun kaltanen tilanne ja joutuu taas toteamaan, että luojan kiitos mätien omenien seassa on niitä kunnollisiakin. Harmi vaan, että mädät omenat jätetään usein paikalleen ja hyvistä tehdään sosetta.

Pilleri sinne, pilleri tänne

Tuesday, October 09, 2007

On tämäkin. Melkein 100-vuotiaalla diabeetikkovaarillakaan ei ole yhtä paljoa lääkkeitä.

N-aseman lekuri lykkäs taskuun kolme respaa ja pienen valkosen pilleripussukan varastosta. Pussukasta ei saa syödä jos on juonut tai doupannut, mutta muita senkin edestä.

Jos en olis nielemisongelmainen ja noudattaisin lääkäri(e)n ohjeita, pilkkoisin jatkuvasti liian isoja pillereitä keittiössä tai varastoisin kaikki nojatuolin ääreen jotta muistaisin syödä jotain niistä jatkuvasti. Tällä määrällä lähtee jo nälkäkin.

14-16 kpl päivässä ihan vaan oireiden lievittämiseen, eikä näillä edes ole tarkoituskaan pysyä terveenä. Pitäisi ottaa näitä kuulemma ihan vaan jo varalta, ettei olo pääse pahenemaan liikaa. Pahoinvointiin yhtä, kipuihin kahta, nukahtamiseen yhtä ja unessa pysymiseen toista. Nuppi pysyy koossa kolmella eri bentsosatsilla, ja päälle vielä relaksantit ja käsikauppalääkkeet (joita lääkäri ei määrännyt siks että niitä on kaapissa ennestään). Näillä pitäisi pärjätä seuraavat pari viikkoa.

Pakko kuitenkin hoitaa itsensä joskus kuntoon ja nyt ei voi ainakaan valittaa, ettei olis riittävästi lääkkeitä. Suurin osa reflaoireista on katettu jollain tavalla, ja kai noiden sitten pitäisi jotenkin helpottaakin. Horkkapalelulle ja saharahikoilulle ei tosin ollut tarjolla mitään tällä kertaa, ja kiristävään vanteeseen ei bentsot riitä, siihen tarviis pesismailaa.

Päivämössöä

Monday, October 08, 2007

Viikko on ollut aika puuroa. Mistään päivästä ei tule mitään mieleen. Aamuöisin ja tänä aamuna on tullut kaatamalla vettä makkarin ikkunalaudalle ja herättänyt Yhen liian aikasin ennen töihinlähtöä.

Rahatilanne on edelleen katastrofaalinen, siinäkään ei muutosta.

Pääteduuni tappaa selän. Eilen alkoi vihlominen, tänään ei taatusti parane. Jos oon ahkera ja tehokas ja syön aspiriinia ja naprokseenia, voi olla että saan duunin loppuun tänään tai huomenna ja tärvelty ranka saa edes lepoa.

Blaah. Samat uutiset energiansäästöviikosta ja mustasukkaisuuttaan ihmisiä tulittaneesta ammutusta jenkkikytästä kahdeksatta kertaa tänään. Tylsä päivä, tylsä viikko.

Raatoaamu

Wednesday, October 03, 2007

Uneton yö. Kävin pyörimässä 3-4h sängyssä, luovutin, otin toiveikkaana tennarin ja lähin röökille. Tässä sitä istuu vielki, vaik aamu on jo pitkällä. Kunnon kansalaiset riisuvat jo takkejaan duunipaikan naulakoilla.

Pakko mennä nukkumaan, vaikka siinä sitten meneekin koko päivä. Päässä pyöri yöllä vain ikäviä ja stressaavia asioita, joiden käsittelyä ei vain jaksaisi nyt. Ehkä nyt saisi unta. Valvominen tekee elämästä helvettiä, se, että jatkuvasti vaa väsyttää niin ettei pää toimi, joka paikkaan sattuu ja lähimuisti vippaa.

Masennus menee välillä överiks. Parin viikon sisällä lekuriaika masennuslääkeruinausta ja terapiaselvittelyä varten. En perkele päästä sitä kopeloimaan selkääni vaikka se viimeks siitä puhui, muut asiat ovat huomattavasti tärkeämpiä ja ennen kun arvet paranee en lähde hankkimaan päihdemerkintöjä turhan takia. Selkähoidon keskeytyminen aikanaan vieraan ja ahdistavan ihmisen koskettamisesta tulleisiin paniikkikohtauksiin näyttää jatkuvan vielä pitkään: arvilla kestää ainakin puolisen vuotta haaleta esittelykelpoisiksi, ja siinä ajassa on ihme jos pää kestää lähteä kopeloitavaksikaan.

