Yritän etsiä uusia keinoja päästä ulos tästä päänsisäisestä minikomerosta. Huomasin, että lähin al-anon-ryhmä eli alkoholistin läheisille suunnattu ryhmä toimisi aika naapurissa, mutta epäilen ettei se ole sitä mitä kaipaisin, tai että miten se suhtautuu lähinnä jo kauan sitten loppuneeseen lähisuhdeväkivaltaan ja kaksoisdiagnoosisuhteeseen. Jatkan surffaamista. Ehkä joku lähisuhdeväkivaltavertaisryhmä toimisi paremmin - sen asian suhteen voisi helpottaa puhua muiden samaa kokeneiden kanssa selviytymiskeinoista, suhteen lopettamisen vaikeudesta ja rajanvedoista ja syyllisyydestä.
Yritin kirjoittaa yhdelle keskustelupalstalle kokemuksiani lähisuhdeväkivallasta. Lapsuus- ja teiniaikojen perheväkivalta on vieläkin niin suljettu juttu, etten ajattele sitä muuten kuin satunnaisesti jättäessäni automaattisesti vastaamatta tietyille perheenjäsenille puhelimeen. Vajaa vuosi sitten ollut kauhukausi sen sijaan on jotain, mistä en ole pystynyt puhumaan kunnolla kenenkään ulkopuolisen kanssa, ja nyt kirjoittaessani siitä mahdollisimman tiivistettyä ja selkeää tarinaa tajusin hajoilevani ihan täysin, vaikken ole ajatellut sitä kuin yhtenä ikävänä muistona monien muiden 20v aikana kertyneiden joukossa. Ollutta ja mennyttä, kunhan ei perkele tule takaisin. En pystynyt lähettämään tekstiä, keksin tekosyyksi sen että tein huonot kappalejaot ja suljin sivun.
Samoin kuin silloin, kun toinen joku aika sitten raivosi itsekseen - ei mulle - ja hakkasi ovia lommoille ja viskeli esineitä. Pelko ja kauhu hipsivät hissukseen takaraivosta ja valtaavat koko tajunnan, eikä siinä enää paljon rationaaliselle ajattelulle jää tilaa, ja kauhukautena omaksutut mallit ottaa huomaamatta käyttöön: Älä puhu, älä reagoi, vastaa ystävällisesti jos kysytään, älä kritisoi, yritä olla mahdollisimman huomaamaton mutta samalla provosoimatta mitenkään, esim. lähtemällä ulos. Sitten, kun toinen on selvinpäin ja rauhoittunut, voi kritisoida rauhassa, ja voisin kai nykyään muutenkin, mutta tuo kuvio on niin automaattinen etten edes harkitse testaavani rajoja huonolla hetkellä.
Ironista kyllä tavallaan, että Yks on tällä hetkellä mun suurin tuki, turva ja jossain vaiheessa myös terapeutti, vaikka viime aikoina masennuksesta tms. puhuminen onkin usein johtanut vain omaan pahaan oloon ja syyllistämiseen ja defensseihin. En kai osaa puhua asioista oikein.
Nuorisoaseman lääkäri oli positiivinen yllätys. Suhtautuminen oli asiallista ja ennenkaikkea asiantuntevaa - ensimmäistä kertaa törmään ammattihenkilöön, jolle ei tarvitse selittää et subu ihan oikeasti auttaa mulla masennukseen (missä ssri:t eivät onnistuneet, harmi kyllä) ja paniikkihäiriöön ja lamauttamisen sijaan lisää toimintakykyä, siis suhteessa siihen missä tilassa olin/olisin ilman sitä. Sille se oli ilmeisesti jo selvää, mutta silti yllätyin, kun se suhtautui kriittisesti kokonaan lopettamiseen, tiukkaan subunollatoleranssiin.
