Tuesday, April 21, 2009
En yllättynyt yhtään kriittisestä (voiko sitä kuvailla noin? Ehkä turhan vahva ilmaisu - ajattelua herättämään pyrkivästä?) kommentista edellisessä postauksessa liittyen vetämiseen ja retkahteluun. Vaikka olenkin edelleen sitä mieltä, että se, mitä kuivilla olo tarkoittaa minulle on ehkä eri kuin kommentoijan, niin mietin asiaa silti viime yönä, kun en vatsakivuilta saanut nukuttua. Olin kai syönyt jotain pilaantunutta.
En ole valmis olemaan täysin kuivilla, käyttämättä koskaan mitään, mitä suurin osa kuitenkin pitää ainoana ja oikeana kuivilla olona. Monen mielestä kuivilla ei voi olla jos joskus käyttää. Minusta voi. Minulle kuivilla olo on vapautta riippuvuudesta, pakonomaisesta vetämisen tarpeesta ja elämän pyörimisestä kaman ehdoilla. Vieroituksen aloittamisesta on kohta 10kk, ja vaikkei kaikki mennytkään ihan niinkuin suunnittelin, niin tässä vaiheessa olen suht tyytyväinen tilanteeseen. Varsinaista retkahtamisen (= uudelleen aktiivivetämisen aloittamisen) vaaraa ei ole tuntunut olleen enää moneen kuukauteen, kun ei tee mieli mitään paljoa tai usein.
Sain monen teknisen vikailmoituksen jälkeen asuntohakemuksen liikkeelle ja mietin edelleen, oliko se hyvä ratkaisu. Pidemmän päälle varmasti oli, mutta en tiedä olenko valmis päästämään vielä irti. Hyviä hetkiä tuntuu kuitenkin olevan koko ajan vain vähemmän, vaikka niitä edelleenkin on ja pahat eivät ehkä ole yhtä pahoja kuin voisivat olla. Mutta silti. Pyysin kämppää tältä samalta puolelta kaupunkia, koska olen pitkästä aikaa kotiutunut johonkin. Täällä on juuri sen verran ihmisiä että voin tuntea asuvani pikkukaupungissa ison kaupungin kupeessa, palvelut ok, sosiaalinen ympäristö ja tuttavapiiri joka on laadullisesti laajempi kuin vuosiin, kivat ulkoilumaastot ja muutenkin kotoinen olo. En haluaisi luopua kuitenkaan ihan kaikesta tutusta ja turvallisesta.
Jotenkin sen asuntohakemuksen lähetä-napin painaminen uuvutti täysin. Tuli ihan romahtanut olo, ihan kuin olisi luovuttanut luuseri ja häviäjä. Joojoo, tiedän että voittaja on se joka uskaltaa päästää irti ja rakentaa oman elämänsä, mutta silti. Vuosien ajan elämän läheisimmästä ihmisestä irtautuminen pelottaa, varsinkin se hetki kun poislähtö konkretisoituu muuttolaatikoiden pakkaamiseen ja muuttokuormaan. Pelkään ihan liikaa, vaikka aina ennen olen ollut innoissani muuttamisesta sitä helvetillistä sähläystä lukuunottamatta.
Eniten olisi syytä pelätä taloustilanteen muuttumista. Olen hakenut opiskelemaan, ja tiedän ettei yksiötä makseta opintotuella. Otan siis pirusti lainaa, jos pääsen opiskelemaan; jos pysyn työttömänä niin vuokran suhteen ei ole hätää, kun fatta maksaa kuitenkin sen hiukan yli 500e tarvittaessa. Yritän asennoitua siihen, että elän pirun köyhästi seuraavat vuodet ja mahdollisesti lainarahalla. Töihinmeno tottakai houkuttaa, mutta psyyke ja yleinen kunto tuskin sallii sitä ainakaan opiskelun rinnalla tai täyspäiväisesti vielä pitkään pitkään aikaan.
Mielenterveys on toisaalta mennyt alaspäin, toisaalta parempi kuin aikoihin. En muista, milloin olisin viimeksi ollut niin pirteä ja hyväntuulinen kuin välillä viime viikkoina. Tuntuu kuin olisi taas oppinut nauttimaan elämästä hiukan, ja vaikka se kuulostaakin kliseiselta niin tuntuu kuin kuulisi lintujen laulunkin ensimmäistä kertaa. Aistit eivät ole enää pelkkää ahdistavaa ärsytystä.
Toisaalta tunne-elämä ei ole niinkään vakaata (turtunutta?) kuin kamaa vetäessä. Hermostun helposti, turhaudun Yhen jatkuviin vaatimuksiin rahasta ja kaljasta (tänään olisi kuulemma pitänyt jättää laskut maksamatta että olisi riittänyt rahaa antaa sille Alkoon... se oli se viimeinen niitti joka sai lähettämään asuntolomakkeen.), sen kiukuttelusta mun eläimille ja eläimistä, huudan sille takaisin ja pakenen säännöllisin väliajoin parvekkeelle tupakalle rauhoittumaan. Se onkin ainoa asia mikä rauhoittaa, vaikka muuten olen vähentänyt polttamistakin kevyesti puoleen entisestä.
