Tulipa hyvä fiilis edellisen postauksen kommenteista. Vaikka viime viikkoina mieliala onkin välillä vaihdellut kohtalaisen ärhäkästi, niin vasta nyt reflojen puskiessa päälle on alkanut tulla masennusruoppausta. Kiukustumiset sun muut kestävät yleensä vain muutamia minuutteja tai sen kahden lauseen verran, juuri sen aikaa että tajuan reaktion olevan ihan hölmö. Masennuksen ja piileviin pelkoihin perustuvien hermostusten suhteen on hankalampaa.
Onneksi masennusaallonpohjatkaan eivät kestä montaa tuntia kerrallaan, mutta sekin on pitkänpitkä aika, jos sinä aikana puolustautuu itkuisuudelta riitelemällä. Yritän asennoitua siihen, että oikeasti ei ole mitään sellaista uhkaa jonka edessä ei voisi itkeä jos siltä tuntuu, ja että olisi vain parempi itkeskellä jos masentaa. Itkun ja pahan olon muuttaminen aggressioksi tai hyökkäävyydeksi nyt vain on niin syvä defenssireaktio, ettei se muutu muuten kuin tietoisesti.
Aikaisemmin vain kiukustuin helposti, etenkin Muhkuran isälle, ihan vain pelkojani ja epävarmuuttani, mutta nyt on tullut hetkiä, jolloin kaikki tuntuu pahalta, huonolta, väärältä valinnalta ja kusetukselta, ja itkeskelen maailman kaatumista ja yritän peittää sitä kiukuttelulla, jos mahdollista. Lähinnä kohteeksi joutuu Isukki, etenkin kysellessään apua milloin mihinkin ("perkele pitäisit itse huolta asioistas, miten sä muksustakaan huolehdit jos et itestäskään pysty") yrittäessään puhua näkemyksistään lapsen kasvattamisesta ("vittu mua stressaa ihan riittävästi jo akuutimmatkin asiat, ei tartte kasata niskaan jotain vitun viisvuotissuunnitelmaa ennen kun pentu on pihallakaan vielä, mieti kuule istumavaunujas ja tuttivieroituksias ihan omin päin") tai muusta vastaavasta, mistä toinen yrittää ihan viattomasti jutella, kun on tullut ajatelleeksi.
Pahimmassa masennus- ja epätoivosyvänteessä menin jo sanomaan katuvani abortin perumista, toivottavasti I ymmärtää etten tarkoittanut sitä. Pitää yrittää puhua sille jossain välissä, koska tuntuu ettei se ymmärrä mielialavaihtelujen ja hermostumisten olevan välillä mahdottomia kontrolloida, ja että hermostun ja syyttelen sitä ihan vain siksi, että pelkään. Tietoisella tasolla mielialan ollessa normaali pelkojen kanssa ei ole mitään ongelmaa tulla toimeen, koska olen sopivan fatalisti, ja koska teen parhaani niiden asioiden suhteen mihin voin vaikuttaa, on turha tuhlata energiaa ja pilata oloaan pelkäämällä asioita joihin ei voi vaikuttaa. Paska säkä osuu aina jonkun kohdalle, mutta pelkään raskausmyrkytyksiä, kätkytkuolemia ja kromosomihäiriöitä jotakuinkin samalla tavalla kuin auton alle jäämistä suojatiellä tai jäälohkareen putoamista katolta päähän talvisella jalkakäytävällä.
Peloista se ainoa, minkä suhteen kuitenkin tarvitsen rohkaisua ja vakuuttelua on yksin jäämisen pelko. Meillä ei ole parisuhdetta, mutta lämmin ja luottamuksellinen, toisin läpikotaisin tuntemiseen perustuva toveruussuhde. En siis pelkää parisuhteen puolesta, tai rakkauden menettämistä, tai viehätyksen katoamista toisen silmissä. Alkuperäinen suunnitelma raskauden keskeyttämisestä perustui pitkälti oletukseen siitä, ettei toinen osapuoli halua lasta, ainakaan tässä tilanteessa ja minun kanssani. Lääkärin rohkaisu oli päätöstä tehdessä sivuseikka siihen verrattuna, että lapsen isä selvitti todella vakavissaan haluavansa lasta, tukevansa päätin kummin tahansa, mutta olevansa ehdottoman ilahtunut jos päätän pitää sen, mutta vain jos saa olla tasavertainen lapsen vanhempana ja olla osa sen tulevaisuutta. Suunnitelmana on ollut lapsen kasvattaminen yhdessä mutta erillään, ystävinä mutta itsenäisinä.
