Lomalta paluu

Friday, March 27, 2009

Viikon loma Lapissa teki tavallaan hyvää, toisaalta lisäsi parisuhdeahdistusta. Yks oli kuin perseeseen ammuttu nuuksiolainen ilves suurimman osan reissusta, eikä vähiten äitinsä takia, joka huolissaan lapsensa hyvinvoinnista keskitti energiaansa kontrolliin. Kuinka paljon suolaa saa lisätä ruokaan, riitelyä siitä saako Yks pilsnerin saunakaljaksi (sen olisi anopin mukaan pitänyt olla täysin nollatoleranssilla), anopin sängyn alle jemmattavia metadoneja ("ettet sitten kännissä niitä kisko") jne. Ymmärrän huolenpidon ja luottamuspulan, mutta hiukan överiksi välillä meni.

Tunnettiin itsemme teineiksi livahdellessamme salaa Alkoon ja piilotellessamme tölkkejä ja pulloja, vaikka täysin rehellisestikin sanottuna ei juotu montaakaan annosta päivässä. Pari kolme, joinain päivinä ei lainkaan.

Olin ennakkoon luvannut kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni lautailua. Tunnin jälkeen olin mustelmilla, häntäluu hajalla, kaatumisia lakkasin laskemasta jo alussa ja itku kurkussa luovutin mäen puolivälissä Yhden alkaessa jo hermostua siihen, ettei näillä vatsalihaksilla pääse pystyyn kaaduttuaan. Se raukka joutui auttamaan minut pystyyn joka ikisen kaatumisen jälkeen, ja lautailua kokeilleet varmaan tietävät että ensimmäisellä kertaa niitä kaatumisia sattuu ja tapahtuu. Milloin perseelleen, milloin turvalleen, milloin voltilla ympäri. Ne muutamat onnistumiset olisivat riittäneet motivoimaan ja innostamaan, jos vain olisin päässyt itse ylös. Voimat loppuivat täysin ja jalat alkoivat krampata. Lopulta tilasin autokyydin pois rinteen vierellä kulkevalta tieltä ja jätin Yhen laskemaan rauhassa. Ainakin kokeilin.

Puhuttiin, että voitaisiin mennä lähitienoon pulkkamäkiin treenaamaan, sitten joskus kun lihaskuntoni on parempi. En oikeasti kuvitellut, että a) olen näin huonossa kunnossa ja b) että lauta jaloissa ylösnouseminen vaatii niin paljon kehonhallintaa...

Viimeisenä iltana pohjosessa lähdettiin puolipakolliselle baarikierrokselle. Yöllä pakkanen laski -25:een ja kävelymatkaa mökille olisi ollut vähintään puoli tuntia. Oli niin perkeleen kylmä, känni ja väsy, että suunnistettiin kohti taksitolppaa. Taksien puutteessa Yks todisti jälleen olevansa streetwise, bongasi parkkipaikan toiselta puolelta perhanan ison, uudennäköisen ja kalliin maasturin ja meni juttelemaan kuskille.

Yks kehui aikansa äijän autoa - "ikinä en oo tällasen auton kyytiin päässyt" - ja pyysi sitten kuskia heittämään meidät mökin suuntaan pientä korvausta vastaan. Kuski oli sitä lajia, joka puhuu mielellään autostaan, ja kerrottuaan hevosvoimista ja moottoreista ja saatuaan vastaukseksi asiaankuuluvaa ihailua ja ylistystä kieltäytyi ottamasta reissusta maksua ja ajoi meidät kotioven eteen. Varsin miellyttävä baaripaluu.

