Väsymys ei lopu kesken.

Wednesday, August 29, 2007

Kaikki tuntuu menevän päin helvettiä. Kone hajalla ja huollossa kolmisen viikkoa, bupre finaalissa eikä lisää tiedossa, duuni (sain sellaisen tällä viikolla, 26h/viikko, 9,5e /h brutto) sattuu henkisesti joka päivä (ehkä se helpottaa ajan mittaan) ja toivon vaan saavani sen vähemmän henkilökohtaisuuksiin menevän työn josta todnäk selviää viikonloppuna, etten saa sitä, niin kuin kävi edelliselle viime viikolla.

Ehkä pitäis olla vaan iloinen että pääsen edes haastatteluihin asti, mutta toisaalta masennun siitä, etten osaa enkä halua enkä jaksa edustaa haastatteluissa tai myydä niissä itseäni riittävän tehokkaasti: olen vain normaali itseni vaikka tiedän, ettei se ehkä vakuuta vaikkei se vaikuttaisikaan mitenkään siihen, olisinko hommassa helvetin hyvä vai en.

Yks tuntuu olevan katkera siitä, että sain paskaduunia about 800 egen nettopalkalla, vaikka sen tuet on samaa luokkaa. Mulla vaan opiskelijana ei oo, enkä aio luopua opiskelijastatuksesta ennen pysyvämpää työpaikkaa. Lähdin äsken kävelemään baarista, kun vastasin samalla mitalla ämmälle, jonka mielestä me ollaan loiseläviä maitonaamoja, lähinnä toistamalla sen sanoja, ja Yks alkoi vittuilla mulle siitä että oon "liian herkkä keskustelemaan". Joo sori, tuomitseminen ennen kysymistä ei oo mun mielestä keskustelua, eikä mulla oo tarvetta olla mukava vanhoille akoille joiden mielestä pitää nähdä nälkää ja jättää vuokra maksamatta, kunhan "elättää itse itsensä". Kropan perusteella sen painoindeksille tekis ihan hyvää elää kuukausi opintotuella ja maksaa samalla kolmen huntin vuokraa. Mä käyn töissä eikä mulla silti olis ollut varaa maksaa itse kaljaani.

Yhen kans menee muutenkin heikosti, osittain siks et se vittuilee mulle aamulla käskettyään herättää samalla kun lähden töihin eli kuuden pintaan ja se vittuilee mulle kun tuun töistä. Mulla on ongelmia, mulla on komplekseja, mulla on sitä ja tätä enkä halua tai kykene siihen tai tuohon. Katsoisi peiliin, saatanan narsistinen skitsofreenikko douppieskapisti.

Haluaisin muuttaa pois ja aloittaa jotenkin alusta, mutta en tiedä miten. Jos joskus saan Yhdeltä velkani takaisin ja säästän palkoista, voin harkita muuttoa maasta. Mutta ainakin puoli vuotta pitäisi kai kestää. Hyviä hetkiä on aina joskus, mutta muuten tuntuu useimmiten melkein yhtä kylmältä kuin joidenkin kavereiden kanssa sen jälkeen kun niille selvis et vedän. Yhtä ei taida enää paljoa kiinnostaa - ei sitä ilmeisesti nappaa, kun välillä pitäisi ottaa toinenkin huomioon eikä itse vain olla huolehdittavana. (joojoo, pahaolotilitystä, antaa olla, ei päde enää huomenna kuitenkaan?)

Ahdistaa, viikonlopuksi mahdollisesti helvetilliselle reissulle pois maasta. En jaksa enää herätä ennen kuutta kouluttamaan sekopäisiä 7-vuotiaita, en jaksa järkätä enää mitään, en jaksa puhua enkä tavata ketään. Ja silti on pakko, kun kerran joskus olen luvannut ja rahaa ei mistään muualta saa. Kuudennen kerroksen parveke kuulostaa joka päivä paremmalta, jos sellainen jostain löytyisi.

Nuorisoasemalla käyminen tuntuu turhalta, kun tavattuaan Yhden mun Kontakti siellä ei enää ollut musta vähääkään kiinnostunut, kyseli vain jotain täysin asiatonta. Maanantaina olisi muka yhteisaika siellä, mutta en taida haluta enää. Akupunktioonkin alkoi viime kerralla liittyä vain negatiivisia mielikuvia, en kuulemma kelpaa siihen tai tähän koska selkä sitä ja niska tätä, ja Kontakti vaatii raittiutta ennen edes lääkkeettömien hoitomahdollisuuksien pohtimista. Taidan lopettaa koko avunhakemispaskan, jos siitä tulee tällainen olo.

Kelan terapialausunto ei ole tullut vieläkään, viiden päivän päästä tulee kuukausi täyteen. Lupailivat tälle viikolle, muttei siltä näytä. Kertoisivat nyt edes: aiemmin sanoivat sen olevan selvä keissi kunhan terapeutin tiedot tulee...

Jääkaapissa on kahvilikööriä ja maitoa, ehdin vielä juoda kännit ennen nukkumaanmenoa. Sitten muutama tunti aikaa nukkua ennen töihinlähtöä ja viikonlopun organisointia sitä ennen. Eli viideltä ylös. Öitä.