Tilanne siinä suhteessa on minun puolestani aika täydellinen; saan lapsen ihmisen kanssa, jonka kanssa ajatus- ja arvomaailma kulkee samaa rataa, ja jonka kanssa parisuhde ei tule kysymykseen mutta johon voin kuvitella ylläpitäväni pysyvää sidettä, jollain tasolla. Olen vapaa, mutten yksin, ja lapsella tulee olemaan kaksi sitä haluavaa ja odottavaa vanhempaa, jotka molemmat haluavat osansa vastuusta.
Mutta entä jos Isukki ei sitten lopulta tunnekaan lasta kohtaan mitään? Entä, jos jäänkin väsymään sen kanssa yksin, ja puolet Muhkuran perimästä haluaakin unohtaa sen olemassaolon? Pelkään toisen osapuolen pettävän sen luottamuksen, mitä tilanne vaatii. Olen huonoina hetkinä tuon suhteen vainoharhainen, ja hermostun jos toinen ei muista kysyä, miten neuvolassa meni. Vaikka (ja koska... ;) toisen tuntee, niin jollain tasolla väkisinkin pelkään, ettei tunnesiteen luominen lapseen onnistu, ja odotan hermostuneena rakenneultraa, jolloin I tulee ensimmäistä kertaa näkemään Muhkuran.
Sain jo aiemmasta ultrasta kuvia I:lle vietäväksi, ja neuvolakäynnillä sanoin haluavani jättää sydänäänten kuuntelun väliin, koska haluaisin Isukin olevan edes jonkin asian suhteen paikalla, kun jotain tuollaista tehdään ensimmäistä kertaa. Edellisessä ultrassa kävin yksin, koska aika Halpolille tuli parin tunnin varoitusajalla, mutta onneksi sain sieltä edes sentään kuvia.
Kai tämä pelko on ihan luonnollista. Pitää vain yrittää selittää I:lle, miksi reagoin niin irrationaalisesti ja hermostumalla juuri tietynlaisiin juttuihin, ja että mielialojen ollessa vaikeasti kontrolloitavissa reaktiot vaan menee välillä överiksi....
Vaikka pelkoja, mielialavaihteluita, masennusta, kiukkua ja epätoivoa välillä onkin, niin ne vaiheet tosiaan onneksi kestävät minuutteja tai tunteja. Yleisolo on tasapainoinen ja hyväntuulinen, odottavan positiivinen ja kohtalaisen huoleton. Sen jälkeen, kun masennuslääkitys - se neljäs niistä - alkoi reilut kaksi vuotta sitten toimia ja itsetuhoinen maatalaahaava epätoivo ja syvät mustat kuopat hävitä päivittäisarjesta, mieliala on ollut pääosin neutraali. Kesän ajan olen saanut tuntea, millaista on, kun perusmieliala on ns. hyvä - ei pelkästään huonon olon puutetta, vaan hyvää tuulta, helppoja hymyjä ja ihan erilaista kykyä innostua ja ilahtua asioista kuin ennen.
Onko joillakin ihmisillä tosiaan tällaista periaatteessa aina, niin kuin monien kohdalla näyttää? Varsinkin niiden, joille kroonisen, vaikeahkon masennuksen ymmärtäminen on hankalaa. Miten erilaista elämä oliskaan voinut olla, jos ei olisikaan aikanaan masentunut, niin kauan sitten ettei sitä edeltävää aikaa osaa edes muistaa? Jos mieliala olisi ollut aina tällainen, elämäänsä tyytyväinen ja positiivisen normaali?