Insomniasta ja itsehoito-oppaista

Tuesday, December 30, 2008

Unettomat yöt ovat vuosien mittaan lakanneet olemasta yksiselitteisen ahdistavia, tuskaisia ja turhauttavia. Nyt näistä yksinäisistä pimeistä tunneista on hiljalleen tullut vapauttavia, rauhoittavia hetkiä, jolloin saa olla hetken yksin ja touhuta omia typeriä juttujaan. Kuten kirjoittaa blogia, lueskella naistenlehtiä netistä, suunnitella seuraavia vaatehankintoja ja mielikuvaharjoitella seuraavan päivän tehosiivousurakkaa. Näyttää nimittäin siltä, että perhettä saattaa piipahtaa käymään, mikä tarkoittaa aamusta heti herättyä paniikinomaista huseeraamista puhdistusaineiden, paperipinojen, tiskaamisen ja vaatteiden viikkaamisen kanssa. Häkitkin pitää siivota, jos meinaan purkaa inhoennakkoluuloja rakkaita jylsijöitäni kohtaan.

Olen laihtunut. Ihan varmasti. Vatsa on ainakin pienentynyt; enää se ei näytä venyttävän pullottaen neulepaitoja ja huppareita siihen malliin kuin oisin vähintään viidennellä kuulla. Tahti vaikuttaa ihan sopivalta, tällä menolla uskallan ostaa vaatteita, jotka nyt kyllä sopivat mutta ovat toivottavasti löysähköjä ja oikein mukavia päällä ennen kesää. Olen vähentänyt turhaa syömistä, kahvinjuontia ja ennenkaikkea lopettanut leptit. Kaikki tuo ei ehkä ole ollut turhaa ja hetkittäin kadonnut motivaatio ja oman kropan muokkausmahdollisuuksiin uskominen palaa taas.

Unettomat yöt ovat siis leptilakkautuksen jälkeen tulleet ilmeisesti jäädäkseen. Tänään kokeilen taas melatoniinia pitkästä aikaa ja toivon, että reseptiannoksen tuplaaminen riittäisi. Annoksen mukaiset kokeilut kun olivat turhauttavasti yhtä tyhjän kanssa. Melatoniini olisi niin helppo ja kiva ratkaisu; ei enää säätöä bentsojen ja leptien kanssa. Olisi niin kivaa nukkua silloin kun haluaa.

Varhaisteinistä alkaen unettomuus oli yhtä kidutusta. Levottomuutta, itkeskelyä, ahdistusta, vatsakramppeja, epätoivoisia hengitysharjoituksia, meditaatiotreenejä, rauhoittumisharjoittelua ja rentouttavaa musiikkia. Mikään ei koskaan auttanut ja lopulta pelkkä piinaava unettomuudenpelko riitti pilaamaan päivänkin jo etukäteen. Nyt tästä löytää sentään jotain positiivista, ja nykyään nukun joka tapauksessa edes sen 3-5h yössä, joten kovin vakavaksi ei ole vielä päässyt.

Peruskoulussa nukahdin tunnille, mistä hermostunut opettaja heitti minut ulos käytävälle ja tiuskaisi, että painu hoitoon tai jotain jos noin muka väsyttää. Raahauduin terkkarille nukkumaan hetkeksi, mistä ohjattiin koulupsykologille. Kerroin pitkään jatkuneesta unettomuudesta (siihen aikoihin monen kuukauden jakso 0-3h/vrk), siitä miten väsymys viiraa nupissa, miten päivät ja viikot menevät sekaisin ja lähimuisti pettää täysin. Kerroin keinoista joita olin yrittänyt nukahtamiseen, mutten osannut sanoa unettomuudelle mitään syytä. Psykologi oli tyly ja ynseä, kuittasi asiani sillä, miten nukkumisongelmat ovat normaali osa puberteettia eikä sitä pidä liioitella ja ohjasi ulos toteamalla, että "eiköhän tämä ollut tässä". Vastaavien tilanteiden jäädessä ainoiksi hoitokontakteikseni psyykenhoidon alalta välttelin viimeiseen asti "normaaleista" jutuista (kuten nukkumisesta, ahdistuksesta, masentumisesta, mielialamuutoksista ym. "puberteettioireista" ;) ruikuttamista seuraavat melkein kymmenen vuotta, kunnes Yks lopulta vakuutti lääkäreiden ja psykologien yleensä ihan oikeasti haluavan auttaa ja rohkaisi hakeutumaan vastaanotolle. Ja niin onneksi olikin.

