Paternoster-hissi

Sunday, September 12, 2010

Valvoin kolme yötä, kokonaan. Kriittinen viikko on ohi, ja sen huomaa: nyt se vasta alkaa. Viime yön jäljiltä on pää kuhmuilla ja raajoissa mustelmia, kun sätkiminen ja pään hakkaaminen seinään auttoi unohtamaan vatsakramppeja. Lääkkeetön lopetus on perseestä. Buprea on reflaiselle tarjottu pariinkin otteeseen, mutta - hassua, eikö? - kieltäytyminen on ollut niin itsestäänselvää ettei sitä ole tarvinnut edes miettiä. Eikä kukaan tuputa, kun selitän syyn.

Tai lääkkeetön ja lääkkeetön - onhan bentsot. Mutta niin pirun vähän, enkä uskalla/halua rykiä niitä tiputusmääriä. Kokemuksesta tiedän, että jos vatsakrampit on tullakseen, niin nehän herättävät vaikka 200mg levarisatsin unesta kesken kaiken. Ja siinähän sit vinkuu ja vikisee, kun lihakset ei liiku. Viina on ainoa joka tiputtaa riittävän täysin, mutta sehän nyt on poissuljettu vaihtoehto. Jos tämä jatkuu (ja miksei jatkuis...), käy suunta A-klinikalle hakemaan lääkkeitä.

Aamulla klo 08 (sunnuntaina...) soittelin spiidauspuheluita, mikä mulla on jo epätoivon äärimmäinen merkki. Siihen en sortunut edes silloin 2v sitten lopettaessa. Yksi ei vastaa, toinen löi luurin korvaan, kolmas mumisi hoitavansa lupaamansa dormarin "kunhan joskus herää", mitä nyt muminasta selvää sain. Joskus kramppeihin auttaa istuma-asento, josta voi sit tajun mennessä valua sohvalle puolipitkälleen nukkumaan, mutta ei tällä kertaa. Tässä kämpässä ei mahdu edes kävelemään edestakaisin, eikä ole seinätilaa mihin nojata ja yrittää nukahtaa seisaalleen. Kuuma kylpy helpotti vielä aamuyöstä, ja ainahan olo paranee kun töhkät saa pois ja on puhdas ja raikas olo edes ulkoisesti.

Lopulta epätoivo ylitti rajan. Vedin harjaamattomat hiukset sykkyrälle johonkin kohti päätä, heitin hupparin niskaan, tarkistin avaimet ja jätin kahvinkeittimen päälle. Tietysti. Matkasta bussipysäkille en muista mitään, mutta pysäkiltä 600m kävelymatka perille veikin melko tarkkaan puoli tuntia. Pysähdyin kahdesti lepäämään ja kävellessä pystyssä pysyminen vaati täyden keskittymisen. Hoipertelin siksakkia silmäpussit poskissa silmät ristissä vastaantulijoiden tuijottaessa ja vetäessä lapsiaan lähemmäs. Varmaan - toivottavasti - ajattelivat, että jopas on tytöllä mennyt dokaus pitkäksi.

Sain puolikkaan dormarin ja käytin hetken rentoutusta ja kävelyn väliaikaisesti tuomaa vatsakramppihelpotusta hyväkseni ja valtasin sen kämpän sohvan pikaisesti ennen kuin se pienikin vaikutus ehtisi lakata. Huomasin laihtuneeni taas; valvomisväsyneenä ei pysty juuri nielemään, mutta onneksi pieni vie omansa. Minä voin muutaman viikon kuihtuakin jugurttipaastolla, mutta sen jälkeen odotan jo innolla ruoanlaittosessioita. Reflojen loputtua kun perinteisesti iskee loputon ruoanhimo; keho vaatii palautusta ja korvike se on syöminenkin.

Oli jo ilta kun heräsin. Viidenkymmenen tunnin univelkoja oli paikattu jo kahdeksalla, ja olo oli enää vain raatoväsynyt, ei epätoivotuskainen. Huolimatta vaivaisen parin km kävelymatkasta en edes harkinnut reippailua vaan maksoin suosiolla bussin ja laahustin viimeiset sata metriä kotiovelle keskittyen hengittämiseen. Selvisin yhdellä lepotauolla.

Kotiovella alkoi hyytyminen. Lysähdin melkein polvilleni laulamaan Ave Mariaa siitä valtaisasta onnesta, että talossa on hissi. Pater noster, qui es in caelis, sanctificetur nomen tuur!