Muutospelko

Tuesday, April 21, 2009

En yllättynyt yhtään kriittisestä (voiko sitä kuvailla noin? Ehkä turhan vahva ilmaisu - ajattelua herättämään pyrkivästä?) kommentista edellisessä postauksessa liittyen vetämiseen ja retkahteluun. Vaikka olenkin edelleen sitä mieltä, että se, mitä kuivilla olo tarkoittaa minulle on ehkä eri kuin kommentoijan, niin mietin asiaa silti viime yönä, kun en vatsakivuilta saanut nukuttua. Olin kai syönyt jotain pilaantunutta.

En ole valmis olemaan täysin kuivilla, käyttämättä koskaan mitään, mitä suurin osa kuitenkin pitää ainoana ja oikeana kuivilla olona. Monen mielestä kuivilla ei voi olla jos joskus käyttää. Minusta voi. Minulle kuivilla olo on vapautta riippuvuudesta, pakonomaisesta vetämisen tarpeesta ja elämän pyörimisestä kaman ehdoilla. Vieroituksen aloittamisesta on kohta 10kk, ja vaikkei kaikki mennytkään ihan niinkuin suunnittelin, niin tässä vaiheessa olen suht tyytyväinen tilanteeseen. Varsinaista retkahtamisen (= uudelleen aktiivivetämisen aloittamisen) vaaraa ei ole tuntunut olleen enää moneen kuukauteen, kun ei tee mieli mitään paljoa tai usein.

Sain monen teknisen vikailmoituksen jälkeen asuntohakemuksen liikkeelle ja mietin edelleen, oliko se hyvä ratkaisu. Pidemmän päälle varmasti oli, mutta en tiedä olenko valmis päästämään vielä irti. Hyviä hetkiä tuntuu kuitenkin olevan koko ajan vain vähemmän, vaikka niitä edelleenkin on ja pahat eivät ehkä ole yhtä pahoja kuin voisivat olla. Mutta silti. Pyysin kämppää tältä samalta puolelta kaupunkia, koska olen pitkästä aikaa kotiutunut johonkin. Täällä on juuri sen verran ihmisiä että voin tuntea asuvani pikkukaupungissa ison kaupungin kupeessa, palvelut ok, sosiaalinen ympäristö ja tuttavapiiri joka on laadullisesti laajempi kuin vuosiin, kivat ulkoilumaastot ja muutenkin kotoinen olo. En haluaisi luopua kuitenkaan ihan kaikesta tutusta ja turvallisesta.

Jotenkin sen asuntohakemuksen lähetä-napin painaminen uuvutti täysin. Tuli ihan romahtanut olo, ihan kuin olisi luovuttanut luuseri ja häviäjä. Joojoo, tiedän että voittaja on se joka uskaltaa päästää irti ja rakentaa oman elämänsä, mutta silti. Vuosien ajan elämän läheisimmästä ihmisestä irtautuminen pelottaa, varsinkin se hetki kun poislähtö konkretisoituu muuttolaatikoiden pakkaamiseen ja muuttokuormaan. Pelkään ihan liikaa, vaikka aina ennen olen ollut innoissani muuttamisesta sitä helvetillistä sähläystä lukuunottamatta.

Eniten olisi syytä pelätä taloustilanteen muuttumista. Olen hakenut opiskelemaan, ja tiedän ettei yksiötä makseta opintotuella. Otan siis pirusti lainaa, jos pääsen opiskelemaan; jos pysyn työttömänä niin vuokran suhteen ei ole hätää, kun fatta maksaa kuitenkin sen hiukan yli 500e tarvittaessa. Yritän asennoitua siihen, että elän pirun köyhästi seuraavat vuodet ja mahdollisesti lainarahalla. Töihinmeno tottakai houkuttaa, mutta psyyke ja yleinen kunto tuskin sallii sitä ainakaan opiskelun rinnalla tai täyspäiväisesti vielä pitkään pitkään aikaan.

Mielenterveys on toisaalta mennyt alaspäin, toisaalta parempi kuin aikoihin. En muista, milloin olisin viimeksi ollut niin pirteä ja hyväntuulinen kuin välillä viime viikkoina. Tuntuu kuin olisi taas oppinut nauttimaan elämästä hiukan, ja vaikka se kuulostaakin kliseiselta niin tuntuu kuin kuulisi lintujen laulunkin ensimmäistä kertaa. Aistit eivät ole enää pelkkää ahdistavaa ärsytystä.

