Toipumisen tarkistuslista.

Monday, September 20, 2010

Siivous, virastoasiat ja tekemättömät duunit [ ], banaanikärpäspesien tuhoaminen [x], mädän ja homeen siivous jääkaapista [x], pyykkien kasaus ja koneen käynnistys [x], tölkkien, irtoroskien ym. kasaaminen säkkeihin [x], pinttyneen kusenhajuisen eläinpaskan siivous [x], roska-astian ja jääkaapin vihanneslaatikon tehodesinfiointi [x], tuuletus kaikilla ovilla ja ikkunoilla [x], kunnon kylpy, hampaiden, hiusten ja naaman pesu [x] ja roskasäkkien siirto parvekkeelle [x].

Ja kaikki tehty yhden iltapäivän aikana. Päälle painavat friikkuduunit ja muu ns. pakollinen on priorisoitu pois tältä päivältä. Olo on melkein normaali. Aito nälkä kurnii, lihakset on maitohapoilla jäteoperaatiosta ja uupumus lyö päin naamaa. Mutta nukuin ensimmäistä kertaa niin, että sitä voi sanoa uneksi, ja täällä voi hengittää.

Oon voittaja.

Paternoster-hissi

Sunday, September 12, 2010

Valvoin kolme yötä, kokonaan. Kriittinen viikko on ohi, ja sen huomaa: nyt se vasta alkaa. Viime yön jäljiltä on pää kuhmuilla ja raajoissa mustelmia, kun sätkiminen ja pään hakkaaminen seinään auttoi unohtamaan vatsakramppeja. Lääkkeetön lopetus on perseestä. Buprea on reflaiselle tarjottu pariinkin otteeseen, mutta - hassua, eikö? - kieltäytyminen on ollut niin itsestäänselvää ettei sitä ole tarvinnut edes miettiä. Eikä kukaan tuputa, kun selitän syyn.

Tai lääkkeetön ja lääkkeetön - onhan bentsot. Mutta niin pirun vähän, enkä uskalla/halua rykiä niitä tiputusmääriä. Kokemuksesta tiedän, että jos vatsakrampit on tullakseen, niin nehän herättävät vaikka 200mg levarisatsin unesta kesken kaiken. Ja siinähän sit vinkuu ja vikisee, kun lihakset ei liiku. Viina on ainoa joka tiputtaa riittävän täysin, mutta sehän nyt on poissuljettu vaihtoehto. Jos tämä jatkuu (ja miksei jatkuis...), käy suunta A-klinikalle hakemaan lääkkeitä.

Aamulla klo 08 (sunnuntaina...) soittelin spiidauspuheluita, mikä mulla on jo epätoivon äärimmäinen merkki. Siihen en sortunut edes silloin 2v sitten lopettaessa. Yksi ei vastaa, toinen löi luurin korvaan, kolmas mumisi hoitavansa lupaamansa dormarin "kunhan joskus herää", mitä nyt muminasta selvää sain. Joskus kramppeihin auttaa istuma-asento, josta voi sit tajun mennessä valua sohvalle puolipitkälleen nukkumaan, mutta ei tällä kertaa. Tässä kämpässä ei mahdu edes kävelemään edestakaisin, eikä ole seinätilaa mihin nojata ja yrittää nukahtaa seisaalleen. Kuuma kylpy helpotti vielä aamuyöstä, ja ainahan olo paranee kun töhkät saa pois ja on puhdas ja raikas olo edes ulkoisesti.

Lopulta epätoivo ylitti rajan. Vedin harjaamattomat hiukset sykkyrälle johonkin kohti päätä, heitin hupparin niskaan, tarkistin avaimet ja jätin kahvinkeittimen päälle. Tietysti. Matkasta bussipysäkille en muista mitään, mutta pysäkiltä 600m kävelymatka perille veikin melko tarkkaan puoli tuntia. Pysähdyin kahdesti lepäämään ja kävellessä pystyssä pysyminen vaati täyden keskittymisen. Hoipertelin siksakkia silmäpussit poskissa silmät ristissä vastaantulijoiden tuijottaessa ja vetäessä lapsiaan lähemmäs. Varmaan - toivottavasti - ajattelivat, että jopas on tytöllä mennyt dokaus pitkäksi.

Sain puolikkaan dormarin ja käytin hetken rentoutusta ja kävelyn väliaikaisesti tuomaa vatsakramppihelpotusta hyväkseni ja valtasin sen kämpän sohvan pikaisesti ennen kuin se pienikin vaikutus ehtisi lakata. Huomasin laihtuneeni taas; valvomisväsyneenä ei pysty juuri nielemään, mutta onneksi pieni vie omansa. Minä voin muutaman viikon kuihtuakin jugurttipaastolla, mutta sen jälkeen odotan jo innolla ruoanlaittosessioita. Reflojen loputtua kun perinteisesti iskee loputon ruoanhimo; keho vaatii palautusta ja korvike se on syöminenkin.