Nyt olenkin kai sitten siinä pisteessä, etten pidä mitään psyykkisiä tai fyysisiä oireiluja "normaaleina" tai "ehkä ne vaan kuuluvat ikään/kuukautiskiertoon/parisuhteeseen/sukupuoleen" -juttuina. Nykyään uskon, että kaikki se, mikä oikeasti häiritsee elämää pidempään kuin muutaman viikon, johtuu jostain ja on oire tai seuraus. Nykyään tosin varmaan todennäköisimmin lääkityksen tasapainosta, lääkkeiden syönnistä/unohtamisesta, syömättömyydestä, unenpuutteesta, paniikkihäiriöstä, joskus jopa ihan siitä paljonpuhutusta stressistäkin, vaikka se onkin nykytilanteessa ihan vaan kuviteltua.

Niin kauan kuin kielsin oireiden oikeuden olemassaoloon turhana ruikuttamisena, yritin vain haudata ja unohtaa ne. Nyt minusta alkaa jo tulla itsehoidon mestari: tiedän, milloin tarvitsen bentsoja, milloin tietyt pikkuvaivat viittaavat stressin pahenemiseen, milloin on aika turvautua lääkkeisiin ja milloin venyttelyyn ja vitamiineihin, kuumaan vaahtokylpyyn ja yrttiteehen. Vaikka kommunikaationi ulkomaailman kanssa vähenee vähenemistään, kehon ja mielen kanssa yhteydenpito perustuu jo muuhunkin kuin vaientamiseen.

Haluaisin lukea joitakin sellaisia itsehoito-oppaita, missä opetetaan positiivista ajattelua, skeematerapiaa (ihan uusi juttu mulle, mutta kuulostaa jännältä), yrttihoitoja, meditaatioharjoituksia jne. En koskaan voinut kuvitella tarttuvani moisiin, mutta nyt uteliaisuus alkaa voittaa ennakkoluulot. Saa siis suositella!

Ensi vuonna sen ehkä näkee?

Thursday, December 11, 2008

Kävin läpi kaikki säännöllisesti puolen vuoden aikana käyttämäni lääkkeet ja karsin joukosta ne, joiden tiedän (tai Lääkelaitos tietää) aiheuttavan turvotusta ja painonnousua. Niitä oli useampi ja osaa niistä olen lisännyt ruokavaliooni huomattavasti kesän jälkeen.

Jos kroppa ei tästä pienene, niin kai sit piru vie pitää lähteä lenkille loskaiseen pimeään metsään, jossa vaanii kirvesmurhaajien, hullujen raiskaajien, haisulien ja mörköjen lisäksi irti kulkevia äkäisiä dobermanneja. Odotan muutaman viikon tai pari kuukautta tapahtuuko pientäkään muutosta. Jos ei, niin vielä on aikaa itsekuriin ennen bikinikautta. Olen joka tapauksessa luvannut aloittaa salilla käynnin yhdessä Yhen kanssa.

Vaihdoin toistaiseksi leptit toisiin, joiden ei pitäisi lisätä painoa pitkälläkään käytöllä. Lepti kuin lepti, pääasia että auttavat nukkumaan. Bentsoilla nukahtaminen kroonisesta unettomuudesta kärsiessä olis niin vihoviimestä touhua, että tipun mieluummin lepteillä. Ja kyllä, minulla on reseptit nukahtamislääkkeisiin.

Toivon, että leptivaihdos tuottaisi pientä helpotusta elämään vyötärölinjan kanssa. Efexoreista en olisi valmis luopumaan, niiden tuoma positiivinen elämänmuutos oli sen verran suuri.

Yks sentään jaksaa aina kertoa, miten tykkää musta ihan millaisena vaan ja vertailee joskus omaa puhjennutta miehistä kaljamahanalkuaan mun pömppäriin (ollaan ihan samiksia...) ja hihkuu aina huomatessaan, että tissit oikeasti kasvaa lihoessa. Miehet on ihania.

Itsekontrolli ja pöhköjä unia

Thursday, November 20, 2008

Kahvikuppi on puolillaan, kuusen oksilla lunta ja ensimmäinen vapaapäivä koko viikolla. Ensi viikon voisi ottaa kevyemmin. En tiedä jaksaisinko tehdä täyttä viikkoa jouluun asti, vaikka kuinka saisi 40e viikolta käteen.