Puolalainen uurna pahvilaatikosta

Monday, August 20, 2007

Tietokone hajoilee, eikä tän blogin fonttivaihdoista ota vieläkään selvää. Se pelaa omaa peliään, enkä koskaan tiedä minkänäköisenä teksti ruudulle päätyy vaikka kuinka säätäisin kokoja ja fontteja. Kone on pakko viedä takuuhuoltoon, ensin tuntui pettävän akku ja äänen ulostulo, nyt hajoaa kovalevy tjsp. Virusskanneja, vikasietotiloja, softien poistoa ja uudelleenlataamista. Tänään pitää vielä ottaa päivitetyt varmuuskopiot, jotta voi tarvittaessa asentaa käyttiksen uusiksi. Vihaan sitä enemmän kuin aikaisia aamuherätyksiä.

Kello on 09 aamulla, ja oon ihan väsyraato. Yks lähti uusimaan respojaan a-klinikalle, mun omien pitäs olla tk:lla uusittuna viimestään tänään. Varaudun jo valmiiksi tappelemaan siitä, etteivät ne suostu uusimaan niitä ilman lääkärin tapaamista ja huutamaan tupakankäheyttämällä kurkullani siitä, miten kovasti yritin buukata sitä vitun aikaa jo ekalla uusintakerralla ja miten mua silloin kohdeltiin ja että perkele se lekuri tänne ja uusitte ne samantien ja annatte samalla sen lääkäriajan sinne kolmen-neljän viikon päähän missä se jono makaa.

Tai sitten kaikki menee kuten pitää, respat on uusittu ja voin olla oma ihana itseni, hymyillä, kiittää, toivottaa hyvää päivänjatkoa ja pahoitella yhdessä työntekijöiden kanssa niiden rankkoja olosuhteita resurssipulan kierteessä.

Saan Rontin tuhkat lopulta huomisaamuna, löysinkin eilen sopivasti pahvilaatikoita tonkiessani vanhojen päiväkirjojen (joista löytyi mm. entisen saatananpalvojan mulle aikoinaan kirjoittama tarinansa niiltä ajoilta jolloin kävelin silloin tällöin 3km keskellä yötä pelastamaan sitä pahoilta voimilta kun se soitti mulle hysteriapuheluita lentävistä esineistä ja siitä miten Paha vaatii sitä palaamaan ja miten sen ikkunan takana häilyy mustia kutsuvia hahmoja ja ennen kuin se päätyi taas teholle yhden itsariyrityksen jälkeen ja katosi myöhemmin suureen maailmaan) ohella kasan vanhoja ja tunnerikkaita puisia kaiverrettuja korurasioita jostain Puolan-reissuilta viidentoista vuoden takaa ja niistä ala-asteen luokkasormuksia ja herraties mitä sälää. Mulla ei taidakaan olla sydäntä edes haudata otusta, laitan sen teelusikallisen tuhkaa mitä sieltä tulee johonkin niistä rasioista ja liimaan tiukasti ja ikuisiksi ajoiksi kiinni. Hautaan sitten joskus kun lakkaan itkemästä joka kerta kun ajattelen pientä karvaista olentoa, joka rakasti mua koko pienelläsuurella sydämellään ja luotti täysin ehdoitta, silloinkin kun sen kuihtuneen masun läpi työnnettiin iso ja varmasti kivulias piikki joka aloitti sen matkan kohti tuhkauurnaa. Se mössykkä oli varmasti parasta terapiaa mitä ikinä oon saanut ja tuun todennäköisesti saamaan - tuskin tässä maailmassa saa useinkaan yhtä varauksetonta rakkautta ja luottamusta edes eläimiltä.

Harmi, että tästäkin blogista joutuu jättämään niin paljon pois muiden ihmisten turvallisuuden takia. Tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista, mutta pienistä jutuista voi aina väärä ihminen tunnistaa vääriä ihmisiä joille ei halua ongelmia.

Lähden tänään käymään a-klinikan nuorisoasemalla. En tiedä yhtään mitä odottaa tai mitä edes toivon saavani sieltä, mutta kai vain tarvitsen edes jonkun ulkopuolisen ammatti-ihmisen, jolle puhua, kertoa siitä miten menee ja ongelmistani niin, että voi olla varma siitä että toinen on kuullut ja nähnyt niin paljon pahempaa, että voin toivoa rohkaisua ja selkääntaputtelua siitä, etten ole mokaillut vielä pahemmin ja että kyllä, mulla on vielä saumat lopettaa ja päästä tästä skeidasta eroon. Tallinnasta palattua viikon tauon jälkeen relapsi oli itsestäänselvä, sen jälkeen oon vetänyt kuin viimestä päivää, osin lääkkeiden puutteen takia että pystyn jotenkin liikkumaan ulkona, osittain jostain typerästä itsetuhoinhosta siksi, että taas kerran luovutin ilman mitään hyvää syytä, pääosin vaan siks että teki mieli ja on niin perkeleen vaikeaa katsoa vierestä jos joku toinen vetää. Kädet on turvoksissa ja rustot ruksaa, toivottavasti saan tänään jostain edes psyykkistä tukea ja rohkaisua ja kannustusta lopettamiseen, koska vaikka Yks teoriassa kannustaa lopettamaan, sen sävy ei ole se mitä kaipaan, eikä sillä ole auktoriteettia nostaa mun itseluottamusta.

