Vikise, kuuntelen.

Wednesday, September 19, 2007

Koko kroppa on hälytystilassa. Pienikin virheliike, ja menee taas tunti ennen normalisoitumista. Ruokalusikallinen kahvia sai vatsan kramppaamaan puoleksi tunniksi kuin viimestä päivää, iho kihelmöi ja tuntee kaiken kosketuksen kipuna, aistit tuntuu yliherkiltä ja pienetkin äänet raastaa hermoja. Eilinen meni ilman bentsoja ja käytännössä ilman lomapulloon turvautumista, mitä ihmettelen kovasti verrattuna edellisiin päiviin. Ei ihme, että nyt alkaa viimestään taas kipeytyä.

Joskus viime viikolla käytiin vaarin luona, saatiin sitä ennen tuntien vinkkivenauksen jälkeen takaisin osa lainoista (about 2mg kolmena, tietty) ja sillon ekaa kertaa koskaan olin riittävän kipee ja epätoivonen millin snagusäätöihin asemalaiturilla ja junanvessassa.

Vaari on yksinäinen eikä näe lukea puhelinnumeroani, joten pitäisi soittaa sille taas. Juotiin kahvit ja tehtiin lohikatkarapukeittoa, mistä se ei tosin tainnut pitää. Kertoili sotamuistoja Kannakselta ja hössötti fillarista, jonka sain siltä mukaan. Vanhuus ahdistaa. Onneksi sillä on seurakunnan lounaat ja siellä muut veteraanit, jotka remuaa kuin ala-asteelaiset ruokalassa ja heittää härskiä settiä. Enemmän sillä on elämää kun mulla, mutta mulla on toistaseks puolisko hengissä ja se painaa paljon.

Jos yks saa reseptinsä ulos tänään (jos saan sen nousemaan ennen neljää tk:lle), niin en liiku mihinkään. Dorkailen kevyellä otteella ja nautin selkäkipujen hetkellisesti hyvästelemisestä ennen kuin meen takas nukkumaan. Jos se ei saa... no, haluttaa keskustaan lähteminen, mutta toisaalta ei haluis liikkua. Tiedän muutenkin, että ekan tunnin jälkeen on vielä kaks jäljellä, ja siitä tulee jo paleluoksetushelvettiä ja sitäpaitsi kotiinpalatessakin vikan puol kilsaa asemalta himaan satais kuitenkin.

Alkaako tämä muka mennä ohi kun riittävät määrät jo puolittuu vai alkaako se kädenvääntö vasta nyt? Lomapullon kanssa juttu ei oo enää tuttu ja toimi saman kaavan mukaan, eikä oman kropan kuuntelu anna vastaukseks ku hissusta vikinää.