Aamun treeni jää tekemättä, kun en tajunnut aloittaa ajoissa enkä enää jaksa. Kuvittelen vatsan pienenevän hitaasti mutta varmasti, mutta silti ennen löysät vaatteet kiristää edelleen. Kroppa ja minä käydään nyt uuvutustaistelua. Tässä on kyse kontrollista ja itsetunnosta - kumpi meistä määrää?

Kroppa hivuttaa pikkuhiljaa tavaraa vatsasta reisiin ja yrittää saada mut luulemaan että laihdun. Tarkkailen vainoharhaisesti etenemistä ja yritän tapella vastaan. Enää ei tee edes mieli makeaa tai rasvaa, aloin tehdä selkä- ja vatsatreeniä (!) ja kuntosalikorttikin on harkinnassa. Ensi kesänä nähdään kumpi voittaa.

Vihjaisin parille viihdekäyttäjätutulle, että kauppaavat appelsiineja sitten joskus kun niitä kävelee vastaan riittävän halvalla. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin kokeiltua rajojaan - välillä pää vaatii nollaamista ja humalajuominen ei oo mun juttu.

Siitä meinaan pitää kiinni, etten ala enää sähläämään värkkien kanssa vaan annan käsien parantua ja arpien vaaleta rauhassa. Ja sitäpaitsi, eihän jotain snorttailua edes lasketa. Eihän?

Yks näkee öisin painajaisia lapsia silpovista lapsisotilaista ja kuolemanpartioista, ja taitaisi olla aika ottaa taas seerumit ja tarkistaa lääkityksen taso. Painajaiset, ahdistus ja ruokahaluttomuus viittaisivat liian pieneen annokseen, mutta sitä tuskin nostetaan enää ylemmäs. Lomatkin saattavat ehkä alkaa juosta lähiaikoina, lopultakin 4kk jälkeen.

Itsehän näin romanttista unta duunikaveristani, joka on hyvä tyyppi muttei silti eroottisten unelmieni kohde. Hämmennyin unesta itsekin ja varmaan punastelen maanantaina kahvipöydässä samalla lailla kuin unessa saatuani pusun. Pitäisiköhän hiukan tehostaa kotoisan arjen romantiikkaosiota ja tehdä kunnon illallinen ja kynttiläkylpy joku päivä, ettei tarvi uneksia työkavereistaan...

Ja sitä samaa rataa

Sunday, November 09, 2008

Sen jälkeen kun lakkasin olemasta superaktiivinen, illat alkoi mennä aiempien ylipitkien kokousten ja seminaarien ja öisten dyykkireissujen sijaan nojatuolissa. Alussa luin tenttikirjoja sun muuta jännää, sitten keskittymiskyky häipyi samalla kun masennus ja panikointi tuli tilalle. Vetäminen pakotti ravaamaan ympäriinsä pitkin iltoja, ja kun se loppui, alkoi tv-sarjojen säännöllinen seuraaminen.

Nyt tv on päällä melkee aina kun istun koneella ja tuijotan kahta ruutua vuorotellen. Mainokset ja ilmaisjakelulehdet kasaantuu eteisen lattialle ja itse muumioidun olkkariin. Perse leviää pitkin nojatuolia ja selkä alkaa kasvaa sammalta.

Kun päivät on liian pitkiä ei jaksa keskittyä mihinkään. Turhautuu vaan ja odottaa, että aika kuluu. Yksi brittisarja, sitten toinen, välissä nelosta tai subia ja sitten tuleekin jo Simpsonit.

Laihduttaminen on hyvällä alulla. Syön samoja linnunannoksia kuin silloin laihana (eikä enää tule edes nälkää!), annoin itelleni luvan mussuttaa jugurttia niin paljon kuin huvittaa ja sain pakkomielteisen ahmimisenkin kuriin yllättävän helposti, muutamassa päivässä. Ja minähän tulen olemaan ainakin 8kg hoikempi, kun joulu tulee. Pakko olla tai en pysty ahmimaan niinkuin jouluna vain kuuluu.