Onneks tänään pitäis tulla ne respat ja lääkkeet, voin hallita paremmin tätä itselääkintäskeidaa. Molemmat meistä on kuin perseeseen ammuttuja karhuja ilman teksiä, vaihtoehtoisesti oon psykoottisen hysteerinen ja paniikissa. Viime viikolla yhtenä iltana koin elämäni ehkä ensimmäisen psykoosin, joka kesti iltapäivästä myöhään yöhön, huusin, raivosin ja elin ihan omassa vainoharhaisessa ja aggressiivisessa todellisuudessani siihen asti, kunnes yks kyllästy ja tuikkas muhun puolet aamun virastokierrokselle säästämistään viimeisistä murusista ja palasin yhtäkkiä taas maan pinnalle enkä muistanut käytännössä mitään edellisestä 10 tunnista, paitsi vihaa ja pelkoa. Pyydä siinä sitten anteeksi. Toisaalta musta toinen vois olla ylireagoimatta näihin muihin huomattavasti pienempiin ja ihan normaaleihin sosiaalisiin mokiin kuten satunnaiseen huonotuulisuuteen, koska sen perusteella se ei olis kestänyt itseään päivääkään meidän ekan reilun kahden vuoden ajalta.

Kelalta ei oo vielä tullut päätöstä terapiasta, tosin mennyt vasta kolme viikkoa. Toivottavasti se tulee niin, että voisin aloittaa syyskuun alusta. Töistäkään ei ole tietoa, se pelottavapelottava työhaastattelu on loppuviikosta, en usko hetkeäkään saavani sitä duunia, mutta jo pelkkä haastatteluun pääsy antaa toivoa siitä, että jonain päivänä mulla on siihen unelmaduuniini saumaa, vaikken vielä oliskaan riittävän pätevä ja kypsä siihen.

Se vanha turkulainen saatananpalvojatsubu tarinoineen jonka olemassaoloa en edes muistanut tuli kummasti vastaan pahvilaatikosta juuri nyt, kun se on yrittänyt ottaa yhteyttä. Laittoi viime viikolla viestin ja kysyi, toimiiko numero vielä - en ole vastannut, en tiedä miksi, vastaan kyllä vielä. Jostain syystä yhteydenotot ihmisiltä, jotka liittyvät tiettyihin aikakausiin joita nykyään muistelee kuin helvetin hyvää joskus luettua nuortenseikkailukirjaa, tuntuvat usein vaikeilta. Kuka niille vastaa? Vajaassa kymmenessä vuodessa muuttuu paljon, mitä tekemistä mulla on sen hyvän, elämyshakuisen ja empaattisen ihmisen kanssa jonka se tuns? Sen elämänkertatekstin lukeminen oli jännää, se mitä se kertoo ihmisen senaikaisesta mielenterveydestä ym. Taidan ymmärtää nykyään sen senaikaista toimintaa, pelkoja ja tarpeita enemmän, harmi vaan että välitän tuollaisista jutuista nykyään huomattavasti vähemmän. Olis kiva olla edes vähän aikaa taas herkkä ja empaattinen niinkuin joskus, olla läsnä muiden tunteissa ja se, jonka luokse voi aina tulla kun on vaikea olla.

Persereiän pohjamudissa ilman kalastussaappaita

Sunday, August 12, 2007

Vittuvittuvittuperkeleenpaska. Pää räjähtää tai ennemminkin tuntuu lysähtävän kasaan, vaikka munhan pitäis hihkua riemusta ja energiasta, kun oon pystynyt syömään tänään taas yhden pussikeiton ja muutaman voileipäpikkelsillä voidellun näkkärin. Mitä vittua tapahtuu? Hysteriaitkua tunnista tuntiin, eikä tää tunnu refloilta. Samaa on ollut jo pitkään joskus sillon tällön, mutta viime aikoina paljon ja pitkiä aikoja putkeen. Pitäs kai raahautua akuutille niin kauan ku pystyy, mut toisaalta imho tuon toisen asia on tilata se taksi ovelle sitten kun joku raja ylittyy.

Edellisen postauksen jälkeisenä päivänä Tallinnassa olo ei ollut parhaimpia, vaikka mieliala ei ollutkaan pahimmasta päästä, oikeestaan ilosen odottava sen jälkeen kun sain raahattua itteni sinne kuumille hehkuville kivikaduille.

Edellisen illan olin jaksanu ottaa viel huumorilla ne yhde muijan heitot kasvissyönnistä ja lihantuotannon iiviliiviliydestä ("jos et jaksa koko tortillaa [kehtasit viel ottaa kanaa kalan sijaan vaik se on pahinta mitä voit syödä], nii syöt kyl ainaki ne kanat ettei mee hukkaan"). Sillon ne meni viel läppänä, huvitti, et joku omanikänen opetti moraalista päätöksentekoa ruokavalioläppien suhteen enkä sanonu mitään, naureskelin itekseni.