Oli jo ilta kun heräsin. Viidenkymmenen tunnin univelkoja oli paikattu jo kahdeksalla, ja olo oli enää vain raatoväsynyt, ei epätoivotuskainen. Huolimatta vaivaisen parin km kävelymatkasta en edes harkinnut reippailua vaan maksoin suosiolla bussin ja laahustin viimeiset sata metriä kotiovelle keskittyen hengittämiseen. Selvisin yhdellä lepotauolla.

Kotiovella alkoi hyytyminen. Lysähdin melkein polvilleni laulamaan Ave Mariaa siitä valtaisasta onnesta, että talossa on hissi. Pater noster, qui es in caelis, sanctificetur nomen tuur!

Omituisia oloja

Saturday, September 04, 2010

Tulipa hyvä fiilis edellisen postauksen kommenteista. Vaikka viime viikkoina mieliala onkin välillä vaihdellut kohtalaisen ärhäkästi, niin vasta nyt reflojen puskiessa päälle on alkanut tulla masennusruoppausta. Kiukustumiset sun muut kestävät yleensä vain muutamia minuutteja tai sen kahden lauseen verran, juuri sen aikaa että tajuan reaktion olevan ihan hölmö. Masennuksen ja piileviin pelkoihin perustuvien hermostusten suhteen on hankalampaa.

Onneksi masennusaallonpohjatkaan eivät kestä montaa tuntia kerrallaan, mutta sekin on pitkänpitkä aika, jos sinä aikana puolustautuu itkuisuudelta riitelemällä. Yritän asennoitua siihen, että oikeasti ei ole mitään sellaista uhkaa jonka edessä ei voisi itkeä jos siltä tuntuu, ja että olisi vain parempi itkeskellä jos masentaa. Itkun ja pahan olon muuttaminen aggressioksi tai hyökkäävyydeksi nyt vain on niin syvä defenssireaktio, ettei se muutu muuten kuin tietoisesti.

Aikaisemmin vain kiukustuin helposti, etenkin Muhkuran isälle, ihan vain pelkojani ja epävarmuuttani, mutta nyt on tullut hetkiä, jolloin kaikki tuntuu pahalta, huonolta, väärältä valinnalta ja kusetukselta, ja itkeskelen maailman kaatumista ja yritän peittää sitä kiukuttelulla, jos mahdollista. Lähinnä kohteeksi joutuu Isukki, etenkin kysellessään apua milloin mihinkin ("perkele pitäisit itse huolta asioistas, miten sä muksustakaan huolehdit jos et itestäskään pysty") yrittäessään puhua näkemyksistään lapsen kasvattamisesta ("vittu mua stressaa ihan riittävästi jo akuutimmatkin asiat, ei tartte kasata niskaan jotain vitun viisvuotissuunnitelmaa ennen kun pentu on pihallakaan vielä, mieti kuule istumavaunujas ja tuttivieroituksias ihan omin päin") tai muusta vastaavasta, mistä toinen yrittää ihan viattomasti jutella, kun on tullut ajatelleeksi.

Pahimmassa masennus- ja epätoivosyvänteessä menin jo sanomaan katuvani abortin perumista, toivottavasti I ymmärtää etten tarkoittanut sitä. Pitää yrittää puhua sille jossain välissä, koska tuntuu ettei se ymmärrä mielialavaihtelujen ja hermostumisten olevan välillä mahdottomia kontrolloida, ja että hermostun ja syyttelen sitä ihan vain siksi, että pelkään. Tietoisella tasolla mielialan ollessa normaali pelkojen kanssa ei ole mitään ongelmaa tulla toimeen, koska olen sopivan fatalisti, ja koska teen parhaani niiden asioiden suhteen mihin voin vaikuttaa, on turha tuhlata energiaa ja pilata oloaan pelkäämällä asioita joihin ei voi vaikuttaa. Paska säkä osuu aina jonkun kohdalle, mutta pelkään raskausmyrkytyksiä, kätkytkuolemia ja kromosomihäiriöitä jotakuinkin samalla tavalla kuin auton alle jäämistä suojatiellä tai jäälohkareen putoamista katolta päähän talvisella jalkakäytävällä.