Yks pyörii edelleen pienessä kierteessään. Parin hupibentson jälkeen maailma ei enää riitä, tili tyhjenee lähikiskan jääkaappikaljoihin, sitten juodaan keittiön kaappiin hamsteroidut punkut ja liköörit ja sen jälkeen se mönkiikin mun bentsokulholle luvalla tai ilman. Sillähän tosin on ehdoton porttari mun bentsoihin ja Alkoon, mutta tiedän sen raottavan molempia aina ajoittain mulle kertomatta. Sillon se pysyy kuitenkin niin kohtuudessa ja on yleensä jotenkuten perusteltua, etten viitsi kitistä sen enempää.

En kiellä, etteikö itellä tekis mieli. Muutama selkäkipudesukka ajoittain tekee pelkkää hyvää (kunhan tajuaa olla lähtemättä ulos himasta), mutta inhoan morkkiksia...

Kun Yks nakertaa jyviä, tulee jano ja sitten voi käydä niin, että aamulla ei puhallakaan nollapromilleja ja jää ilman päivittäistä metkua. Ja kun ei saa metkua, kipeää oloa pitää paikata bentsoilla ja bissellä. Ja niin edelleen.

Törmäsin musiikkiin. Tällainenkin olo on joskus.

Siamilainen kaksoseni

Sunday, September 28, 2008

Dramaattinen allergiareaktio muistutti pitkästä aikaa oman kehonkuvan muuttumisesta. Jalkoja lukuunottamatta varmaan kolmasosa ihopinta-alasta oli kutisevaa näppypeltoa, nyt se on jo rajoittunut toiseen ranteeseen.

Joskus kroppa oli valitettava, mukana kulkeva paha, jota ruokittiin kun oli ehdottoman pakko ja jonka ainoa etu oli hyvät tissit ja satunnainen laatuseksi, ja nyt siitä on tullut itsenäisesti toimiva kämppis tai siamilainen kaksonen, jonka toimintalogiikkaa on pakko oppia ymmärtämään.

Kehonkieltämisen ja fyysisyyden hyväksymisen ristiriita taisi tulla aikanaan esille ensimmäisessä kunnon krapulassa. Olin asunut ensimmäisessä omassa kämpässä - pahviseinäinen opiskelijasolu - muutaman kuukauden ja juhlin ensimmäistä joulua kaikessa rauhassa yksin omassa kodissa, kun kämppikset lähti jouluksi porukoilleen. Täysi-ikäinen kaveri kävi hakemassa joulujuomiksi ison pullon Four Rosesia ja loppurahoilla shoppasin mässyruokaa ja kävin illallisella kiinalaisessa. Seuraavana iltapäivänä kaavinkin sitten kuivuneita oksennusnuudeleita hiuksista ja lakanoista ja tarkistelin tekstiviesteistä mahdollista sammumisaikaa ennen konkreettista konttaamista suihkuun. Muistan tuosta illasta ja aatonaattoaamun heräämisestä erittäin selvästi kaiken muun paitsi sen, kenen kanssa mahdoin tekstailla koko illan. Taas joku unohtunut nuori mies. Four Rosesia sen sijaan en unohda, siitä lähtien sen ja vastaavien juttujen hajukin on riittänyt kuvottamaan.

Paha krapula on jotain ylitsehyökyvää. Sille ei voi tehdä mitään muuta kuin alistua, sitä ei voi psyykata pois, toisin kuin vaikka nälkä jota ei ole olemassa ellei sitä ajattele. Vihasin avuttomuutta ja välttelin parhaani mukaan liikaa juomista ja krapulaa suht onnistuneesti monta vuotta. Jokainen tilanne jossa kropalle joutui tekemään myönnytyksiä oli tappio.

Tämä liittyy taas siihen, miksi opiaatit tuntui aikanaan niin täydelliseltä jutulta. Yhtäkkiä kroppaan ei koskenutkaan enää, kaikki päivittäiset lihas- ja selkäkivut oli poispyyhitty, päänsärky meni pois ja kipujen tuoma stressikin oli historiaa ainakin vähäksi aikaa. Kivutonta mielen lepoa.