Kai se on se liian kauan jatkunut fyysinen kipu ja tällä vuostuhannella kehittynyt ihmispelko, mutta mulla tulee ihan järjetön ahdistus, jos joku ihminen, josta en lainkaan pidä, pitää oikeutenaan kopeloida miten sattuu, vaikka pyytäisin koskemaan vain sen mikä on välttämätöntä. Jos minut haluaa selän/liikkuvuuden takia eri asentoon, niin siihen voi ohjata verbaalisestikin aika pitkälle, eikä taivutella käsin kuin rautalankanukkea. Jooei. Pidän lääkityksestä kiinni kynsin hampain siihen asti, että arvet paranee ja joskus pääsen käymään läpi tuota terapiassa tai muuten pystyn asennoitumaan siihen, että kehoni on vapaasti käytettävissä virka-aseman nojalla. Kun tätä ei kerta valkotakkien mukaan voi parantaa mitenkään ja vain oireita voi jotenkin kevyesti lääkitä, niin tunnustan vain oman lisääntyvän vastuuni treenaamisesta ja venyttelystä, mutta en muuten jaksa paljoakaan välittää siitä jos jatkotutkimukset siirtyvät edelleen...

Mutta sitä unta... Ehkä tuskasuus ei iske niin pahasti yksin nukkuessa - ahdistuin taas illalla niin pahasti toisen suhteen (kun musta se ei huolehdi musta riittävästi, vaikka tiedän hyvin et se on itekin väsynyt ja maassa), että sekin kiersi kehää päässä unentulon sijaan. Masiksessa kyseenalaistaa kaiken - onkohan tuokin vaan kusettanut mua koko tän ajan niinkun se yks toinen joskus teki eikä oikeesti välitä yhtään, onkohan mun koko minäkuva rakentunu vaan itsekusetukselle ja romahtaako se nyt pala palalta ihan loppuun asti, oonkohan mä oikeesti enemmän sekasin kun luulenkaan, vai onko toinen vaan vitun ilkee riitelijä? Todellisuudentaju tulee kyseenalaistettua moneen kertaan, kun itseensä ei usko enää lainkaan, vaikka olis pakko että jokin edes olis koossa.

Unta.

Vertaistuki haussa

Yritän etsiä uusia keinoja päästä ulos tästä päänsisäisestä minikomerosta. Huomasin, että lähin al-anon-ryhmä eli alkoholistin läheisille suunnattu ryhmä toimisi aika naapurissa, mutta epäilen ettei se ole sitä mitä kaipaisin, tai että miten se suhtautuu lähinnä jo kauan sitten loppuneeseen lähisuhdeväkivaltaan ja kaksoisdiagnoosisuhteeseen. Jatkan surffaamista. Ehkä joku lähisuhdeväkivaltavertaisryhmä toimisi paremmin - sen asian suhteen voisi helpottaa puhua muiden samaa kokeneiden kanssa selviytymiskeinoista, suhteen lopettamisen vaikeudesta ja rajanvedoista ja syyllisyydestä.

Yritin kirjoittaa yhdelle keskustelupalstalle kokemuksiani lähisuhdeväkivallasta. Lapsuus- ja teiniaikojen perheväkivalta on vieläkin niin suljettu juttu, etten ajattele sitä muuten kuin satunnaisesti jättäessäni automaattisesti vastaamatta tietyille perheenjäsenille puhelimeen. Vajaa vuosi sitten ollut kauhukausi sen sijaan on jotain, mistä en ole pystynyt puhumaan kunnolla kenenkään ulkopuolisen kanssa, ja nyt kirjoittaessani siitä mahdollisimman tiivistettyä ja selkeää tarinaa tajusin hajoilevani ihan täysin, vaikken ole ajatellut sitä kuin yhtenä ikävänä muistona monien muiden 20v aikana kertyneiden joukossa. Ollutta ja mennyttä, kunhan ei perkele tule takaisin. En pystynyt lähettämään tekstiä, keksin tekosyyksi sen että tein huonot kappalejaot ja suljin sivun.

Samoin kuin silloin, kun toinen joku aika sitten raivosi itsekseen - ei mulle - ja hakkasi ovia lommoille ja viskeli esineitä. Pelko ja kauhu hipsivät hissukseen takaraivosta ja valtaavat koko tajunnan, eikä siinä enää paljon rationaaliselle ajattelulle jää tilaa, ja kauhukautena omaksutut mallit ottaa huomaamatta käyttöön: Älä puhu, älä reagoi, vastaa ystävällisesti jos kysytään, älä kritisoi, yritä olla mahdollisimman huomaamaton mutta samalla provosoimatta mitenkään, esim. lähtemällä ulos. Sitten, kun toinen on selvinpäin ja rauhoittunut, voi kritisoida rauhassa, ja voisin kai nykyään muutenkin, mutta tuo kuvio on niin automaattinen etten edes harkitse testaavani rajoja huonolla hetkellä.

