Tottumisen sietämätön vaikeus

Monday, September 17, 2007

En varmaan ikinä totu silmälaseihin. Selvä näkökenttä on rajallinen. Kun juo tölkistä tekstitykset tv:stä sumenee. Parasta niissä verrattuna piilolinsseihin on se, ettei tutut tunnista kadulla kauempaa.

Flunssaankin on hankala tottua, kun ei ole ollut näin pitkään tai pahasti sairaana 15 vuoteen. Yskää, nuhaa, kuumetta viikosta toiseen, veti tai ei. Vuokrafirmani patisti töihin kun kuuli että lämpö laski 37,5:een. Silti meni luvattu 3kk keikka alta, kun olin ennalta sovitusti päivän poissa lääkärin takia (edestakaisinmatkat vie 3h, en olis ehtinyt olla kuin tunnin töissä), ja tilallani ollut sijainen olikin tuttu ennestään ja pätevämpi. Päivän viimeisellä tunnilla toissaviikolla viitsittiin ilmoittaa, ettei tarvitse tulla seuraavana aamuna, koska toinen oli ilmoittanut olevansa heti käytettävissä. Siinä meni kauan kaivattu edes väliaikainen taloudellinen vakaus ja ennakointi - nyt ei ole taas aavistustakaan, paljonko kuussa saa. Ehkä jossain kuussa 50e opintotuen päälle, toisessa 500. Olin toivonut, että voisin olla nostamatta opintotukea ja säästää kuukausia, mutta se yksi lääkärikäynti vei senkin. Ensi kerralla peruutan ennemmin lääkärin ja buukkaan uuden ajan seuraavalle kuulle kuin skippaan 4-5h duunipäivän, jos tulossa on pidempi keikka.

Turhauttaa, että jokainen päivä sairaana tai poissa voi viedä työn. Motivoi kummasti menemään duuniin vaikka kuumeessa, itsehän pakottavat. En jaksa enää kantaa vastuuta siitä, tartutanko skidit - firma teki linjansa selväksi häätäessään duuniin kuumeessa ja räkätaudissa. Tosin noiden semifudujen jälkeen en oo jaksanut etsiä uutta keikkaa.

En varmaan ikinä totu refloihinkaan. Kolmas päivä nollilla, sitä ennen about viikko kituutusta keskimäärin puolella millillä päivä. Ja joka millin takia 4-5 h metskausreissu, ja saatanan nipat vedättää sen mitä pystyy. Kuka sellaista jaksaa? Metukka helpottaa tai ei helpota, ajattelen ennemmin että helpottaa koska en halua ajatella et olis vielä kipeempi. Tänään oon kävellyt yhtä kumarassa kuin mummi 86-vuotiaana kutistuttuaan 140-senttiseksi, selkään koskee niin perkeleesti. Kaks grammaa parasetamolia on yhtä tyhjän kanssa, aspiriinit samoin, ainoo mikä jeesii on citynallelava.

Tänään jaksoin soittaa nuorisoasemalle, olen kuulemma saanut oman yksilötyöntekijän jolta saan lekuriajan torstaina, jos saan itseni siihen kuntoon, että pääsen keskustaan asti. Voi olla, että en kävele enää huomenna. Tiedän ennestään miten toimintakyvyttömäksi ja heikoksi voi tulla suht pian, mutta pitää vaan elätellä toivoa että lomapullo auttaa sen ohi. Ei nuorisoasemalta paljoakaan hyödy, mutta ovat ainakin lupailleet nappeja paleluun ja hikoiluun ja muihin perusoireisiin. Toinen katsottiin liian vanhaksi asioimaan siellä, mä kelpaan sentään viel näin nuorena ja freesinä. Onhan se kivaa asioida paikassa, jossa muistetaan etunimeltä eikä tarvitse aina selittää samoja asioita uusiksi, mutta aika sympatiaterapian tasolle jää, ainakin toistaiseksi.

Monta viikkoa mennyt miten sattuu, ei oo pystynyt hoitamaan maileja, blogaamaan, siivoomaan, laittamaan ruokaa. Kuume nousee ja laskee, palelee, hikoilee, selkä kramppaa, hermot vihloo, vatsa kiertää, aivokuori särkee. Onneksi tietää, että se menee ohi, ennemmin tai myöhemmin.