Jossain vaiheessa oppi sen, että nitkuillessa on pakko kommunikoida kehonsa kanssa. Hikoilu, palelu, lihasheikkous tai aineenvaihdunta ei enää olleetkaan kontrolloitavissa ajatuksen voimalla. Ruumiintoiminnot saattoi vaatia päivittäistä huomiota, jokainen poikkeavuus oli oire tai seuraus jostain, niinkun välillä veren pelottavan nopea hyytyminen ruuttaan, silmäkrampit, hermostosähärit tai mystiset allergiareaktiot, ihottumat ja ihon kuivamiset. Vaikka vetojen jälkeen tuntuisi kuinka terveeltä, normaalilta ja energiseltä, niin jostain niitä kaikenmaailman pikkuoireita vaan ilmaantui. Viimeistään refloissa piti taas kerran myöntyä siihen, että kroppa määrää tahdin ja alkaa miettimään verenpainetta, lihasjännitystä, palelua, hikoilua, hermosärkyjä, unettomuutta, levottomia jalkoja, lihas- ja vatsakramppeja ja nestetasapainoa.

Nyt tuntuu, että ensimmäistä kertaa koskaan asustelen jotakuinkin tasapainossa tuon mukana raahautuvan kämppiksen kanssa. Syön kun on nälkä, juon vaikkei janottais, vastaan kropan kipuiluun treenaamalla ja aiheuttamalla tervettä lihaskipua, mietin kalorikulutusta ja ruokavaliota ja kroppa vastaa tehtailemalla luonnollisia mielihyvämömmöjä. Vetäessä oli pakko hyväksyä se, että kroppa kulkee mukana joka tapauksessa ja se pitää huomioida, ja nyt reflojen loputtua yhteiselo on ollut ihan sopuisaa, vaikka kroppa tuntuukin välillä vieraalta uusien pelastusrenkaiden ja jenkkakahvojen kanssa. Sitten kun kroppa on muovautunut sellaiseksi kuin haluan (50kg tiukkaa lihasta ;), niin suostun täydelliseen aselepoon.

Räytymispäivä

Friday, September 19, 2008

Hyvin minä olen taas hoidellut
Kaikki tuhmat työt
Mut raskaaksi käy tämä tällainen
Kun kiukuttelee yöt

-Rölli

Taas niitä harmaita päiviä, jolloin vituttaa katsoa ulos ikkunasta (harmaata ja sateista), käydä röökillä (hyytävä viima), kävellä kämpässä (rottaskeidaa jalkapohjissa), treenata (lihakset kipeenä eilisestä), hakea kahvia (kahvi kylmää) tai käydä jääkaapilla (laihtuakin pitäis).

Kädet on kipeinä taannosesta dorkailusta ja tromboaminen on ehkä pelastanut ne just ja just kuntoon seuraavaa käyttökertaa varten. Lihaksetkin on kipeenä, mutta ainakin teen jo tuplasarjat muutaman viikon takaiseen verrattuna ja se vähän lohduttaa, kun treenaaminenkaan ei oo enää samanlaista pakkopullaa. Enää rasvaprosentti alas keväiselle tasolle ja hapenottokyky kuntoon niin musta tulee seuraava pussycat doll.

Tänään pitäisi nähdä taas ihmisiä pitkästä aikaa, ja päätin jo etukäteen etten ota tekkeniä vaikka tarjottais. En jaksa enää olla kipeenä viikkokausia hetken nuokkuilun takia. Kaikki mistä ei kipeydy kelpaa vielä toistaseks.

Maikkari näytti pari iltaa sitten 45 minuutissa gorekuvia amputaatioraajoista. Kuvien alkuperää ei tosin muistaakseni kerrottu ja haastateltavakin oli vähän oudosti valittu jutun aiheeseen (lääkkeiden väärinkäytöstä johtuvat amputaatiot) nähden, mutta olipahan lieveilmiömässäilyä ei-niin-huonosti valitulla aiheella. Kyllähän sormipuolia riittää. Tutulla kävi talvella mäihä ettei jalasta lähtenyt sen isompaa palasta ja toisilta on vuoden sisään lähtenyt pari sormea entistenkin lisäksi. Amputoinnit ja valtimo-osumat on loppujen lopuksi aika arkipäiväinen asia niin kauan kun ei osu omalle kohdalle, vähän niinkun douppiväkivalta. Onneksi omalla kohdalla on välttynyt ikävämmiltä lieveilmiöiltä.

Ja vielä räytymispäivän mietelause ja linkitys:

"Muut ihmiset eivät vain ymmärrä mitään. Ärsytä kaikkia esimerkiksi kertomalla, että he eivät yksinkertaisesti tiedä mitään. Älä unohda kiukutella kohdatessasi esteitä."

