Päivästä päivään

Friday, March 06, 2009

Viikon katkoleskeyden jälkeen elämä palasi vanhoihin uomiinsa, kun Yks jätti päivän antabuksensa ottamatta voidakseen syödä testiversiota viinikastikkeesta, joka oli tarkoitus väsätä tänään. Bissetiskille kuitenkin vei miehen tie.

(Pyydettiin viikonloppuna pari kaveria syömään lupailemalla fasaani-vihannesruukkua (fasaani oli tarjouksessa yhdessä k-kaupassa, jonne tosin oli 30min bussimatka... ;) punaviinikastikkeella ja rakuunavalkosipuliperunoilla. Lisäksi listaan kuuluu toki vapaaehtoinen alkupala, jota varten ostettiin ihan snadisti katkarapuja pakastealtaasta. Tänään piti tehdä koeversio viinikastikkeesta parin sisäfileen kanssa, mutta ryynireissu vei kauas pois eikä saatu tehtyä sitä tänään. Asiat tärkeysjärjestyksessä. Jaksoi se äsken väsätä pikaversion kuitenkin...)

Vuosien varrella on alkanut tuntua siltä, että Yks tarvitsee aina vain pienemmän määrän alkoholia ja lääkkeitä päästäkseen samaan kuntoon, minkä saavuttaakseen sen piti ennen sentään ryypätä kirkkaita useampi viikko ja syödä tipuiltakin jyvät. Parin viikon antabuksen jälkeen riittää näköjään jo mun vanha päiväannos keppanaa, niin alkaa kiukuttelu, juoksuttaminen, huomionvaatiminen ja ennen kaikkea parisuhdejankkaus. Tänään olen kuunnellut monologeja siitä, miten meidän omaisuus jaetaan ja kumpi saa kämpän, kun kerta en suostu antamaan sille tilinkäyttöoikeuksia niin "meidän suhteestahan puuttuu sitten kaikki luottamus, ei me voida enää jatkaa". "Mä en sun kanssa lapsia hanki kun meidän välillä ei näköjään oo luottamusta." Ja muuta syyllistämistä samaan kasaan. "Miks sä oot aina mulle noin kiree, et sä musta koskaan oo oikeesti välittänytkään."

En ymmärrä, miten kymmenen keppanaa voi saada kenetkään tuohon kuntoon. Sen nuppi ei vaan enää kestä. Yks nuokkuu sohvalla ja säpsähtää hetkittäin hereille kysymään, missä kaikki muut on, vai onko meillä muita. Seuraavaksi se etsi ryhmää japanilaisia. Kun se alkoi hakkaamaan jalkaansa ja kysyin mitä se touhuaa, se höpisi jotain et "vittu miks ne ei pysy siellä" ja "presidentin käytävistä". Oon tottunut kuuntelemaan näitä niiden monen viikon putkien jälkeen, mutta tuntuu aika hurjalta että samaan tilaan päätyy nykyään jo yhdessä päivässä.

Avasin (taas kerran) asunnonhakusivut ja täytin lomakkeen. En vieläkään osaa painaa "lähetä"-nappia. Tunnen lukittuvani, jähmettyväni, meneväni täysin jumiin. Kaikkien tunteiden jäädytys ja ulossulkeminen on nykyään helppo pakokeino tilanteesta kuin tilanteesta. En halua luopua tästä kämpästä, en kesän parvekeistutushaaveista, en naapurustosta, en lähellä olevasta duunista, en ulkoilualueesta, lähikioskista...

Sanokaa mitä sanotte, Eurooppa 3 on yksi Suomen parhaista fiilistelybändeistä. Varsinkin, kun on vanha elämäntapaliftari. Tämän illan turhautumisen, tympiintymisen ja silti eteenpäin ennallaan jatkamisen teemabiisi tulee tässä.