"Taitaa olla, että jos lopetat kokonaan, niin psykiatrisen hoidon puolesta olet täysin tyhjän päällä, kun terapiakin evättiin, eli en välttämättä suosittele ennen kuin jokin toimiva masennuslääkitys löytyy, jos sellaista ylipäätään on. Oletko harkinnut, että olisiko mahdollista käyttää vain harvemmin pieniä määriä niin, ettei fyysistä riippuvuutta pääse uudestaan syntymään?"
(Olin kertonut fyysisen riippuvuuden pääasialliseksi syyksi lopettamishaluun, koska inhoan elämäni rajoittamista ja suunnittelua sen mukaan, miten pitkälle matkalle ja minne voin mennä ilman kipeytymistä jne.)
Lääkärin ehdotus on tietenkin jo mietitty aiemmin läpi ja todettu realistisimmaksi vaihtoehdoksi ihan senkin takia, että toisella ei ole toivoakaan kunnollisesta psykiatrisesta hoidosta, joten relapsiriski on kova, ja jos toinen ratkeaa niin meen kyl ihan siinä mukana, ainakin jos takana ei ole oikeasti pitkää, kuukauden tai useamman taukoa. Se ei silti sulje pois sitä, että haluan pitää pitkällä tähtäimellä täysstreittiyden listalla lopullisena tavoitteena, ja ilman sitä en voisi muutenkaan kuvitella vetäväni vain satunnaisesti niin että se pysyis hanskassa. Muuten se ei ole mitenkään mahdoton ajatus ajan mittaan, jos vieroitusoireet vain saisi näin ensi hätään käytyä kunnolla läpi tän saatanan tahdottoman jojoilun sijaan.
Sain uuden pika-ajan, jolloin tilanne katsotaan ja saan mahdollisesti lisälääkitystä tukemaan prosessia ja lievittämään oireita. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että jollain tyypillä on sekä halua että tosiasialliset mahdollisuudet tukea sen muutaman viikon ajan, mitä tukea erityisen paljon tarvii. "Soita milloin vain, jos tarvis. Nähdään taas pian". Voi toki olla, että kun ajan tullessa olen taas jo kunnolla kipeenä, raahaudun vastaanotolle melkein tunnin matkan ja kävelen ulos jonkun vitun buranarespan kanssa, niin kiroan tuonkin turhia toiveita antaneen oljenkorren ja haistatan lopullisesti pitkät koko lafkalle. Nyt se sentään kuitenkin puhui parin viikon pienestä bentsosupportista ja nukahtamislääkkeistä, hermokipuihin jeesaavia mietoja kipulääkkeitä on omasta takaa muttei refloihin riittävästi, joten niitä luulis saavan ainakin sen puuttuvan osan. Ehkä tämä tästä. Tyyppi oli jotenkin niin mukava ja kannustava, että sille ei jollain omituisella tavalla halua aiheuttaa pettymystä relapseilla, ja olen aika varma että koko fyysisen prosessin pitäis olla ohi 2-3 viikossa, jos niin kauan vain kestäis. Ulkopuolinen tuki voi auttaa aika paljon, tänään tunsin pitkästä aikaa miten toinen ihminen voi psyykata parempaan suuntaan...
Tänään oli lääkärin lisäksi toinenkin ihmiskontakti. Mustaa mersua ajanut taksikuski, joka kiihdytti kääntyessään risteyksessä suojatielle, jossa kävelin. Ok, kävelin noin 30cm viivoista kauemmalla puolella suojatietä, mutta käsittääkseni lainkin mukaan pieni etäisyys lasketaan suojatieksi yhtä lailla. Korjatkaa jos tarve, mutta tuo on imho sivuseikka. Jos joku perkeleen taksirunkku ajaa tahallaan päälle suojatiellä sillä perusteella, että toinen on jalkaterän mitan verran sivussa, niin mitenköhän se todistaa sen kytille siinä vaiheessa, jos olisin lentänyt konepellille tai katkaissut sääriluuni. Olin niin hölmistynyt tyypin ajotavasta, että vain tuijotin hetken, osoitin sitten suojatiekylttiä ja huusin et ellei se oo huomannu, täs on vittu suojatie. Se huitoi takaisin, että suojatie on tuos sun vieressä. Osoitin sille keskisormeani ja siirryin jalkakäytävälle mutisemaan, että vittu kun olisin tajunnut lennähtää konepellille avaimet sopivasti maalia viistäen, saatanan mulkkuperse.