Irungu Wakini: Kuinka voit olla totaalinen idiootti (osa 1)
Irungu Wakini: Kuinka voit olla totaalinen idiootti (osa 2)
Irungu Wakini: Kuinka voit olla totaalinen idiootti (osa 3)

Väliraportti

Wednesday, September 03, 2008

Olen kerran viimeisen kahden viikon aikana valvonut yli puoli kymmeneen. Otan leptit joskus Frendien aikaan, alan nuokkua Simpsoneiden lopussa ja möngin nukkumaan suunnilleen heti yhdeksältä. Aamuseitsemältä kello soi, keitän kahvia ja Yhen lähdettyä hakemaan lailliset huumeensa kituutan läpi punttitreenin ihan silkalla vitutuksen voimalla, kun muistan vielä muutama vuosi sitten jaksaneeni tuplasarjat nykyiseen verrattuna. Ensi vuonna (tai sitä seuraavana, tai ehkä joskus) aion olla taas timmi ja hyväkuntoinen 50-kiloinen.

Päihteettömyys tekee levottomaksi. Ahdistus ja paikallaanpysymättömyys helpottuu vaan rääkillä jonka jälkeen paikat on kipeenä vähintään yön yli. Päivät on liian pitkiä ja viimeistään 16-17 aikaan väsyttää ja vituttaa jo sen verran, että alkaa laskea tunteja siihen että voi mennä nukkumaan. En tiedä miten pitkään tätä jaksaa, tai ehkä se alkaa helpottua jossain vaiheessa.

Alan olla lopulta ihan terve. Levähtäneet pupillit on viimeiset pari päivää jo palautuneet normaalikokoon ja palelukin helpottaa. Pariin päivään ei ole enää tarvinnut mennä ammeeseen puolikiehuvaan veteen tärisemään ja lämmittelemään. Yhdeksän viikkoa yhdellä relapsilla ja nyt voi sanoa fyysisten oireiden menneen kokonaan ohi. Kai tämäkin jonkinlaisesta virstanpylväästä jo menee, vaikka nyt vetoja vasta mieli tekeekin... Näin taas unta värkeistä ja vetämisestä.

En jaksa miettiä kirjoittamista. Ei jaksa miettiä edes päälleenpukemista, ainakaan vielä moneen tuntiin. Taas niitä päiviä jolloin kaikki ajattelu tuntuu fyysisesti raskaalta.

Pipi ja läski

Tuesday, August 12, 2008

Hiki puskee läpi, joka paikkaan sattuu ja unettomuus vaivaa taas. Reflailu pääsee näköjään taas alkuun. Jonkun aikaa nukkumaanmeno yhdeksän jälkeen ei ollut mikään ongelma, nyt aikaisin herääminen on vaan tuskaa - patjalta ei halua nousta, kun liikkuminen vihloo pitkin selkää ja pään kääntäminen saa niskan tai kaulan kramppaamaan. Sitä paitsi unet on niin villejä ettei niitä viitsis millään jättää kesken.

Yks on hyvinhyvin vähällä aiheuttaa aggressiivisia kroppakomplekseja, ja olen ilmeisesti aloittamassa elämäni ensimmäistä varsinaista dieettiä. Yks päätti asiasta mun puolesta ja pehmensi viestiä sillä, että senkin täytyy alkaa pitää huolta linjoistaan ettei siitä tule samanlaista metadoniporsasta kuin joistakin. Eli lakataan tekemästä kermakastikkeita ja vaihdetaan maito siniseen. Whoo, mikä elämäntapamuutos. Yritin ehdottaa lihansyönnin lopettamista, mutta se menisi kuulemma jo liian pitkälle. Kompromissina pistetään kalastuslupa harkintaan.

On ihan totta, että oon paisunut varmaan lähemmäs kymmenen kiloa sen jälkeen kun lopetin vetämisen. Aiemmin paino on reflaillessa pudonnut silmissä, nyt kävi päinvastoin enkä oikein tiedä mitä siitä pitäis syyttää. Liikaa siideriä? Masennuslääkkeitä? Ikää? Iän syytä ainakin on, että paino ei putoa enää ajatuksen voimalla niinkun aiemmin. Onneksi Kutrin mukaan riittää, että liikun muutaman sadan kalorin edestä, jos syön noin 1500 kaloria päivässä - eikö kuulostakin helpolta? Ja Me Naisten sivuilla on vielä kaloritaulukkokin.