En ole jaksanut kirjoittaa tai ainakaan panostaa kirjoittamiseen pitkään aikaan. Yhtenä syynä siihen on toinen blogiprojekti (jos arvaatte ei saa sanoa!;), toisaalta tasaisesta arjesta ei ole kirjoitettavaa. Paitsi niinä päivinä jolloin on energinen ja avoin olo, aurinko paistaa jne, maailmaakin havainnoi ihan eri tavalla. Joskus ulkona kävellessä tulee hetkiä jolloin ideoita kirjoittamisesta pursuaa, mutta lopulta harmaa masentaa taas kuitenkin. Oli miten oli, eiköhän Erhealbumikin aktivoidu kohtapuoliin taas.

The end of December

Thursday, December 18, 2008

Meinasin lisätä kuvitusta edellisen postauksen resepteihin, mutta kuvista tuli niin rumia etten niiden perusteella kokeilisi minkäänlaista ruokaohjetta.

Sen sijaan saatte taustamusiikkia, ajankohtaan - ja säähän - sopivasti Joan Baez ja Famous Blue Raincoat.



Videota tuossa ei siis ole, eli ei kannata jäädä tuijottamaan.

Ja sitä samaa rataa

Sunday, November 09, 2008

Sen jälkeen kun lakkasin olemasta superaktiivinen, illat alkoi mennä aiempien ylipitkien kokousten ja seminaarien ja öisten dyykkireissujen sijaan nojatuolissa. Alussa luin tenttikirjoja sun muuta jännää, sitten keskittymiskyky häipyi samalla kun masennus ja panikointi tuli tilalle. Vetäminen pakotti ravaamaan ympäriinsä pitkin iltoja, ja kun se loppui, alkoi tv-sarjojen säännöllinen seuraaminen.

Nyt tv on päällä melkee aina kun istun koneella ja tuijotan kahta ruutua vuorotellen. Mainokset ja ilmaisjakelulehdet kasaantuu eteisen lattialle ja itse muumioidun olkkariin. Perse leviää pitkin nojatuolia ja selkä alkaa kasvaa sammalta.

Kun päivät on liian pitkiä ei jaksa keskittyä mihinkään. Turhautuu vaan ja odottaa, että aika kuluu. Yksi brittisarja, sitten toinen, välissä nelosta tai subia ja sitten tuleekin jo Simpsonit.

Laihduttaminen on hyvällä alulla. Syön samoja linnunannoksia kuin silloin laihana (eikä enää tule edes nälkää!), annoin itelleni luvan mussuttaa jugurttia niin paljon kuin huvittaa ja sain pakkomielteisen ahmimisenkin kuriin yllättävän helposti, muutamassa päivässä. Ja minähän tulen olemaan ainakin 8kg hoikempi, kun joulu tulee. Pakko olla tai en pysty ahmimaan niinkuin jouluna vain kuuluu.

Yks pyörii edelleen pienessä kierteessään. Parin hupibentson jälkeen maailma ei enää riitä, tili tyhjenee lähikiskan jääkaappikaljoihin, sitten juodaan keittiön kaappiin hamsteroidut punkut ja liköörit ja sen jälkeen se mönkiikin mun bentsokulholle luvalla tai ilman. Sillähän tosin on ehdoton porttari mun bentsoihin ja Alkoon, mutta tiedän sen raottavan molempia aina ajoittain mulle kertomatta. Sillon se pysyy kuitenkin niin kohtuudessa ja on yleensä jotenkuten perusteltua, etten viitsi kitistä sen enempää.

En kiellä, etteikö itellä tekis mieli. Muutama selkäkipudesukka ajoittain tekee pelkkää hyvää (kunhan tajuaa olla lähtemättä ulos himasta), mutta inhoan morkkiksia...

Kun Yks nakertaa jyviä, tulee jano ja sitten voi käydä niin, että aamulla ei puhallakaan nollapromilleja ja jää ilman päivittäistä metkua. Ja kun ei saa metkua, kipeää oloa pitää paikata bentsoilla ja bissellä. Ja niin edelleen.