Seuraavana päivänä oli kai vaan sit vähän yliherkkä olo, heikkona nälästä ja valvomisesta, ja lähin näiden parin tyypin kans syömään. Joo sori, listalla oli pelkkää lihaa ja omeletit ei tee hyvää mun vatsalle. Kun mun sikajuustosieni-annos tuotiin pöytään (näytti muuten sikahyvältä ja tuoksu paremmalta, et nälkästä vatsaa väänsi...), niin menin skarpisti sanoo ekaa suupalaa niellessä et huhhuh, jaksaakohan tuota syödä kaikkee. Ämmä alko moraalisaarnaamaan samalla sekunnilla siit et se tehotuotettu liha ainaki pitää syödä, jolloin tunsin et jos en mee heti ulos röökille teen jotain harkitsematonta.

Tulin takas, pidin 10 sekunnin luennon siitä että 15 vuoden lihakarjakasvatuksen ja yli kymmenen vegevuoden aikana on kuitenkin jossain määrin oppinut tekemään omia valintojaan ja päätöksiään ja mä en kaipaa yhtään ylikasvanutta wannabe-teinimoralistia aukomaan turpaansa ja häiritsemään mun syömistä. Neuvoin varsin kypsästi ja asiallisesti vetämään käteen ja lähdin vetää. Toinen reppana juos perään ja koitti selittää, et sori, se on vaan tuommonen, mut onneks oon siinä onnellisessa tilanteessa, ettei mul oo tarvetta olla pidetty ihmisten keskuudessa jotka mun mielestä on jämähtäny johki ysäreiden alkuun ja kuvittelee et maailman muuttaminen alotetaan moralisoimalla jokaista vastaantulijaa niiden "väärintoiminnasta". Harmi, tän toisen kans ois ollu ihan mukava hengaa, mut se toinen luokittautu parin päivän tutustumisen perusteella siihen luokkaan, joita ei vaan oo hakattu koskaan riittävästi, jotta realiteetit olis loksahdellu jotenkin kohdalleen. Ehkä joku (muu) korjaa asian joskus.

Olin väsyny, nälkänen, masentunu ja mikään ei kiinnostanu. Halusin vaan maata rauhassa, mut tuntu turhalta tehdä sitä hostelissa paria tuntia pidempään, joten päätin feidata eventit, haistattaa pitkät muun suomalaisporukan kermaperseille, joille aina jaksaa olla iloinen ja ystävällinen sen tietyn ajan verran ja buukata paluulipun himaan päivän etuajassa.

Kävelin pitkin satama-alueita puoltoista tuntia kaiken raahattavan kans hirmuhelteessä ettimässä aukiolevaa apteekkia kaverille vietäviä tulehduslääkkeitä varten (näitä Unelmien sielunmessu -tapauksia), paria kartsaa röökiä ja Yhelle sitä AS MP5:sta. Raahauduin lauttaan ja puolentoista tunnin jälkeen olin kotisatamassa, ja Yks oli ekaa kertaa koskaan mua vastassa, kun oon näiden kolmen vuoden aikana palannu jostain reissusta.

Puol tuntia myöhemmin steissin ässät sitten veikin sitä jo kaappiin ja sieltä yöksi kisikselle laittoman pippurikaasun takia. Meinaa valittaa sakoista, kannattaa sitä aina yrittää, tarina on oikeestaan aika hyvä.

Tunsin itteni kameliks raahatessani kahden hengen yhteensä viittä eri kassia ja reppua himaan. Oli pakko pysähtyä lepäämään pari kertaa matkalla asemalta, hiki valui pitkin selkää ja päivä tuntu olleen vähän liikaa. Kotona lohdutin yksinäistä yötä laivalta jemmatulla sidukalla ja vedin vikat pamit et sai nukuttua. Laitoin tekstarit, että nään millon Yhen luurit aukee ja aamukuudelta se sit soittikin, oli kai kävelemässä sateessa kisikseltä steissille.

Makaan kuulemma päivä päivältä vaan pidempään makkarissa tuijottamassa seinää tai kattoa. Minkä mä sille voin? Raahaudun vessaan kun on pakko, röökillä koitan viel käydä parvekkeella sängyn sijaan ja jääkaapilla oon opetellu tänään käymään jo kahesti kattomassa sitä sinappi- ja pikkelsituubia, jotka oottaa seuraa.

MP5 vaikuttaa paskavehkeeltä, lähtövoimakkuus nolla, hyvä jos lentää ees pari m. Mun vaikuttaa oikeesti ihan hyvältä, mutta siin joku pieni osa on irti ja vaatii säätöä. Onneks Tallinnan-tuomisista osaa aina odottaa kaikenlaista.

Hetken aikaa tänään jaksoi välittää jostain - sain kutsun ensimmäiseen työhaastatteluuni, ja vieläpä siihen mihin kaikkein eniten haluaisin. En palkan, vaan sisällön takia, voin kuvitella oikeasti innostuvani siitä. Samalla pelkään järjettömästi hylkäämistä, mut ehkä kuitenkin ootan päätökseen asti ennen ku kirjaudun akuutille, ennen sitä elän viel turhilla toiveilla. Mut siihen on vielä yli viikko, yritän innostua sit uudestaan ja saada respat uusittua, etten tärise ja panikoi vaan voin olla oma rauhoitettu itseni.

