Siamilainen kaksoseni

Sunday, September 28, 2008

Dramaattinen allergiareaktio muistutti pitkästä aikaa oman kehonkuvan muuttumisesta. Jalkoja lukuunottamatta varmaan kolmasosa ihopinta-alasta oli kutisevaa näppypeltoa, nyt se on jo rajoittunut toiseen ranteeseen.

Joskus kroppa oli valitettava, mukana kulkeva paha, jota ruokittiin kun oli ehdottoman pakko ja jonka ainoa etu oli hyvät tissit ja satunnainen laatuseksi, ja nyt siitä on tullut itsenäisesti toimiva kämppis tai siamilainen kaksonen, jonka toimintalogiikkaa on pakko oppia ymmärtämään.

Kehonkieltämisen ja fyysisyyden hyväksymisen ristiriita taisi tulla aikanaan esille ensimmäisessä kunnon krapulassa. Olin asunut ensimmäisessä omassa kämpässä - pahviseinäinen opiskelijasolu - muutaman kuukauden ja juhlin ensimmäistä joulua kaikessa rauhassa yksin omassa kodissa, kun kämppikset lähti jouluksi porukoilleen. Täysi-ikäinen kaveri kävi hakemassa joulujuomiksi ison pullon Four Rosesia ja loppurahoilla shoppasin mässyruokaa ja kävin illallisella kiinalaisessa. Seuraavana iltapäivänä kaavinkin sitten kuivuneita oksennusnuudeleita hiuksista ja lakanoista ja tarkistelin tekstiviesteistä mahdollista sammumisaikaa ennen konkreettista konttaamista suihkuun. Muistan tuosta illasta ja aatonaattoaamun heräämisestä erittäin selvästi kaiken muun paitsi sen, kenen kanssa mahdoin tekstailla koko illan. Taas joku unohtunut nuori mies. Four Rosesia sen sijaan en unohda, siitä lähtien sen ja vastaavien juttujen hajukin on riittänyt kuvottamaan.

Paha krapula on jotain ylitsehyökyvää. Sille ei voi tehdä mitään muuta kuin alistua, sitä ei voi psyykata pois, toisin kuin vaikka nälkä jota ei ole olemassa ellei sitä ajattele. Vihasin avuttomuutta ja välttelin parhaani mukaan liikaa juomista ja krapulaa suht onnistuneesti monta vuotta. Jokainen tilanne jossa kropalle joutui tekemään myönnytyksiä oli tappio.

Tämä liittyy taas siihen, miksi opiaatit tuntui aikanaan niin täydelliseltä jutulta. Yhtäkkiä kroppaan ei koskenutkaan enää, kaikki päivittäiset lihas- ja selkäkivut oli poispyyhitty, päänsärky meni pois ja kipujen tuoma stressikin oli historiaa ainakin vähäksi aikaa. Kivutonta mielen lepoa.

Jossain vaiheessa oppi sen, että nitkuillessa on pakko kommunikoida kehonsa kanssa. Hikoilu, palelu, lihasheikkous tai aineenvaihdunta ei enää olleetkaan kontrolloitavissa ajatuksen voimalla. Ruumiintoiminnot saattoi vaatia päivittäistä huomiota, jokainen poikkeavuus oli oire tai seuraus jostain, niinkun välillä veren pelottavan nopea hyytyminen ruuttaan, silmäkrampit, hermostosähärit tai mystiset allergiareaktiot, ihottumat ja ihon kuivamiset. Vaikka vetojen jälkeen tuntuisi kuinka terveeltä, normaalilta ja energiseltä, niin jostain niitä kaikenmaailman pikkuoireita vaan ilmaantui. Viimeistään refloissa piti taas kerran myöntyä siihen, että kroppa määrää tahdin ja alkaa miettimään verenpainetta, lihasjännitystä, palelua, hikoilua, hermosärkyjä, unettomuutta, levottomia jalkoja, lihas- ja vatsakramppeja ja nestetasapainoa.

Nyt tuntuu, että ensimmäistä kertaa koskaan asustelen jotakuinkin tasapainossa tuon mukana raahautuvan kämppiksen kanssa. Syön kun on nälkä, juon vaikkei janottais, vastaan kropan kipuiluun treenaamalla ja aiheuttamalla tervettä lihaskipua, mietin kalorikulutusta ja ruokavaliota ja kroppa vastaa tehtailemalla luonnollisia mielihyvämömmöjä. Vetäessä oli pakko hyväksyä se, että kroppa kulkee mukana joka tapauksessa ja se pitää huomioida, ja nyt reflojen loputtua yhteiselo on ollut ihan sopuisaa, vaikka kroppa tuntuukin välillä vieraalta uusien pelastusrenkaiden ja jenkkakahvojen kanssa. Sitten kun kroppa on muovautunut sellaiseksi kuin haluan (50kg tiukkaa lihasta ;), niin suostun täydelliseen aselepoon.