Toisaalta tunne-elämä ei ole niinkään vakaata (turtunutta?) kuin kamaa vetäessä. Hermostun helposti, turhaudun Yhen jatkuviin vaatimuksiin rahasta ja kaljasta (tänään olisi kuulemma pitänyt jättää laskut maksamatta että olisi riittänyt rahaa antaa sille Alkoon... se oli se viimeinen niitti joka sai lähettämään asuntolomakkeen.), sen kiukuttelusta mun eläimille ja eläimistä, huudan sille takaisin ja pakenen säännöllisin väliajoin parvekkeelle tupakalle rauhoittumaan. Se onkin ainoa asia mikä rauhoittaa, vaikka muuten olen vähentänyt polttamistakin kevyesti puoleen entisestä.

Olo on lähinnä pelokas ja epävarma, ja vaikka tiedän sen olevan järjetöntä poen huonoa omatuntoa siitä, että edesautan parisuhteen päättymistä. Ihan kuin minulla ei olisi siihen oikeutta, tai minulla olisi joku velvoite jatkaa toisesta huolehtimista ja joustamista jokaisessa asiassa. Tosiasia kuitenkin on, etten tunne vastuun ja oikeuksien jakautuvan tasavertaisesti ja haluan tasavertaisen parisuhteen. Silti tuntuu pahalta.

...

Friday, April 17, 2009

Pari päivää on mennyt ihan ohi. Ensin tuli täydellinen 12h blackout xanoreista (!), viimeinen muistikuva on Hakiksesta ja seuraava herätessä yöllä vaatteet päällä kotoa sängystä. Toinen päivä menikin dormareilla, nukkuessa, lisädormareilla, lisänukkumisella ja alkoholilla. Sekakäyttö kunniaan. Onneksi eivät soittaneet töihin.

Pidän taas muutaman viikon täystaukoa opiaateista. Metkusta meinasi vahingossa tulla sen verran säännöllistä, että jossain vaiheessa huomasin hikoilevani ja palelevani väärissä paikoissa ja vuorotellen. Toisin sanoen on aika streitata taas, vaikken ole kokenut käyttäneenikään käytännössä mitään.

Olen yrittänyt parin viikon ajan aina silloin tällöin lähettää asuntohakemusta samalle lafkalle josta nykyinenkin kämppä on, mutta aina lähetä-nappia painaessa systeemi lykkää mystisiä virheilmoituksia. Olin lafkaankin yhteydessä, mutta heidän mukaansa hakemuksia tulee netin kautta ihan normaalisti joten vika olisi koneessani. Yritin Yhenkin koneelta, sama vika. Pitänee yrittää työpaikan koneelta taas siinä vaiheessa, kun vitutustaso ylittää hälyttävän rajan.

Homekorjaus on lopuillaan ja lattioihinkin tuli samalla kertaa laminaatit. Kolme kuukautta siihen menikin. En tiedä valitinko jo aiemmin, mutta isännöitsijän kanssa keskustellessa mailitse se tarjosi vuokranalennukseksi 50e kuussa siitä hyvästä, että yksi huone ja säilytystilat eli vaatehuone ovat olleet käyttökiellossa tämän ajan. Koko kämppä on siis täynnä jätesäkkejä ja vaatteita ja huonekaluja sun muuta. Kämpän vuokraa nostettiin juuri 700 euroon kuussa, joten minusta tuo 50e oli joko vitsi tai kirjoitusvirhe. Jos saadaan kolmelta kuukaudelta 500e eli vuokrarästit kuitattua hyvityksenä korjaustöistä, niin olen tyytyväinen ja voin tarvittaessa muuttaa täältä velattomana pois.

Alkaa ärsyttää rankasti se, että kämppä on osapuilleen jokaista neliötä myöten niin täynnä tavaraa ja jätesäkkejä, että siivouksesta voi vain haaveilla kun millekään ei ole paikkoja. Näyttää kuitenkin siltä, että viikon sisällä paikkoja pääsee laittamaan kuntoon. On jo aikakin. Jos tästä saisi taas pitkästä aikaa kodin esteradan sijaan.

Sairas, lomalla.

Wednesday, April 08, 2009

En muista, milloin olisin selvinnyt talvesta osapuilleen terveenä. Kerta tai pari kuumeflunssaa nyt olisi normaalin puitteissa, mutta joka talvi tuntuu olevan aina vähemmän terveitä päiviä. Nuha on ollut aktiivinen jo viime keväästä, hapenottokyky heittelee miten sattuu ja kuumeinen olo on vähintään parina päivänä viikosta.