Flirttailun vaarat

Wednesday, March 18, 2009

Kävin lääkärissä ja ehdotin oma-aloitteisesti tennareiden vaihtamista johonkin muuhun, mihin tahansa millä vain nukkuu. Sain ataraxeja ja imovaneja. Hiukan ärsytti lääkärin yritys pidentää kautta, joka säälittävillä oxamiineillani tulisi pärjätä, ja siihen en enää suostunut. Niillä on nytkin kituuttamista, mutta tulen kuitenkin juuri ja juuri niillä toimeen. Lekuri tenttasi katukauppa-asioinnista, ihmettelen mistä se sen on nyt keksinyt, kun olen ollut streittinä - ei se ennen sellaisia kysellyt. Ehkä silmät seisoi taas yhden läpivalvotun yön takia.

Eniten kuitenkin harmitti lääkärin - joka siis on molempien, minun ja Yhen omalääkäri - tapa puhua elämäntilanteestani meidän tilanteenamme. "Teillä meni kyllä ennen selvästi huonommin kuin nyt." "Kyllä teidän tilanteenne vaikutti aika hurjalta silloin joskus, onneksi nyt menee paremmin." Ymmärrän sen ymmärtävän, että parisuhteessa toisen tilanne vaikuttaa myös toisen hyvinvointiin, mutta silti - on kuitenkin syynsä siihen, että vain toinen meistä ravaa katkoilla ja klinikalla. En nyt yritä olla jotenkin parempi tai skarpimpi kuin toinen puoliskoni, mutta päihtymishakuisuus on meillä kuitenkin hiukan eri asteikolla.

Duunissa menee edelleen hyvin, paitsi että tapana on siirrellä pitkään vaativimmissa hommissa raataneita helpompiin ja kevyempiin duuneihin, ja minutkin on nyt siirretty siihen seinäännojailukastiin. Tällä hetkellä tuntuu, että tärkein tehtäväni on jutella asiakkaiden kanssa mukavia. Mikäs siinä, mutta aika tuppaa tulemaan joskus pitkäksi ja jos olen ihan rehellinen, niin kaipaan sitä vastuuta mitä ennen oli edes jonkun verran. Nyt tunnen olevani lähinnä turha ja työpäivät käyvät tylsiksi.

Antabus on tullut taloon jäädäkseen, ainakin toistaiseksi, ja pidän tilanteesta. Kävelen joka viikko aina enemmän ja säännöllisemmin, ja vyötärön kapeneminen ei ole enää kuvittelua. Olen kohtuuttoman ylpeä itsestäni ja tunnen suurta vallantunnetta kontrollistani kehoa, sitä ikuista vihollista kohtaan. Tulen hyvälle tuulelle aina, kun huomaan taas yhden vanhan vaatteen mahtuvan päälle. Vielä kun olisi varaa uusiin.

Viime kesän lopetusprojektin jälkeen jatkoin jatkuvaa flirttailua nideilyn kanssa. Jauhoin paskaa nitkujen kanssa napeista ja nippeleistä, säädöistä ja syyhkyistä, hoitsuista ja hoidoista, puhumattakaan snadeista subumuruista aina silloin tällöin. Nyt flirtistäkin on kadonnut maku, enkä jaksa vastata puhelimeen, en edes enemmän tai vähemmän streittien työkavereiden pyytäessä dokaamaan ja nisteille vielä vähemmän. Poikkeuksena on yksi tuttu, joka oli vähällä menettää koko kätensä ja jota käytiin katsomassa sairaalassa. En jaksa huvittua siitä, miten sekaisin joku taas on tai jeesata tuttuja nitkuja niiden sählätessä omia sotkujaan. Viimeinen niitti taisi olla se, kun ovikello alkoi satunnaisesti soida ja porukkaa tuppasi käymään ilmoittamatta ja meitä alettiin sotkea hörhöjen sisäisiin sotkuihin levittämällä juttuja, että oltiin puhuttu paskaa milloin kenestäkin, mitä nyt harvemmin tulee tehtyä. Varsinkin kun ei edes tunne niitä tyyppejä joista on kyse.

Nyt en siis jaksa edes jutella tai pysähtyä vaihtamaan kuulumisia, heilautan ehkä kättä ja yritän näyttää siltä että on kiire.