Törmäsin kaloritaulukkoon joskus vahingossa, kun surffasin Lasiluurangon foorumia, ihan uteliaisuudesta ja ymmärtämisyrityksenä. En tosin täysin tajunnut, miten vääristynyt minäkuva pitää olla, että tavoittelee kauneudenhalussa 14:n painoindeksiä noudattamalla 50 päiväkalorin ruokavaliota tai että mitä järkeä on muka syödä päivässä dieettiateriana kaksi hernettä illalliseksi - överiksivetoja mahtui sekaan enemmän kuin tarpeeksi. Pelottavan monta juttua sieltä silti tajusi, ja vaikken osaa sitä sen kummemmin selittää niin tuntui siltä, että ilman päihdeongelmaa tuskin olisin tajunnut sitäkään vähää. Ehkä mietin anailua ja miailua joskus ajan kanssa, nyt taitaa olla riittävästi miettimistä siinä, että saan tuon yhden vähän rajoittamaan laihdutusintoiluaan ja tajuamaan, että monta epäterveellistä juttua on helppoa korvata jollain epäepäterveellisellä maun silti kärsimättä.

Ja vaikka aihe onkin Esson kahvilan asiakaskunnan mielestä jo passé ("Se sotahan loppu jo kun meiän Stubb kävi siellä"), niin mietin vieläkin, että onko muka oikeasti olemassa georgialaisia, joiden mielestä Saakashvili on esimerkillinen presidentti ja mies paikallaan...

"Ideally, governments have to feel responsible for each citizen’s life. I didn’t feel it in Georgia – a country that failed to adequately estimate the real situation and gave the citizens, among them internally displaced people from Abkhazia and South Ossetia, illusion that a tiny country like Georgia had a chance to win the war with Russia."

Sähköposti ja Facebook tulvii ihme floodia tutuilta ja tuntemattomilta georgialaisilta (nimet näkyvissä mailien vastaanottajakentissä, ja seuraava painaa tietysti "vastaa kaikille" - netikettivajausta vielä...), joilla on pitkästi sanottavaa milloin mistäkin käänteestä. Sinällään ihan kiva, osa näkökulmista on jopa kohtuullisen freesejä, mutta ne voisi tosiaan laittaa ennemmin vaikka blogiin. Neuvottiin myös seuraamaan Civil.ge-uutissivustoa yhtenä maan kuulemma suhteellisen itsenäisistä medioista, kun kyselin englanninkielisten blogien perään. Vertailun vuoksi suosittelen tietenkin jokaiselle valveutuneelle kansalaiselle Pravdaa.

Pussikeitto pelastaa

Thursday, August 09, 2007

Oon maininnut jäätelökuuristani jo pariinkin otteeseen. Kyseessä on siis ihan täysipainoinen, 99% jäätelökuuri, johon on kuulunut lisäksi noin kaksi näkkileipää viikossa ja kaksi lusikallista lämmintä ruokaa kuussa. Taitaa olla menossa viidettä tai kuudetta viikkoa, en tiedä.

Tänään keksin pussikeitot. Kaivoin vanhat pussukat keittiön kaapista ja oon nyt nautiskellut tomaatti-basilikakeitosta, johon on lisätty valkosipulia ja paljon voita. Nuo leipäkrutongit tuntuvat melkein kiinteältä ruoalta, joten olen melkein varma että alan parantua.

Yks oli eilen paskalla päällä, heitteli laatikoita ja hakkasi rystysensä verille oviin ja seiniin. Kyyhötin peiton alla, vaikka tiesin ettei se mulle ollut vihanen, katkera vaan siitä ettei oo rahaa ja töitä ei saa vaikka kuinka hakee ja porukatkin vittuilee eläessään vielä ajalla, jolloin kaikille oli tarjolla vakituinen elinikäinen duuni. Jos joku vielä aukoo turpaansa rakennusalan perusmiehistöpulasta niin saa pesarin hanuriin, saatanan paskafirmat unohtavat vaan mainita että pula ei oo suomalaisista, jotka osaa vaatia TES:n mukasta minimipalkkaa vaan balteista, joille vähempikin riittää.

Oltiin eilen molemmat sen verran hajalla, että käytiin baarissa yhdellä, joka venyi kolmeen. Olo oli kotiin kävellessä aivan hirveä, taju petti keskellä koulun kenttää ja jouduin istumaan polvillani aikansa. Kotona oksennuskramppasin tunnin, pari ennen kuin taju meni.