Peloista se ainoa, minkä suhteen kuitenkin tarvitsen rohkaisua ja vakuuttelua on yksin jäämisen pelko. Meillä ei ole parisuhdetta, mutta lämmin ja luottamuksellinen, toisin läpikotaisin tuntemiseen perustuva toveruussuhde. En siis pelkää parisuhteen puolesta, tai rakkauden menettämistä, tai viehätyksen katoamista toisen silmissä. Alkuperäinen suunnitelma raskauden keskeyttämisestä perustui pitkälti oletukseen siitä, ettei toinen osapuoli halua lasta, ainakaan tässä tilanteessa ja minun kanssani. Lääkärin rohkaisu oli päätöstä tehdessä sivuseikka siihen verrattuna, että lapsen isä selvitti todella vakavissaan haluavansa lasta, tukevansa päätin kummin tahansa, mutta olevansa ehdottoman ilahtunut jos päätän pitää sen, mutta vain jos saa olla tasavertainen lapsen vanhempana ja olla osa sen tulevaisuutta. Suunnitelmana on ollut lapsen kasvattaminen yhdessä mutta erillään, ystävinä mutta itsenäisinä.

Tilanne siinä suhteessa on minun puolestani aika täydellinen; saan lapsen ihmisen kanssa, jonka kanssa ajatus- ja arvomaailma kulkee samaa rataa, ja jonka kanssa parisuhde ei tule kysymykseen mutta johon voin kuvitella ylläpitäväni pysyvää sidettä, jollain tasolla. Olen vapaa, mutten yksin, ja lapsella tulee olemaan kaksi sitä haluavaa ja odottavaa vanhempaa, jotka molemmat haluavat osansa vastuusta.

Mutta entä jos Isukki ei sitten lopulta tunnekaan lasta kohtaan mitään? Entä, jos jäänkin väsymään sen kanssa yksin, ja puolet Muhkuran perimästä haluaakin unohtaa sen olemassaolon? Pelkään toisen osapuolen pettävän sen luottamuksen, mitä tilanne vaatii. Olen huonoina hetkinä tuon suhteen vainoharhainen, ja hermostun jos toinen ei muista kysyä, miten neuvolassa meni. Vaikka (ja koska... ;) toisen tuntee, niin jollain tasolla väkisinkin pelkään, ettei tunnesiteen luominen lapseen onnistu, ja odotan hermostuneena rakenneultraa, jolloin I tulee ensimmäistä kertaa näkemään Muhkuran.

Sain jo aiemmasta ultrasta kuvia I:lle vietäväksi, ja neuvolakäynnillä sanoin haluavani jättää sydänäänten kuuntelun väliin, koska haluaisin Isukin olevan edes jonkin asian suhteen paikalla, kun jotain tuollaista tehdään ensimmäistä kertaa. Edellisessä ultrassa kävin yksin, koska aika Halpolille tuli parin tunnin varoitusajalla, mutta onneksi sain sieltä edes sentään kuvia.

Kai tämä pelko on ihan luonnollista. Pitää vain yrittää selittää I:lle, miksi reagoin niin irrationaalisesti ja hermostumalla juuri tietynlaisiin juttuihin, ja että mielialojen ollessa vaikeasti kontrolloitavissa reaktiot vaan menee välillä överiksi....

Vaikka pelkoja, mielialavaihteluita, masennusta, kiukkua ja epätoivoa välillä onkin, niin ne vaiheet tosiaan onneksi kestävät minuutteja tai tunteja. Yleisolo on tasapainoinen ja hyväntuulinen, odottavan positiivinen ja kohtalaisen huoleton. Sen jälkeen, kun masennuslääkitys - se neljäs niistä - alkoi reilut kaksi vuotta sitten toimia ja itsetuhoinen maatalaahaava epätoivo ja syvät mustat kuopat hävitä päivittäisarjesta, mieliala on ollut pääosin neutraali. Kesän ajan olen saanut tuntea, millaista on, kun perusmieliala on ns. hyvä - ei pelkästään huonon olon puutetta, vaan hyvää tuulta, helppoja hymyjä ja ihan erilaista kykyä innostua ja ilahtua asioista kuin ennen.

Onko joillakin ihmisillä tosiaan tällaista periaatteessa aina, niin kuin monien kohdalla näyttää? Varsinkin niiden, joille kroonisen, vaikeahkon masennuksen ymmärtäminen on hankalaa. Miten erilaista elämä oliskaan voinut olla, jos ei olisikaan aikanaan masentunut, niin kauan sitten ettei sitä edeltävää aikaa osaa edes muistaa? Jos mieliala olisi ollut aina tällainen, elämäänsä tyytyväinen ja positiivisen normaali?