Pääsen lopultakin kaivatulle lomalle pohjosiin. Ei duunia, ei nistejä, ei mitään. Ei edes rahaa, mikä vähän rajoittaa rentoutumista, mutta samapa tuo. Tuntuu hyvältä ajatella, että pääsee edes hetkeksi pois.

Entäs jos

Monday, March 09, 2009

Vartissa oli juttua junan jumittumisesta Tiksiin viikonloppuna. Seisoin lauantaina odottamassa junaa sukulaisvierailulle, kun muutaman metrin päässä suoraan radan toisella puolella joku jannu kompuroi raiteille aivan seisovan junan eteen eikä päässyt ylös. Tyyppi oli niin lähellä junaa, ettei sitä ilmeisesti huomattu ohjaamosta, ja siinä vaiheessa kun juna sihahti ja oli lähdössä liikkeelle, ruvettiin vieressä seisovan naisen kanssa huitomaan kuin heikkopäiset. Juna pysähtyi alkuunsa ja matkaa keulasta tyyppiin oli ehkä reilu metri.

Tyyppi valui verta ja kävin katsomassa oliko se loukannut kompuroidessaan itsensä pahastikin: haavat ei näyttäneet pahalta mutta sekaisin se oli kuin seinäkello. Pari sillä puolella rataa olevaa yritti nostaa sen kainaloista pois, muttei siitä tullut mitään. Jäivät sitten odottelemaan poliisia ja minä hyppäsin omaan junaani. Sydän tykytti kyllä jonkun aikaa, sen verran olin ehtinyt säikähtää kun tajusin sen junan olevan lähdössä liikkeelle.

Joskus tuollaiset pienet tilanteet saavat päässä aikaan oikean ajatusruuhkan. Mitä kaikkia läheltäpiti-tilanteita on ollut, missä olisi voinut käydä oikeasti pahasti? Yhellä niitä on ollut enemmänkin, viimeksi ehkä se kun sen jalka tippui lähtevän junan ja laiturin väliin. Tai ne tappelut, teräaseelliset syyhkyt, fillarionnettomuudet. Itse olen lähinnä aina säännöllisin väliajoin ollut vähällä jäädä sporan alle, kerran hirvikolarissa tie oli onneksi niin liukas että vauhti oli väkisinkin hiljainen, muuten se elukka olisi liiskannut etupenkin. Joskus liftasin tyypin kyytiin, joka oli ilmeisesti juuri ennen liikkeelle lähtöä dokannut aika kohtuudella, vauhti kiihtyi pikkutiellä sataankahteenkymppiin ja pari mutkaa meni erittäin suoraksi. Perille kuitenkin päästiin.

Ne tilanteet, joissa tiedän onnettomuuden olleen lähellä ovat varmaan vähemmistössä suhteessa niihin läheltäpiti-tilanteisiin, joista en koskaan edes tule tietämään. Liikenteessä, liftatessa, kaman kanssa, ulkomailla.

Onneksi en tiedä kaikkea. En ikinä saisi öitäni nukuttua, kun pohtisin mitä kaikkea voisi ja olisi voinut tapahtua.

Yhen selvinpäin olosta ei taida tulla mitään. Yksi päivä välissä ja taas menoksi. Alkaa taas toivoton olo hiipiä.

Päivästä päivään

Friday, March 06, 2009

Viikon katkoleskeyden jälkeen elämä palasi vanhoihin uomiinsa, kun Yks jätti päivän antabuksensa ottamatta voidakseen syödä testiversiota viinikastikkeesta, joka oli tarkoitus väsätä tänään. Bissetiskille kuitenkin vei miehen tie.