Tänään heräsin ajoissa ja muuten pirtsakkana, mutta psyyke kirkuu oikosulkuja. Itkin hysteerisesti pari tuntia, luovutin yrittämästä ehtiä sovittuun lauttaan Tallinnaan katsomaan homoja ja mahdollisia natseja, napsin 40mg diappareita ja sain hetken nukuttua. En muista että olis koskaan tullut vastaavaa yhdistettyä paniikki- ja masennuskohtausta, mut se totaalilamautuminen ja hysteria oli aika pelottavaa. Nyt olo on hiukan helpompi, vielä särkylääkkeet, päivän metisannos, kaikkien Xanttujen haaliminen sekalaisista taskuista ja saatan vielä onnistua pääsemään iltalauttaan.

Tallinna-biletys tulee kyl jäämään vähiin, haluan vain istua puistossa lukemassa jotain mitä Suomalaisen pokkariosastolta mukaan tarttuukaan tai käydä jossain museossa, ja ehkä opetella taas syömään. Onneksi Tallinnassa on kaikissa baareissa mahtavia snack-listoja, joilla kiinteän ravinnon syöntitreenaus vois käynnistyä.

Ostin lopulta digikameran. Aina joskus haluaisi kuvata jotain, ja nyt kerrankin on sellainen jolla saa suht tarkkoja kuvia ja joka on niin pieni ja kevyt et menee mihin vaan. Vielä kun oppis käyttämään - reilu tunti aikaa pakata, ja pitää viel koittaa säätää ne patterit ja muistikortit käyttökuntoon...

Pienestä tyytyväinen matoja nappaamassa

Wednesday, August 08, 2007

Kuvittelenko vai onko Erhealbumi päättänyt pienentää fontteja entisestään? Tää paska ei suostu edes muuttamaan fonttikokoja vaikka erikseen jokaisen editoisin.

Kello on soimassa kymmeneltä, vaikka kumpikaan ei saanut yöllä nukuttua. Yks alko ahertaa jotain väliaikaverstaassaan ja kaivoin ensimmäistä kertaa ne kolme vuotta sitten hyvin aikein Tarjoustalosta ostetut verkkarit kaapista, tsekkasin polkuja puhelinluettelon kartasta ja lähdin lenkille ehkä toista kertaa neljän vuoden aikana.

Kumma kyllä, veren makua ei saanut suuhun vaikka yritti, ja kerrankin juokseminen otti lihaksiin ennen hapenottokyvyn ja keuhkojen pettämistä. Pari kilometriä meni varttiin, ja siitä 500m loppuvaiheesta piti tyytyä kävelemään. Innostuin silti, luulin että oisin ollut raato jo 500 metrin hölkän jälkeen. Päätin tavoitella kelvollista tulosta Cooperin testiin viel ennen talvea. Ei 2500m 12 minuuttiin voi olla mahdoton tavoite, maratonin jätän vielä pöytälaatikkoon siihen "vielä joskus minä..." -kansioon.

Pienikin lenkki tuntui psyykessä heti. Tosin vajaa tunti sitten heräsin aamuyöpainajaisiin ja omaan huutoon, enkä oo enää saanut nukuttua. Keitän kahvit, syön aamupalan (ekaa kertaa sitten...) ja ellen vahingossa herätä Yhtä voisin lähteä ennen kasia vielä aamulenkille... Käsipainotkin voisi taas kaivaa varastosta, sitten Joskus.

Ensimmäinen päivä, kun tuntuu et on terve nälkä. Ehkä tämä tästä. Kun viikko on kohta täynnä, yritetään pitää 1-2 päivää taukoa metukan kans ja katotaan mitä tapahtuu.

Amazon hyväksyi lopulta maksuyritykseni kolmannella kortilla. Ilmeisesti Nordea ei maksa niille suojelurahaa. Viimeksi lähetyksistä tuli toinen viikossa, toinen 2 kk:ssa - saa nähdä, kauanko nyt venaan Willie D:täni ja kirjoja Pablo Escobarista.

Kahvinkeittoon. Milloinkohan olisin viimeks istunut yksin keittiössä lukemassa hallinto-oikeustapausten ratkaisumalleja ennen seittemää aamulla ja vaan kuunnellu kehätien metelin asteittain nousevaa kohinaa...