Mustavalkoista angstausta

Wednesday, October 17, 2007

Innostuin katselemaan kakkosen vanhoja kotimaisia mustavalkoleffoja. Niissä on jotain samaa viehätystä ku Mi Gorda Bellassa; melodramatiikkaa, överiks vedettyjä taustahahmoja, absurdeja juonikuvioita ja tihkuvaa, siveää romantiikkaa ja kotimaisissa lisäks eri heimojen (varsinkin savolaisten) karikatyyreja. Taidan koukuttua, vaikka sota-aikaan sijoittuvia leffoja sais tulla enemmänkin.

Muuten kaikki meneekin sitten ihan vituralleen. Lopettaminen meni tauolle, en kestäny enää Yhen vetämistä silmien eessä. Tosin nyt, kun rahat loppu, se kummasti alkoikin yhtäkkiä noudattaa pyyntöäni vetää mun huomaamatta ja vittuilla lopettamisesta, jos meinaan vetää välistä. Ihan niinkun se ei ahistais muutenkin - ensin tuskailen itekseni ja yritän olla ilman, mutta toinen tulee vedoille viereen istumaan ja kysyy otanko, ja sit kun lopulta retkahan loppuukin rahat ja alkaa piilottelu ja hirveä vittuilu. Ja tuntuu ettei se ota tuosta mitään vastuuta, vaikka ollaan aina puhuttu siitä miten toista voi tukea juomisen/douppaamisen/ryynien lopettamisessa.

Vastuuta ja vastuuta. Eihän se väkisin mulle teksiä kyynärtaipeeseen iske, mutta mä oon ainakin niin heikko, että ellen pääse lopettamisessa kunnolla alkuun, niin kieltäytyminen on mahdotonta. Toivoin että se ottais mut vakavasti ja olis tosissaan koittanut tukea ja auttaa tässä edes niin, että säädöt ja vedot hoidettais jossain muussa huoneessa ja jotenkin hienovarasesti. Oikeesti oon kai eniten vittuuntunu siihen, että se alkoi tehdä niinkuin pyysin heti, kun rahat loppui ja lisää ei siis oo heti tulossa. Tulee sellainen tunne, että toiselle on ihan yks ja sama onnistunko lopettamaan vai en, kunhan se ei vaikuta siihen mitenkään, ja ihan menneiden aikojen takia jo olisin odottanut vähän enemmän ymmärrystä ja tukea. Nyt vaan inhoan itteeni jokasen kerran takia ja masennun entisestään.

Taloussanomat: Nuoret naiset suorittavat ja uupuvat

"Reilu kolmannes huonosti voineista on kokenut, ettei millään ole mitään väliä, ja vajaa kolmannes on helpottanut oloaan päihteillä. Lähes joka viides huonosti voineista on miettinyt itsemurhaa."

Inhoan riippuvuutta ja erityisesti sitä, että joutuu jatkuvasti myöntämään olevansa heikko paska, joka ei pysty hallitsemaan toimiaan. Helpompaa tekkeni ois lopettaa kuin rööki fyysisistä oireista huolimatta, mutta molemmissa vaikuttaa enemmän kiusaukseen johtavat tilanteet kuin todellinen tarve. Inhoan epävarmuutta siitä, voiko lähteä reissuun, uskaltaako ottaa hätävarat mukaan kipeytymisen varalta, milloin kipeytyy, miten pahasti, miten kipeytyminen vaikuttaa uusien ihmisten tapaamiseen, millaiseen ilmastoon voi reissata että pitempihihaisilla paidoilla ei tuu tuskasen kuuma... Matkakuumeisen ei kuuluis koskee douppeihin.

Tunne-elämä on ihan yliherkkää, ollut kielteisestä terapiapäätöksestä lähtien. Tuntuu kuin olis pimeessä umpikujassa - terapia olis sentään ollut jotain, johon kiinnittää toiveita siitä et asiat ehkä muuttuu parempaan päin ajan kanssa. Niin kauan kuin mitään uutta ei tule, niin mikään ei muutu. Paitsi lääkitys: täällä on ilmeisesti ihan yleinen linja, että kaikilta bentsolääkityiltä pyritään siirtymään muihin lääkkeisiin tai ainakin tiputtamaan reilusti annostuksia, vaikka ne olis minimissä jo ennestään. Yks muuttuu puolikkaaks ja vahvuudet muuttuu niin pieniks, etten tiennyt sellasia olevankaan, 1-2 kertaa päivässä muuttuu kerraks. Mielenterveyshäiriöiden takia bentsokuuritettuja pistetään seuloihin lääkityksen lopettamisella uhkaamisella, jotta "voidaan varmistaa, ettei ole päihteiden väärinkäyttöä, koska huumeidenkäyttö voi olla este bentsolääkitykselle". Mitä vittua?