Rattirunkku huomasi hiljaisen mutinani kai suunliikkeistä, koska pysähtyi uudelleen, avasi etuikkunan ja käski mun painua helvettiin. Siitä, oliko viimeinen sana huora (miltä se kuulosti) en ole ihan varma, mutta haistatin pitkät. Kuski oli kaiken lisäks ajossa - mahtoi olla melkoinen kyydittävä että oli niin vitunmoinen kiire ja että vielä katsoi voivansa häikäilemättä huudella pikkutytölle rivouksia ikkunasta tilanteen jo mentyä ohi. Toisaalta alue kuhisi siinä vaiheessa eduskunnan työntekijöitä, kun monilla ilmeisesti oli työpäivän päätös tai ruoka-aika ennen ylitöitä.
Harmittaa tuollaiset, kun 99%:sti kokemukset suomalaisista taksikuskeista ovat olleet positiivisia tai ainakin täysin neutraaleja ja olen sen perusteella arvioinut että taksikuskeiksi noin ylipäätään valikoituu sosiaalisesti suht kyvykkäitä tapauksia, kantakaupungin suojatiekunnioitusta lukuunottamatta. Rööperissäkin joutui jatkuvasti pelkäämään korttelin risteyksessä, kun mäen takaa kaahaa pikkukadulla satasta takseja kahdella kaistalla. Nyt odotan vaan mielenkiinnolla, että milloin saan tuon runkkarin kuskiks, vaikka siitä nykysellä taksinkäytöllä tuskin on pelkoa. Harmittaa, etten saanut taksin numeroa ylös, olin niin hölmistynyt koko jutusta.
Blogi on mennyt vaan refla- ja hoitotilitykseksi, mutta onko se oikeastaan muuta ollutkaan. Jonain päivänä alan taas liikkua ihmisten ilmoilla muutenkin kuin pakon edessä ja hymyillä ja kiinnostua asioista, mutta vasta kun tuntuu siltä. Toistaiseksi en kaipaa juuri muita ihmisiä kuin niitä, jotka voivat ja haluavat auttaa tai joitten kanssa voi edes puhua täysin avoimesti ja joille jutteleminen narkkien kanssa on täysin luonnollista - ts. jotka eivät juttele narkin kanssa, vaan jonkun joka on ehkä riippuvainen mutta joka on todennäköisesti paljon muutakin kuin nisti. Monilla on kuitenkin perheet, työpaikat, yhteiskunnallista osallistumista jne. Pienellä osalla mun mutulla on saumaa tai kiinnostusta vaan maata pysyvästi päivät pitkät spigu kyynärtaipeessa nousematta sohvalta. Ensimmäinen puheenaihe tutustuttaessa on yleensä toisen pienet lapset, ja voi sitä loistoa mikä nipan silmiin syttyy kun siltä kyselee lapsistaan ja toteaa omasta kokemuksesta tai sen puutteesta, miten hyvä juttu on että lapset kasvaa tuntemaan isänsä ja tietää että isä asuu lähellä, vaikkei sitä usein näkisikään. Jotkut noista tarinoista tosin vaan itkettää, mutta kertaakaan en oo lapsiaan menettäneen kuullut syyttävän ketään, kuten lastensuojelua tai ex-puolisoa, vaan pääosin katuvan omia mokiaan, linnatuomioiden hankkimista ym. Millainen rangaistus ihmiselle on, ettei saa nähdä lapsen kasvavan, lapsettomana vaikea kuvitella.