Ironista kyllä tavallaan, että Yks on tällä hetkellä mun suurin tuki, turva ja jossain vaiheessa myös terapeutti, vaikka viime aikoina masennuksesta tms. puhuminen onkin usein johtanut vain omaan pahaan oloon ja syyllistämiseen ja defensseihin. En kai osaa puhua asioista oikein.

Nuorisoaseman lääkäri oli positiivinen yllätys. Suhtautuminen oli asiallista ja ennenkaikkea asiantuntevaa - ensimmäistä kertaa törmään ammattihenkilöön, jolle ei tarvitse selittää et subu ihan oikeasti auttaa mulla masennukseen (missä ssri:t eivät onnistuneet, harmi kyllä) ja paniikkihäiriöön ja lamauttamisen sijaan lisää toimintakykyä, siis suhteessa siihen missä tilassa olin/olisin ilman sitä. Sille se oli ilmeisesti jo selvää, mutta silti yllätyin, kun se suhtautui kriittisesti kokonaan lopettamiseen, tiukkaan subunollatoleranssiin.

"Taitaa olla, että jos lopetat kokonaan, niin psykiatrisen hoidon puolesta olet täysin tyhjän päällä, kun terapiakin evättiin, eli en välttämättä suosittele ennen kuin jokin toimiva masennuslääkitys löytyy, jos sellaista ylipäätään on. Oletko harkinnut, että olisiko mahdollista käyttää vain harvemmin pieniä määriä niin, ettei fyysistä riippuvuutta pääse uudestaan syntymään?"
(Olin kertonut fyysisen riippuvuuden pääasialliseksi syyksi lopettamishaluun, koska inhoan elämäni rajoittamista ja suunnittelua sen mukaan, miten pitkälle matkalle ja minne voin mennä ilman kipeytymistä jne.)
Lääkärin ehdotus on tietenkin jo mietitty aiemmin läpi ja todettu realistisimmaksi vaihtoehdoksi ihan senkin takia, että toisella ei ole toivoakaan kunnollisesta psykiatrisesta hoidosta, joten relapsiriski on kova, ja jos toinen ratkeaa niin meen kyl ihan siinä mukana, ainakin jos takana ei ole oikeasti pitkää, kuukauden tai useamman taukoa. Se ei silti sulje pois sitä, että haluan pitää pitkällä tähtäimellä täysstreittiyden listalla lopullisena tavoitteena, ja ilman sitä en voisi muutenkaan kuvitella vetäväni vain satunnaisesti niin että se pysyis hanskassa. Muuten se ei ole mitenkään mahdoton ajatus ajan mittaan, jos vieroitusoireet vain saisi näin ensi hätään käytyä kunnolla läpi tän saatanan tahdottoman jojoilun sijaan.

Sain uuden pika-ajan, jolloin tilanne katsotaan ja saan mahdollisesti lisälääkitystä tukemaan prosessia ja lievittämään oireita. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että jollain tyypillä on sekä halua että tosiasialliset mahdollisuudet tukea sen muutaman viikon ajan, mitä tukea erityisen paljon tarvii. "Soita milloin vain, jos tarvis. Nähdään taas pian". Voi toki olla, että kun ajan tullessa olen taas jo kunnolla kipeenä, raahaudun vastaanotolle melkein tunnin matkan ja kävelen ulos jonkun vitun buranarespan kanssa, niin kiroan tuonkin turhia toiveita antaneen oljenkorren ja haistatan lopullisesti pitkät koko lafkalle. Nyt se sentään kuitenkin puhui parin viikon pienestä bentsosupportista ja nukahtamislääkkeistä, hermokipuihin jeesaavia mietoja kipulääkkeitä on omasta takaa muttei refloihin riittävästi, joten niitä luulis saavan ainakin sen puuttuvan osan. Ehkä tämä tästä. Tyyppi oli jotenkin niin mukava ja kannustava, että sille ei jollain omituisella tavalla halua aiheuttaa pettymystä relapseilla, ja olen aika varma että koko fyysisen prosessin pitäis olla ohi 2-3 viikossa, jos niin kauan vain kestäis. Ulkopuolinen tuki voi auttaa aika paljon, tänään tunsin pitkästä aikaa miten toinen ihminen voi psyykata parempaan suuntaan...