(Pyydettiin viikonloppuna pari kaveria syömään lupailemalla fasaani-vihannesruukkua (fasaani oli tarjouksessa yhdessä k-kaupassa, jonne tosin oli 30min bussimatka... ;) punaviinikastikkeella ja rakuunavalkosipuliperunoilla. Lisäksi listaan kuuluu toki vapaaehtoinen alkupala, jota varten ostettiin ihan snadisti katkarapuja pakastealtaasta. Tänään piti tehdä koeversio viinikastikkeesta parin sisäfileen kanssa, mutta ryynireissu vei kauas pois eikä saatu tehtyä sitä tänään. Asiat tärkeysjärjestyksessä. Jaksoi se äsken väsätä pikaversion kuitenkin...)

Vuosien varrella on alkanut tuntua siltä, että Yks tarvitsee aina vain pienemmän määrän alkoholia ja lääkkeitä päästäkseen samaan kuntoon, minkä saavuttaakseen sen piti ennen sentään ryypätä kirkkaita useampi viikko ja syödä tipuiltakin jyvät. Parin viikon antabuksen jälkeen riittää näköjään jo mun vanha päiväannos keppanaa, niin alkaa kiukuttelu, juoksuttaminen, huomionvaatiminen ja ennen kaikkea parisuhdejankkaus. Tänään olen kuunnellut monologeja siitä, miten meidän omaisuus jaetaan ja kumpi saa kämpän, kun kerta en suostu antamaan sille tilinkäyttöoikeuksia niin "meidän suhteestahan puuttuu sitten kaikki luottamus, ei me voida enää jatkaa". "Mä en sun kanssa lapsia hanki kun meidän välillä ei näköjään oo luottamusta." Ja muuta syyllistämistä samaan kasaan. "Miks sä oot aina mulle noin kiree, et sä musta koskaan oo oikeesti välittänytkään."

En ymmärrä, miten kymmenen keppanaa voi saada kenetkään tuohon kuntoon. Sen nuppi ei vaan enää kestä. Yks nuokkuu sohvalla ja säpsähtää hetkittäin hereille kysymään, missä kaikki muut on, vai onko meillä muita. Seuraavaksi se etsi ryhmää japanilaisia. Kun se alkoi hakkaamaan jalkaansa ja kysyin mitä se touhuaa, se höpisi jotain et "vittu miks ne ei pysy siellä" ja "presidentin käytävistä". Oon tottunut kuuntelemaan näitä niiden monen viikon putkien jälkeen, mutta tuntuu aika hurjalta että samaan tilaan päätyy nykyään jo yhdessä päivässä.

Avasin (taas kerran) asunnonhakusivut ja täytin lomakkeen. En vieläkään osaa painaa "lähetä"-nappia. Tunnen lukittuvani, jähmettyväni, meneväni täysin jumiin. Kaikkien tunteiden jäädytys ja ulossulkeminen on nykyään helppo pakokeino tilanteesta kuin tilanteesta. En halua luopua tästä kämpästä, en kesän parvekeistutushaaveista, en naapurustosta, en lähellä olevasta duunista, en ulkoilualueesta, lähikioskista...

Sanokaa mitä sanotte, Eurooppa 3 on yksi Suomen parhaista fiilistelybändeistä. Varsinkin, kun on vanha elämäntapaliftari. Tämän illan turhautumisen, tympiintymisen ja silti eteenpäin ennallaan jatkamisen teemabiisi tulee tässä.



En ole jaksanut kirjoittaa tai ainakaan panostaa kirjoittamiseen pitkään aikaan. Yhtenä syynä siihen on toinen blogiprojekti (jos arvaatte ei saa sanoa!;), toisaalta tasaisesta arjesta ei ole kirjoitettavaa. Paitsi niinä päivinä jolloin on energinen ja avoin olo, aurinko paistaa jne, maailmaakin havainnoi ihan eri tavalla. Joskus ulkona kävellessä tulee hetkiä jolloin ideoita kirjoittamisesta pursuaa, mutta lopulta harmaa masentaa taas kuitenkin. Oli miten oli, eiköhän Erhealbumikin aktivoidu kohtapuoliin taas.