Olo on lähinnä pelokas ja epävarma, ja vaikka tiedän sen olevan järjetöntä poen huonoa omatuntoa siitä, että edesautan parisuhteen päättymistä. Ihan kuin minulla ei olisi siihen oikeutta, tai minulla olisi joku velvoite jatkaa toisesta huolehtimista ja joustamista jokaisessa asiassa. Tosiasia kuitenkin on, etten tunne vastuun ja oikeuksien jakautuvan tasavertaisesti ja haluan tasavertaisen parisuhteen. Silti tuntuu pahalta.
9 kommenttia:
Voimahaleja! Koita jaksaa...
Kyllä sitä hyvällä omatunnolla voi sanoa kriittiseksi kommentiksi, mutta kuten itse tuossa totesit, oli se tarkoitettu nimenomaan herättämään ajatuksia, ei besserwisseröimään toisen elämäntilannetta. Selvitän asiaa tuolla ed. kommenttiketjussa. Joka tapauksessa, kiva kun herätti niitä ajatuksia. :)
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että kuivilla oleminen ei kaikkien kohdalla tarkoita totaalikieltäytymistä ja on todella sellaisia entisiä päihderiippuvaisia, jotka pystyvät kohtuukäyttöön. Se on vain erittäin harvinaista ja johtuu ihan aivokemiasta. Riippuvuuden kehittymiseen kun vaikuttaa vahvasti aivokemioiden pysyvä muuttuminen liittyen addiktoivaan aineeseen (eri toten opiaattiriippuvuus on helppo todentaa ihan aivokemiatasolla, mutta myös muut addiktoivat aineet - ei tähän ole mitään varsinaista jakoa), jonka vuoksi käytön uudelleen aloittaminen aktivoi aivoissa usein vanhan kemiallisen kaavan, joka aiheuttaa riippuvuuden uudelleen kehittymisen. Tämä aivokemiallinen tilahan on myös psyykkinen, niin kuin aivotkin ovat, joten sitä ei tule tästä kontekstista missään nimessä erottaa. Tästä aivokemia pysyvästä muutoksesta kuitenkin lienee olevan harvinaisia poikkeustapauksia.
Uskon sinun tarkastelevan omaa riippuvuuskäyttäytymistäsi hyvin monelta näkökulmalta ja minusta on jotenkin varsin mukavaa, että et kahahda kriittistä kommentointiakaan blogissasi, vaan vastaat siihen asiallisesti pohtien, kun itse siihen koet tarvetta/halua. Hieno, terve merkki ihmisessä! Ominaisuus, jota suinkaan kaikilla ei ole!
Vielä tarkennukseksi: itse asiassa riippuvuus ei kehity uudelleen, koska tuo aivokemiallinen tila on pysyvä. Se vain ehkä aktivoituu eri tavalla, jos raittiin kauden jälkeen alkaa uudelleen käyttää.
Tiedoksi vielä, että lähteenä Sharon Gutmanin artikkeli: Why addiction has a chronic relapsing course?
Stansta: Kiitokset.
Gata: En tiedä miten paljon tuohon vaikuttaa se, että mulla on takana niin lyhyt käyttöhistoria, päivittäiskäyttö jää alle viiden vuoden.
En tosiaan tunne aivokemiajuttuja, mutta osalla ihmisistä tuntuu olevan jo todella nuoresta alkaen sellainen vahva päihtymisen tarve, joka multa on luojan kiitos puuttunut - siis se jatkuva tarve saada pää vain sekaisin keinolla millä hyvänsä ja kuosata jatkuvasti. Ei sillä etteikö niitä hetkiä tietty olisi, ;) mutta tarve ei ole jatkuva ja se helpottaa huomattavasti päihteiden kokonaiskäytön vähentämistä jatkuvasti nyt kun opiaateista oppii hiljalleen eroon. Joskus luin juttua tutkimuksesta, jossa oli tutkittu just jonkun aivokemiallisen tsydeemin (joku dopamiinia tuntemattomampi kuitenkin) vajauksen/ylituotannon osuutta nuorella iällä alkavaan päihdekäyttäytymiseen ja vanhemman iän päihdekuolemiin. Harmi kai etten muista siitä mitään.
Totta helvetissä tuntuu pahalta lopettaa tai lopetella pitkää suhdetta, tärkeää sellaista. Jos se ei tuntuisi missään tai olo olisi pelkästään helpottunut, suhde ei olisi niin tärkeä. Minä olen rimpuillut A:n kanssa ja lopetellut suhdetta jo pari vuotta. Kun ollaan erossa, ikävöin ihan kamalasti ja haluan nähdä häntä ja heti, kun suhde luiskahtaa sellaiseen vanhaan möllöttämiseen ja pystyynkuolleeseen rinnakkaiseloon, haluan että A häipyisi niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, enkä välitä edes kuulla hänestä mitään.