Yksinäinen yö

Saturday, August 11, 2007

Muu posse (toinen, joka pelasti mun tän päivän ja toinen, jonka kans niil on ilmeisesti joku oma juttu jossa oon selvästi ulkopuolinen, kun en kuulu muutenkaan mihkää sosiaalisiin piireihin) lähti nukkumaan, kello on puoli viisi ja bentsoista, holista ja metiksestä huolimatta ei nukkumisesta ei toivoakaan. Veikkaan, että jos saan unta ylipäätään, skippaan koko vitun priden ja lojun rauhassa suihkussa ja haistatan pitkät kaikkien ruskean reiän ritareiden ihmisoikeuksille, kun en kuitenkaan uskalla nykytilanteessa ottaa ees fasisteilta turpaani vaa joutuisin tyytymään paskalaatuiseen digikuvaamiseen vähän matkan päästä.

Ahdistaa. Reflat on tänään ollut hyvin siedettävissä, puhelimen perusteella Yhellä on nyt menossa se vaihe joka mulla oli nelisen päivää sitten. Niin se oli aiemminkin - pahimmat oireet tuli aiemmin mut yhteiskesto oli samaa luokkaa.

Mikään ei toimi, ei edes winampin f3-hakutoiminto. Vaatinee päivitystä.

...Piikin pyydän vain, se on mun huomistain...

Piikkikuume alkaa helpottaa, mutta toisaalta on tunne, että se iskee pahasti kuukauden sisällä. Väsäisin nytkin sirdat, jos olis mitään fimaksi kelpaavaa, että voisin olla varma nukahtamisesta. Halko aamulla viiden ja puolen tunnin kuluttua, ei vois vähempää kiinnostaa.

Viimeksi kun kävin CitySekissä, ne olis myyneet ihan vapaasti kaasupistooleja, mut nyt ne on kuulemma under lisence, joten jouduin poistumaan tyhjin käsin. Harmittaa vähän, mutta kun laps ei saa aitoa kamaa, niin lelu kelpaa korvikkeeksi. Maksoin sitten jonkin 35e akkukäyttöisesti airsoft-pistoolista tms + kuulista, lupasin viedä vielä tuliaiseksi vastaavan MP5:n Yhelle. Päästään edes räiskimään lähikön denoja, elleivät tajua hiljetä yökahden jälkeen ikkunan alla. Tarkkuusammunta liikkuvaan maaliin voi olla ihan hauskaa. Haaveilen viel siit isoisosta susikoirapehmolelusta...

Manailin just, ettei oo mitään juotavaa, mutta onneks on winamp, kuulokkeet ja jonkun pöydälle jättämä Strongbow, jonka omin tyynesti. En jaksa välittää missä kunnossa olin eilen, Tapanilan autonominen yksikkö ei oo vastannu koko iltana enkä enää jaksa välittää huomisesta, vaikka olin olettanut pääseväni bondaamaan ees jotenkin paikallisten autonomien sekaan, sikäli kun täällä sellaisista blokkia saa aikaan. Mistä minä sen tiedän, kun ei oo lukumääristä mitään hajua mut toivoin edes oppivani. Saa nähdä kiinnostaako huomenna.

Mitä enemmän reflat helpottaa sitä vähemmän lakkaa välittämästä mitä ihmisille puhuu. Metiskuurista oon toistaseks ollu hiljaa näille vitun porvarihipeille, niille se luo kuitenkin mielleyhtymiä kuitenkin vaan johonkin ala-asteella luettuun Nancy Spungeniin. Subutex ei anna kiksejä, sitä jatkaa ettei tulis kipeeks ja pystyis jatkaa töissä tai koulussa. Jos en saa kumpaakaan, niin pelkään että asioilla alkaa olla entistä vähemmän väliä.

Ehkä hissuttaa yötä, koittaa ottaa vähän relaa ja tulla huomenna päiväunille ennen uusintareissua Kopliin, vaikka tiedän että siitä tulee turha reissu, vähän kuten miehitysmuseosta tänään...

Suuria suunnitelmia ja kulttuurimatkailua

Friday, August 10, 2007

Joopa joo. Tallinna, hostelli ja ihanaihana wlan. Tänään shoppailua, vielä hetken aikaa perkleesti kahvia ja sit kiertämään tunneleita ja miehitysmuseoita. Huomenna toivottavasti pääsee purkamaan aggrejaan paikalliseen isänmaalliseen konservatiivioikeistoon, sunnuntaina voiskin sit rauhoittua metsähautausmaalla, jossa oon viimeks käyny joskus vuonna -92. Vanhat hautausmaat on sitä jotain, varsinkin sellaiset metsittyneet, maastoilevat ja hämyisän hämärät.

Yritän isontaa fonttia, pistää itellekin silmät kipeeks koittaa lukee vanhoja postauksia. Mikä tähän bloggeriin meni? Päättikö se, että kun kerta hankin lopultakin silmälasit en tartte enää isompaa fonttia? Eikö se ymmärrä kauko- ja lukulasien eroja?

Sää on mahtis, pitää alottaa kierros apteekeista ja kattoo mitä niistä irtoo. Paikalliset respavapaat panacodit on vaan niin säälittävän mietoja, et niistä paukahtaa maksa ennen ku niskakivut helpottaa.

Ehkä joskus lisää, ehkä jopa kuvia, jos uskallan tänään opetella kameran käyttöä.

Pussikeitto pelastaa

Thursday, August 09, 2007

Oon maininnut jäätelökuuristani jo pariinkin otteeseen. Kyseessä on siis ihan täysipainoinen, 99% jäätelökuuri, johon on kuulunut lisäksi noin kaksi näkkileipää viikossa ja kaksi lusikallista lämmintä ruokaa kuussa. Taitaa olla menossa viidettä tai kuudetta viikkoa, en tiedä.