Keuhkoja repivä kouristava tappoyskä ei talttunut desikaupalla Resilaria, Panadol Hotilla, kuumalla teellä eikä savuttomuudella, ja muutaman yskäunettoman yön jälkeen käännyin puskatohtorin puoleen hakemaan yskäapua opiaateista. Ainakin sai pari yötä taas nukuttua. Subusta pysyn edelleenkin lähinnä erossa. ja yskä palasi jo entiselleen.

Osittain kyse on asenteesta, mutta melkein väitän että jos aamulla on paska olo ja silmissä vippaa, tarvitsee kuka tahansa jonkintasoisen syyn skarpata ja piristyä. Niinkuin työn, josta saa palkkaa. Kahdeksan euron edestä en jaksa itteeni rääkätä.

Tänään oli niin mahtava ilma, että ihan jo psyykkisen hyvinvoinnin nimissä pakottauduin ulos kävelemään edes parin kilometrin edestä pankkiin ja apteekkiin. Ja aina, jos olen ollut aidosti kipeänä poissa töistä ja lähden apteekkiin tms, törmään aina töistä tuleviin työkavereihin...

Huono tsägä

Wednesday, April 01, 2009

Miten voi yhdellä viikolla kaikki mennä niin pieleen?

Istuttiin muutama päivä sitten Yhen kanssa yön läpi puhumassa välejämme selviksi ja tultiin yksissä tuumin siihen tulokseen, että aletaan pikkuhiljaa pohtia eroprosessia. Käytännössä tämä tarkoittaa totuttelua ajatukseen erosta, mahdollisen eron huomioimista taloustilanteessa (ei yhteisiä hankintoja tupakkaa ja ruokaa lukuunottamatta) ja sitä, että annetaan ajatukselle aikaa. Kumpikaan meistä ei ole valmis tekemään asian suhteen äkkinäisiä päätöksiä, tässä vaiheessa ollaan tunnustettu ja puitu se tosiasia, että meillä on ollut tiettyjä pysyviä ongelmia iät ja ajat, jotka eivät tunnu korjaantuvan ja että eroaminen saattaa tosiaan olla ainut ratkaisu.

Edellisen kappaleen sisältö olikin sitten se ainut positiivinen asia tällä viikolla.

Lomalle lähtiessä puolitoista viikkoa sitten Yks hukkasi bussipysäkin ja päämäärän välillä lompakkonsa, jossa oli sen omien juttujen lisäksi pankkikorttini. Lompakkoa on metsästetty Finnairilta, löytötavaratoimistoista ja poliisilta ilman tulosta. Ennen lomaa se oli hukannut jo kännykkänsä.

Paluun jälkeen lainasin sille bussikorttini, kun sillä tuli kiire klinikalle. Se katosi jo ennen kuin Yks ehti bussipysäkille asti. Lähikauppaan sitä ei ole palautettu, ei myöskään joukkoliikennefirmoille.

Eilen tarkoituksena oli tyhjentää loppuun pohjosissa yksityisellä uusittu resepti, josta oli puolet ostettu jo matkalla ulos. Puolen tunnin jälkeen Yks soitti hätääntyneenä apteekista, selitti jotain sekavaa vartijoista ja ettei käsitä tilanteesta mitään ja käski tulla äkkiä paikalle. Apteekin täti oli alkanut epäillä reseptin aitoutta, ilmoittanut ettei sv-numerolla ja nimellä löydy lääkärin puhelinnumeroa ja läiskännyt jo siinä vaiheessa reseptiin mitätöintileiman. Yhdelle ei selitetty mitään koko puolen tunnin aikana, mutta selän taakse kutsuttiin seisomaan vartijat. Yks soitti omaan laskuunsa numerotiedusteluun ja selvitti henkilökunnalle lääkärikeskuksen numeron, josta tavoittivat lopulta lääkärin.

Kun tulin paikalle, apteekkitäti tuli takahuoneesta ja ilmoitti lääkärin todenneen, ettei Yhelle tarvitse myydä sillä reseptillä mitään. Apteekin mukaan mitätöinnin perusteena oli puhtaasti se, että lääkäri oli uusinut semel rep -reseptin jolloin uusinta ei ole pätevä, vaikka resepti kuinka olisi lääkärin kirjoittama ja siitä oli maksettu normaali yksityisen käyntimaksu.