Tänään oli lääkärin lisäksi toinenkin ihmiskontakti. Mustaa mersua ajanut taksikuski, joka kiihdytti kääntyessään risteyksessä suojatielle, jossa kävelin. Ok, kävelin noin 30cm viivoista kauemmalla puolella suojatietä, mutta käsittääkseni lainkin mukaan pieni etäisyys lasketaan suojatieksi yhtä lailla. Korjatkaa jos tarve, mutta tuo on imho sivuseikka. Jos joku perkeleen taksirunkku ajaa tahallaan päälle suojatiellä sillä perusteella, että toinen on jalkaterän mitan verran sivussa, niin mitenköhän se todistaa sen kytille siinä vaiheessa, jos olisin lentänyt konepellille tai katkaissut sääriluuni. Olin niin hölmistynyt tyypin ajotavasta, että vain tuijotin hetken, osoitin sitten suojatiekylttiä ja huusin et ellei se oo huomannu, täs on vittu suojatie. Se huitoi takaisin, että suojatie on tuos sun vieressä. Osoitin sille keskisormeani ja siirryin jalkakäytävälle mutisemaan, että vittu kun olisin tajunnut lennähtää konepellille avaimet sopivasti maalia viistäen, saatanan mulkkuperse.

Rattirunkku huomasi hiljaisen mutinani kai suunliikkeistä, koska pysähtyi uudelleen, avasi etuikkunan ja käski mun painua helvettiin. Siitä, oliko viimeinen sana huora (miltä se kuulosti) en ole ihan varma, mutta haistatin pitkät. Kuski oli kaiken lisäks ajossa - mahtoi olla melkoinen kyydittävä että oli niin vitunmoinen kiire ja että vielä katsoi voivansa häikäilemättä huudella pikkutytölle rivouksia ikkunasta tilanteen jo mentyä ohi. Toisaalta alue kuhisi siinä vaiheessa eduskunnan työntekijöitä, kun monilla ilmeisesti oli työpäivän päätös tai ruoka-aika ennen ylitöitä.

Harmittaa tuollaiset, kun 99%:sti kokemukset suomalaisista taksikuskeista ovat olleet positiivisia tai ainakin täysin neutraaleja ja olen sen perusteella arvioinut että taksikuskeiksi noin ylipäätään valikoituu sosiaalisesti suht kyvykkäitä tapauksia, kantakaupungin suojatiekunnioitusta lukuunottamatta. Rööperissäkin joutui jatkuvasti pelkäämään korttelin risteyksessä, kun mäen takaa kaahaa pikkukadulla satasta takseja kahdella kaistalla. Nyt odotan vaan mielenkiinnolla, että milloin saan tuon runkkarin kuskiks, vaikka siitä nykysellä taksinkäytöllä tuskin on pelkoa. Harmittaa, etten saanut taksin numeroa ylös, olin niin hölmistynyt koko jutusta.

Blogi on mennyt vaan refla- ja hoitotilitykseksi, mutta onko se oikeastaan muuta ollutkaan. Jonain päivänä alan taas liikkua ihmisten ilmoilla muutenkin kuin pakon edessä ja hymyillä ja kiinnostua asioista, mutta vasta kun tuntuu siltä. Toistaiseksi en kaipaa juuri muita ihmisiä kuin niitä, jotka voivat ja haluavat auttaa tai joitten kanssa voi edes puhua täysin avoimesti ja joille jutteleminen narkkien kanssa on täysin luonnollista - ts. jotka eivät juttele narkin kanssa, vaan jonkun joka on ehkä riippuvainen mutta joka on todennäköisesti paljon muutakin kuin nisti. Monilla on kuitenkin perheet, työpaikat, yhteiskunnallista osallistumista jne. Pienellä osalla mun mutulla on saumaa tai kiinnostusta vaan maata pysyvästi päivät pitkät spigu kyynärtaipeessa nousematta sohvalta. Ensimmäinen puheenaihe tutustuttaessa on yleensä toisen pienet lapset, ja voi sitä loistoa mikä nipan silmiin syttyy kun siltä kyselee lapsistaan ja toteaa omasta kokemuksesta tai sen puutteesta, miten hyvä juttu on että lapset kasvaa tuntemaan isänsä ja tietää että isä asuu lähellä, vaikkei sitä usein näkisikään. Jotkut noista tarinoista tosin vaan itkettää, mutta kertaakaan en oo lapsiaan menettäneen kuullut syyttävän ketään, kuten lastensuojelua tai ex-puolisoa, vaan pääosin katuvan omia mokiaan, linnatuomioiden hankkimista ym. Millainen rangaistus ihmiselle on, ettei saa nähdä lapsen kasvavan, lapsettomana vaikea kuvitella.