Tänään keksin pussikeitot. Kaivoin vanhat pussukat keittiön kaapista ja oon nyt nautiskellut tomaatti-basilikakeitosta, johon on lisätty valkosipulia ja paljon voita. Nuo leipäkrutongit tuntuvat melkein kiinteältä ruoalta, joten olen melkein varma että alan parantua.

Yks oli eilen paskalla päällä, heitteli laatikoita ja hakkasi rystysensä verille oviin ja seiniin. Kyyhötin peiton alla, vaikka tiesin ettei se mulle ollut vihanen, katkera vaan siitä ettei oo rahaa ja töitä ei saa vaikka kuinka hakee ja porukatkin vittuilee eläessään vielä ajalla, jolloin kaikille oli tarjolla vakituinen elinikäinen duuni. Jos joku vielä aukoo turpaansa rakennusalan perusmiehistöpulasta niin saa pesarin hanuriin, saatanan paskafirmat unohtavat vaan mainita että pula ei oo suomalaisista, jotka osaa vaatia TES:n mukasta minimipalkkaa vaan balteista, joille vähempikin riittää.

Oltiin eilen molemmat sen verran hajalla, että käytiin baarissa yhdellä, joka venyi kolmeen. Olo oli kotiin kävellessä aivan hirveä, taju petti keskellä koulun kenttää ja jouduin istumaan polvillani aikansa. Kotona oksennuskramppasin tunnin, pari ennen kuin taju meni.

Tänään heräsin ajoissa ja muuten pirtsakkana, mutta psyyke kirkuu oikosulkuja. Itkin hysteerisesti pari tuntia, luovutin yrittämästä ehtiä sovittuun lauttaan Tallinnaan katsomaan homoja ja mahdollisia natseja, napsin 40mg diappareita ja sain hetken nukuttua. En muista että olis koskaan tullut vastaavaa yhdistettyä paniikki- ja masennuskohtausta, mut se totaalilamautuminen ja hysteria oli aika pelottavaa. Nyt olo on hiukan helpompi, vielä särkylääkkeet, päivän metisannos, kaikkien Xanttujen haaliminen sekalaisista taskuista ja saatan vielä onnistua pääsemään iltalauttaan.

Tallinna-biletys tulee kyl jäämään vähiin, haluan vain istua puistossa lukemassa jotain mitä Suomalaisen pokkariosastolta mukaan tarttuukaan tai käydä jossain museossa, ja ehkä opetella taas syömään. Onneksi Tallinnassa on kaikissa baareissa mahtavia snack-listoja, joilla kiinteän ravinnon syöntitreenaus vois käynnistyä.

Ostin lopulta digikameran. Aina joskus haluaisi kuvata jotain, ja nyt kerrankin on sellainen jolla saa suht tarkkoja kuvia ja joka on niin pieni ja kevyt et menee mihin vaan. Vielä kun oppis käyttämään - reilu tunti aikaa pakata, ja pitää viel koittaa säätää ne patterit ja muistikortit käyttökuntoon...

Pienestä tyytyväinen matoja nappaamassa

Wednesday, August 08, 2007

Kuvittelenko vai onko Erhealbumi päättänyt pienentää fontteja entisestään? Tää paska ei suostu edes muuttamaan fonttikokoja vaikka erikseen jokaisen editoisin.

Kello on soimassa kymmeneltä, vaikka kumpikaan ei saanut yöllä nukuttua. Yks alko ahertaa jotain väliaikaverstaassaan ja kaivoin ensimmäistä kertaa ne kolme vuotta sitten hyvin aikein Tarjoustalosta ostetut verkkarit kaapista, tsekkasin polkuja puhelinluettelon kartasta ja lähdin lenkille ehkä toista kertaa neljän vuoden aikana.

Kumma kyllä, veren makua ei saanut suuhun vaikka yritti, ja kerrankin juokseminen otti lihaksiin ennen hapenottokyvyn ja keuhkojen pettämistä. Pari kilometriä meni varttiin, ja siitä 500m loppuvaiheesta piti tyytyä kävelemään. Innostuin silti, luulin että oisin ollut raato jo 500 metrin hölkän jälkeen. Päätin tavoitella kelvollista tulosta Cooperin testiin viel ennen talvea. Ei 2500m 12 minuuttiin voi olla mahdoton tavoite, maratonin jätän vielä pöytälaatikkoon siihen "vielä joskus minä..." -kansioon.

Pienikin lenkki tuntui psyykessä heti. Tosin vajaa tunti sitten heräsin aamuyöpainajaisiin ja omaan huutoon, enkä oo enää saanut nukuttua. Keitän kahvit, syön aamupalan (ekaa kertaa sitten...) ja ellen vahingossa herätä Yhtä voisin lähteä ennen kasia vielä aamulenkille... Käsipainotkin voisi taas kaivaa varastosta, sitten Joskus.

Ensimmäinen päivä, kun tuntuu et on terve nälkä. Ehkä tämä tästä. Kun viikko on kohta täynnä, yritetään pitää 1-2 päivää taukoa metukan kans ja katotaan mitä tapahtuu.