Toivottavasti tällä viikolla selviää eteneekö mun terapiaprojekti yhtään tai koskaan. En voi hyväksyä, että se on ylipäätään voitu evätä hoitosuhteen katkeamisen takia, kun lääkärille ei päässyt ennen syksyä. Jossain on pakko olla jotain sellaista vialla, minkä voi korjata, niin Kelan päätöksessä kuin mussakin. Jos ei, niin mitä sit pitäis tehdä? Hakeutua osastolle? Todennäköisesti en kelpais sinnekään edes ranteet paketissa.

HS: Ilona oli yksi huumeiden paristasadasta vuotuisesta uhrista (13.10.2007)

"Ei tiedetä, kumpi oli ensin, huumeet vai mielenterveysongelmat. Ilonan oman kertoman mukaan psyykkiset ongelmat alkoivat 11-vuotiaana. "Aineet laittavat aivokemiat niin sekaisin. Myös se, mitä siinä maailmassa näkee ja kokee, muuttaa ihmistä"", kertoo isosisko.

HS:n tarina kertoo mulle enemmän psykiatrisen hoidon tilanteesta ja ihmisten asenteista kuin huumeista. Huumeidenkäyttäjältä evätään psykiatrinen hoito, ja douppaamista hoidetaan syynä eikä seurauksena. Oma kertomus siitä, kumpi tuli ensin, ei paina paskaakaan. Päihdemerkintä potilastiedoissa leimaa pahimmassa tapauksessa psykiatrista hoitoa pitkään käytön lopettamisen jälkeenkin. Kuitataan vaan, miten jo yksi käyttökerta on voinut aiheuttaa pysyvia aivokemiallisia vaurioita, joten on syytä olettaa oireiden johtuvan päihteistä, vaikka niitä olis ollut vuoskausia ennen douppaamisen aloittamista.

Monilla ihmisillä on tapana hakeutua lääkäriin mielenterveyssyistä vasta kun on pakko ja elämä on oikeesti vaikeutunut. Mut onneks potkittiin lääkärille, kun olin kituuttanut 5-7 vuotta lääkärikammon takia, mutta alotin tekkenin kans vasta siinä vaiheessa kun puolen vuoden jälkeen pääsin ekaa kertaa psykiatrille, jonka mielestä paniikkihäiriö on asenneongelma ja lähinnä mielikuvitusta, ja masennukseen auttaa Zoloftin viisinkertaistaminen.

Jostain kumman syystä doupeista valehdellaan lääkärille, jos haluaa psykiatrista apua. Terapiaa ei myönnetä, jos takana ei ole vuotta tai kahta kuivaa aikaa, joten jos käsittelyn kestäessä hajoo pää ja hakee hetken helpotusta ettei itsetuhosuus ajautuis liian pitkälle, niin siitä on parempi olla helvetin hiljaa...

Onneks ihmisillä on toisenkinlaisia kokemuksia ja lääkäreitä. Harmi, että päihde- ja kaksoisdiagnoosiasiantuntemus ei taida olla kovin suosittu juttu tk:n yleislääkäreiden keskuudessa.

"Isosisko ihmettelee, ettei huumeiden käyttäjää ole mahdollista pitää pakkohoidossa, jos hän alun alkaen menee sinne itse vapaaehtoisesti. Hän ymmärtää, että yhteiskunta haluaa unohtaa kaduilla hörhöilevät huumeiden käyttäjät. "Mutta pitää muistaa, että hekin ovat jonkun lapsia, jonkun siskoja.""

Joo-o. Moni kaksoisdiagnoosipotilas tai päihteistä muuten lohtua hakenut mielenterveysongelmainen on varmaan riemastunut tuosta jutusta.