Vartijat saattoivat meidät ulos ja pitkän soittokierroksen ja numeroiden metsästämisen jälkeen reseptin kirjoittanut lääkäri kertoi apteekin sanoneen soittaessaan, että resepti oli jo nostettu tyhjäksi(!). Paperissa on kuitenkin selvästi näkyvissä jäljelläolomäärät ja lääkäri ihmetteli asiaa kovasti. Ei kuitenkaan suostunut kirjoittamaan puhelinreseptiä akuuteille minimipakkauksille, vaikka myönsikin mokanneensa uusimalla uusimiskelvottoman reseptin uuden kirjoittamisen sijaan.

Kaikki tahot, joihin oltiin yhteydessä, olivat tylyn asiallisia, voivottelivat tilannetta ja olivat sitä mieltä, että "huono tsägä" ja näin vaan joskus käy, eikä kellään ole velvollisuutta tehdä mitään. Yks sai jatkuvia paniikkikohtauksia siitä lähtien kun vartijat oli kutsuttu apteekkiin. Alkuperäisen reseptin kirjoittanut paikallinen lääkärikeskus kieltäytyi antamasta keskusteluaikaa ja neuvoi hakeutumaan sairaalan akuuttiosastolle. Yhestä näki selvästi, että se oli täysin rikki, paniikissa, hysteerinen ja romahtamispisteessä. En uskaltanut jättää sitä yksin.

Tänään se lopulta pääsi keskustelemaan hoitajan kanssa tilanteesta, mutta sitä ennen se oli jo harhaillut pitkin kaupunkia ja hukannut uudenkin kännykkänsä ja lompakon, jossa oli meidän loput rahat jotka piti viedä pankkiin laskujenmaksua varten, eikä sillä ole mitään muistikuvaa siitä missä on kulkenut. Ja tämä siis edelleen ilman douppausta. Kännykkä löytyi illalla sen kulkureitiltä, lompakkoa ei. Yks on täysin rikki edelleen ja sen onkin parasta olla nyt pimeässä peiton alla. Mulla alkaa loppua voimat, kun tilanne on muutenkin vaikea ja se skitsoilee aina hetkittäin, realiteetit hajoilee, se elää omassa maailmassaan ja saa välillä absurdeja syyllistämis- ja raivonpuuskia itkuisen apatian lomassa.

Yks on kolmen viikon sisällä hukannut kaksi eri lompakkoa yhteensä neljästi, ja kahdesti se on löytynyt. Kahden lompakon lisäksi hukka on siis vienyt kymmenen päivän sisällä loppukuun rahavarat, kelakortin, kaksi kännykkää joista toinen löytyi, mun bussi- ja pankkikortit, kaksi täyttä röökiaskia (50m säteellä kotiovesta) ja herraties mitä. Jos se vielä hukkaa passinsa ja avaimet niin alan repimään hiuksia.

Kävin kirjastossa palauttamassa kirjoja, ja viidestä kirjasta kahden kohdalla palautusautomaatti jatkoi niiden sysäämistä takaisin ja käski ruudulla palauttaa kyseiset teokset virkailijalle. Ojensin tiskin tädille kirjat ja sanoin, ettei automaatti ottanut, niin se tokaisi takaisin, että "kyllä se ottaa". Yritin selittää koittaneeni monta kertaa, mutta virkailija intti automaatin ottavan kaikki kirjat vastaan ja epäili hyvin ilkeään sävyyn, etten taida oikein osata käyttää sitä, että pitääkö hänen tulla näyttämään että ne kirjat laitetaan sinne sisälle. "Ja tässä kirjastossahan ei sitten ole mitään palautustiskiä, että sinne automaattiin ne pitää kyllä palauttaa." Se ei tainnut uskoa, kun sanoin automaatin ruudulla lukeneen toistuvasti, että kone ei hyväksy ko. teoksia ja ne on palautettava virkailijalle. Katsoi kuin hullua ja pudisteli päätään, kun lähdin ulos. Ihan niinkuin en osaisi laittaa viivakoodia ohjeiden mukaan jos muutkin kirjat menivät huoletta koneeseen.

Duunissa olin tänään koko päivän itku kurkussa ja käytin työaikani pääosin istumalla auringossa rappusilla polttamassa ketjussa tupakkaa ja puremassa leukoja yhteen. Olen ihan liian väsynyt jo pelkästään tilanteeseen kotona; kaikki pienetkin asiat ja epäkohteliaisuudet tuntuvat repivän hajalle. Tässä tilassa ei pysty käsittelemään enää oikein mitään itkemättä. Onneksi on kuitenkin duunia, kotiin verrattuna siellä hermo lepää.