Amazon hyväksyi lopulta maksuyritykseni kolmannella kortilla. Ilmeisesti Nordea ei maksa niille suojelurahaa. Viimeksi lähetyksistä tuli toinen viikossa, toinen 2 kk:ssa - saa nähdä, kauanko nyt venaan Willie D:täni ja kirjoja Pablo Escobarista.

Kahvinkeittoon. Milloinkohan olisin viimeks istunut yksin keittiössä lukemassa hallinto-oikeustapausten ratkaisumalleja ennen seittemää aamulla ja vaan kuunnellu kehätien metelin asteittain nousevaa kohinaa...

Viisi pitkää yötä

Tuesday, August 07, 2007

Viisi pitkää yötä jäin odottamaan... Kahvitauko rikkoo jo tutun rutiinin, kotona jos olisin, sua herättelisin. Radiossa joku laulaa kaipuutaan, viisi pitkää yötä, mä palaan aikanaan. Viisi pitkää yötä mä sua niin kaipasin...

Menossa viides pitkä yö kipeenä, nyt on se vaihe ettei jaksa enää välittää. Katatonista makaamista ja kivusta itkemistä. Hermo- ja nivelsärkyihin on onneksi särkylääkkeitä, mutta niitä saisi olla syömässä jatkuvasti. Oon istunut nojatuolissa tai maannut sängyssä ja tuijottanut silmät tyhjinä kattoon tai pimeään tv-ruutuun. Rohkaisevaa on, että jos tämä vaihe tulee jo nyt, niin kokonaisajan on pakko olla kolmas osa aiemmista. Toisaalta annostustakin tajuttiin tällä kertaa tiputtaa etukäteen rauhassa, pitkään ja paljon.

Ahdistus ja kipu esti nukkumasta, tulin odottamaan auttaako tennarit vai lähdenkö rääkkilenkille lähimetsään. Jos on pakko nukkua, niin nyt ei ainakaan ole vaikeaa vetää itseään loppuun. Tekisi mieli riuhtoa pitkästä aikaa kunnolla, niin että pohkeet kramppaa ja keuhkoja särkee verenmaku suussa. Sen jälkeen voisi kaatua sänkyyn ja pimentyä rauhassa.

Lisäsin sivuille linkkejä joihinkin blogeihin joita seuraan suht säännöllisesti - ellette halua omaanne joukkoon, niin poistan oitis pyynnöstä.
_ _ _

Tennareista ei taida tulla apua tälle yölle, joten kulutan aikaa googlaamalla Vantaan ja Helsingin sosiaaliasiamiesten 2006-raportteja. Sitten voi siirtyä eoa:n päätösluetteloon.

You've probably been moving away from pacifism lately, though

Monday, August 06, 2007

Buahahaa. Vietin viikonloppuna aikaa yhden ennestään täysin tuntemattoman pasifistin kanssa ainakin monta tuntia, ja mulle jäi täysin epäselväksi, miten pasifistiselle R-kioskin myyjälle juoksukaljojen hakijat ym voi olla vakava eettinen ongelma. Miksi ihmeessä matalapalkattu myyjä haluaisi ottaa turpaansa muutaman bissetölkin takia, kun eivät kuitenkaan mene omasta palkasta?

Mutta joo, muuten ehkä yksi parhaimpia analyyseja hetkeen :). Kiitos blogilistalle, sitä kauttahan löytyy kaikenlaista. Hih.

Nyt kun olen kerrankin ollut yksin kotona monta tuntia ja tv on hajalla, niin blogauskiintiö on tainnut täyttyä seuraavaksi pariksi kuukaudeksi. Katsotaan taas sitten jos Yks saa taas töitä, niin on taas yksityisyyttä levitellä yksityisasioitaan netissä.

You're India!

A great thinker and leader, you have a great deal of power despite
being really poor. You like movies, cows, and you probably are a vegetarian and may even be a pacifist. You've probably been moving away from pacifism lately, though, as you get more and more defensive that everyone around you is trying to hurt you.

Take the Country Quiz
at the Blue Pyramid

Taivas rajana (10.4.07)

Löysin jostain tietokoneen kovalevyn kätköistä jonkin keväällä Saariselällä perhelomalla kirjoitetun blogimerkinnän, jota en jostain syystä ikinä laittanut nettiin asti. Sama kai se on tänne nyt laittaa, niin voin rauhassa tuhota sen koneelta. Kun se nyt tavallaan jopa sopii ajankohtaan.

Tuosta tuli mieleen, että pitää alkaa käydä vanhoja päiväkirjoja läpi. Tosin viimeks kun luin niitä, vaan vollotin kaks päivää, mutta jossain vaiheessa on kuitenkin mietittävä se, mitä niistä ajoista kaipaa ja miks ne tuntuu aina vaan palaavan. Fläsäreitä, kuin sähköiskuja - ihan vaan jostain yksittäisistä valokuvista tai sanoista...

__

Taivas rajana (10.4.07)

Kama ottaa kaiken muttei anna mitään muuta kuin turvan vieroitusoireita vastaan. Kun kamaa on paljon saatavilla, siitä eroon pääseminen näyttää helpolta. Sitä ajattelee: "En minä enää saa edes kiksejä kamasta. Voin yhtä hyvin lopettaa". Mutta vieroitusoireiden alkaessa tilanne näyttää toiselta.
(W. S. Burroughs, Nisti)

Ensin aina ajattelee kauan sitten menneenä entisenä elämänä sitä siistiä liikkuvaa elämää ja aikaa ennen ensimmäisiä vetoja, kun ei vielä tiennyt minkä kaiken mukaan ja millä intensiteetillä elämäänsä voikaan rytmittää.