Minua kiinnostaa nuo aivokemiajutut riippuvuuksien kohdalla, mutta en jaksa opiskella niitä aktiivisesti. Itsestäni olen huomannut, että olen voimakkaasti riippuvainen, ollut varmaan jo ihan nuoresta ja minulle kuivillaolo tarkoittaa siis totaalistreittailua. Bisse laukaisee vetohimot, eikä parin kaljan jälkeen ole enää mitään estettä vetämiselle, jos tietää, että kamaa on helposti saatavilla.
Se, mitä en ihan ymmärrä, on laitoksissa tuo Tramalin ja kodeiinin kieltäminen opiaattivieroituksessa siihen riippuvuusmekanismiin vedoten(nykyään myös bentsoja saa todella nihkeästi). Tiedän ihan mainiosti, että vieroitusoireet menevät parhaiten ohi tramalilla, enkä todellakaan jää siihen koukkuun, mutta "asiantuntijat" väittävät muuta. Ennen tramalia sai katkolla ja lääkäriltä vieroitukseen, nykyään se on ihan kirosana ja jos siitä erehtyy mainitsemaan A-klinikalla tai katkolla, saa mässyttävä-äänisen luennon opiaattiriippuvuudesta ja riippuvuusmekanismeista. Se harmittaa ja vituttaa tosi paljon, koska esim. minulle on täysin mahdollista vieroittautua subusta tramalilla, käydä töissä ja olla ihan toimintakykyinen samalla ja lopettaa tramalit sitten parin kuukauden päästä kokonaan. Sama koskee bentsoja. Mutta onhan selvää, ettei narkkari voi itse tietää näitä asioita paremmin kuin hoitohenkilökunta...
Toivotaan, että saat sen kämpän ja pääset opiskelemaan, kuullostaa toivotulta ja tarpeelliselta elämänmuutokselta.
Oho, tulipa pitkä kommentti..:/
-minh-
Hei, mä en tänään osaa sanoa mitään järkevää, tsemppaan vaan todella paljon!
Hei, tsemppiä muuttoon ja elämänmuutokseen. Mäkin täällä pakkaan kamojani ja istahdin hetkeksi koneelle taukoilemaan. Muutot ovat saatanasta *ei pidä* mutta kai se on kestettävä, että pääsee elämässä eteenpäin.
Ja tuosta riippuvuudesta: missä se riippuvuuden ja "puhtauden" raja menee - mun mielestä se on hyvinkin suhteellinen asia, ja kumpikin olomuoto on sitä selkeämpi, mitä kauemmas tuosta häiveenomaisesta rajamaastosta mennään.
Onko nettiaddikti vapaa päihteistä? Entä tuhoisaan ihmissuhteeseen ripustautuva? Miten sen kahvin kanssa onkaan, entä suklaan? Pidetäänkö huumeena vain sitä, mikä on laissa kiellettyä tai minkä käyttö on lailla säädeltyä? Miten suhtaudutaan työnarkomaniaan tai helluntailaisuuteen?
No, saivartelua, voi ajatella joku. Tavallaan.
Yritän vain sanoa, että ihminen voi paeta itseään niin monella tavalla tai yrittää tehdä oloaan ja olemistaan siedettäväksi tai miellyttäväksi.
Mun mielestä on tärkeintä se, että vaikkapa kovasta, koukuttavasta päihteestä vapaaksi pyrkivä ihminen pääsee irti ja pysyy vapaana kyseisestä aineesta eikä siirry orjuuttamaan itseään jollakin muulla vastaavalla kamalla.
Niin en tiedä oletko tietoinen tästä mutta voin varoittaa joka tapauksessa etukäteen että mitä olen aiemmissa caseissa nähnyt niin Yksi tulee romahtamaan tosta. Oot tod.näk. ollut se viimeinen koossapitävä/rajoittava elementti ja grande finaale iskee eri osoitteisiin muuttamisen jälkeen.
Ja sitten siitä tulee syyllisyyksiä tyyliin "Ei olisi pitänyt muuttaa jne..". Mikä on tietenkin täyttä paskaa.
Voin nyt jo puolta vuotta, vuotta etukäteen sanoa että toimit täysin oikein.
Toivon mukaan olisin tässä väärässä mutta aika vahvat fiilarit kyllä on että menee just niin tavanomaisesti kuin aina ennenkin nähnyt menevän.
En ole tietenkään kokenut kaikkea samaa, mutta sen osaan sanoa, että sen hetken jälkeen kun tietää että täytyy joskus lähteä, pitäisi vaan lähteä.
Korni vertaus, mutta sain pari kk sitten lopulta päätökseen lähes omasi mittaisen jahkailun sen suhteen lähteäkkö duunissa. Ehdin saada jo välissä ylennyksen ja reippaan palkankorotuksen, mutta näin jälkikäteen voin vaan sanoa että olisi pitänyt lähteä ekan kerran kun tajusi että homma ei toimi eikä tule toimimaan.
Muutosta voi toivoa, mutta yleensä sitä ei tule, ellei itse tee jotain. Ja helpoin (usein ainoa) tapa muuttaa asioita on lähteminen.
Jaksamista täytyy toivottaa. Jälkikäteen sitten tuntuu paremmalta kun homma on selvä.
Post a Comment