Törmäsin musiikkiin. Tällainenkin olo on joskus.

Miks mikään ei muutu mut muilla on ihan erilaista?

Monday, August 06, 2007

Löysin vaihteeksi taas yhden biisin lisää angstiräbäkokoelmaani. Hallusinaation Eksyksissä ja Graffiitin tuo joku itsaribiisi ei tosiaan ole mitään a-luokkaa, mut se viattomuus siinä tuo mieleen varhaisteiniajat. On ihan hyvä, että jokin joskus laittaa muistelemaan sitä millainen oli joskus ja miten maailmaa katsoi ennen.

Muutenkin nämä äänenmurroksen just ohittaneilta kuulostavat äänet, jotka heittää c-luokan settiä itsarin tehneistä kavereista tai doupeista herättää mussa jotain vanhoja herkkiä tunteita. Silloin ei oikein osannut kohauttaa olkiaan millekään, nykyään on vaikea ravistella itseään mihinkään muuhunkaan.

Hesarin verkkosivuilla kerrottiin, että Soukan skinit oli ampuneet ostarilla neljää tyyppiä, joista yhtä ylävartaloon. Tähdänneet ulkomaalaistaustaiseen, mutta osuneet suomalaisiin, ilmeisesti paikalliseen hoppariposseen.

Saatanan äpärät. Jotkut meistä kuitenkin oli katsomassa ja muistaa, miten te vitun munapäät ravasitte paniikissa ympäri Vilperin Perikuntaa ja haalitte biljardikeppejä suojaksi, yrititte soitella apuvoimia jotka eivät tosin iän puolesta päässeet sisälle baariin ja miten jokaikinen baarissa oleva kuuli sen paniikin huudoissa. "Vittu siel on kommandopiposia neekereitä ja antifasisteja, tulkaa nyt saatana auttamaan!"

Sillon te saatanan natsit pelkäsitte, ei ne tykit teistä rohkeempia tee, vitun urpot. Jatkakaa samaan malliin, ylittäkää liikaa rajoja niin enää ei hommia selvitetä symbolisilla voimannäytöillä. :(

Mulla on liikaa adrenaliinia. Voisin lähteä purkamaan sitä johonkin, joku vitun fillareiden syyhkiminen tai kilikalit ei houkuta riittävästi.

Saan oman toimistotilan meidän toisesta vaatekomerosta, ja Yks saa isommasta makuuhuoneesta työhuoneverstaan. Mulle se riittää tietokoneelle ja kirjoille ja kansioille loistavasti, ikkunattomuus saattaa ehkä vähän ahdistaa jossain vaiheessa. Mutta ainakin voin pitää siellä rottiksia vapaana, katsella kun pallerot pääsee lopulta kiipeilemään vapaasti hyllyillä ja tuijottamaan Tuhkimotarinaa mun olkapäältä kun se taas palaa kesätauolta.

Lähetin taas yhden työhakemuksen. Toivo taitaa olla turhaa, vaikka vakaan mielipiteeni mukaan pätevyydestä sen ei pitäisi olla kiinni, mutta myönnän etten joskus 4-5 vuotta sitten antanut ehkä itsestäni kovin jees-kuvaa :). Tosin, jos joku arvioi työhakemusta sen perusteella mitä joku on ollut 19-vuotiaana ja mistä kantaa edelleen henkkoht kaunoja, niin ehkä en halua sen kanssa töihinkään...

Onneksi voin aina hakea puolisen vuotta sairaslomaa ja sairaspäivärahaa, jos ei töitä irtoa ja/tai pää ei kestä. Tosin tuntuu, että töitä olisi pakko saada, tai on 24 tuntia vuorokaudessa yksin päänsä kanssa.

Ehkä tää tästä. Vaihtelua en kaipaa, ihan vaan simppelisti töitä. Ottakaa joku ees haastatteluun, niin tuntuu et mua ees saatetaan harkita!