Sitten rajat alkavat muuttua ja on pakko myöntää, että euforiakylpy ei loppujen lopuksi muuttanut mitään, ainakaan huonompaan suuntaan. Sama kierre oli päällä vuosia ennen sitä, mutta nykyään kaiken voi konkretisoida vetämiseen. Vetämiseen konkretisoituu itsekontrolli, sosiaalinen elämä, itsetunto ja sen ajoittaiset romahdukset. Siihen on mukavan helppo heijastaa kaikki sekin, millä ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

Uskon olevani nykyään paremmassa kunnossa kaman vaiheittaisen käytön ansiosta, kuin jos en olisi ikinä ollut narkomaani. Kun ihminen lakkaa kasvamasta, hän alkaa kuolla. Narkomaani ei ikinä lakkaa kasvamasta. Käyttäjä on alituisen tarpeen ja tyydytyksen tahdistamassa kutistumisen ja kasvamisen tilassa.

Psyykelle tämä on tehnyt hyvää. Masennus on kontrolloitavissa ilman vetojakin, sen kanssa vain elää niinkuin reflojenkin jos on tarve. Turha ylpeys on karissut. Saan asioita aikaan eri tavalla. Itseään on pakko ottaa niskasta kiinni ajoittain. Sen verran röyhkeää ylpeyttä vielä on, että vetämistä ei halua hyväksyä tekosyyksi itselleen olla tekemättä asioita. Ne tehdään itkien ja palellen ja reflatuskissaan jos on pakko - tai todennäköisemmin lykätään vieroitusta tehtävän yli ja selitetään että tekeminen on tärkeämpää kuin lopettaminen.

Mulla on aina ollut lyhyt muisti. Asioita käsittelee muutaman vuoden mittakaavoissa ja vaihtelevin tavoin rajattuina kausina. On partiokausi kotipaikkakunnalla, angstinen teinilarpvaihe ja itsenäisyyden rajojen testailu, tarpeellisuuden tavoittelua milloin mitenkin ja kiksihakuista seilaamista ja pakkomielteistä riippumattomuutta muista ihmisistä. Nykyisen voi kai määritellä vaiheeksi jolloin on toteuttanut ne etäiset asiat mitä suunnitteli edellisten kausien aikana ja oppinut vähän katsomaan peiliinkin.

Sauna alkaa olla varmaan kohta lämmin. Baarikaapista siideriä hinnasta piittaamatta, kerrankin yö ja teetä yksin. Hävettää, etten tuonut pikkusiskolle tuliaisia: se toi taas mulle. Oon ajattelematon isosisko.

J&S yllättävät taas. Taivas on rajana f. Adebizi & Konna on levyn kärkeä. Aina välillä suomiräpistäkin löytyy jotain uutta jota jaksaa kuunnella.

Parvekemittapuu

Monilla on rankkaa kun jotkut elää keskel satuu, niin monet syntyy heti keskelle kivistä latuu... Tämä tilanne, nyky-yhteiskunta, painajainen jatkuu vaikken nää unta, kärsimystä kipuu sekä kuolemaa, näitä asioita lisää tiedos huomenna. ... Uneksin paremmasta kunnes sängystä alas tipun, mun unessa joku nostaa puolitangosta ylös lipun, sitä päivää odotan mut tuskin se tulee... Maailma masentaa, liipasimesta on helppo painaa, helppo tie ulos murheista on olemalla vainaa, moni ei jaksa onneks itsemurhal pääsee pois, Suomel kolmas sija itsemurhatilastois. Tämä tilanne, nyky-yhteiskunta, painajainen jatkuu vaikken nää unta...

Onneks joku jaksaa julkisesti väsää angstisia riimejä, ei ite jaksaiskaan väsätä itsesäälisepustuksia joita piilottaa häpeillen pöytälaatikkoon... ;) Viimeset muutamat viikot - tai vikat reilu puol vuotta - oon pikkuhiljalleen selvitellyt saatavilla olevien douppien ld50:iä, laskeskellut välimatkaa parvekkeelta asfalttiin ja muuta säälittävää, ettiny jotain helppoa tapaa unohtaa kuviot lopullisesti. Kaikki on vaan turhan epävarmaa, ja joku pieni ääni siel takaraivossa sättii jatkuvasti luovuttamisesta tai edes sen ajattelemisesta - se kuulostaa vähän mutsilta joka huus liian vähästä yrittämisestä jos koetulos alko ysillä. Aina voi yrittää enemmän. Aina.

Teiniangsti... Silläkin on niin helppo kuitata kaikki itsetuhosuus ja paha olo, mutta mihin sen rajan vetää? Pahaa oloa on vaikea kuvata niin, ettei se olis enemmän tai vähemmän pateettista tai tragikoomista. Onneks tuo terapiasauma tuli nyt, kun teksistä pitäis päästä irti, koska psyyke tulee tarviimaan jotain, mikä tasapainottaa ja korvaa sen, minkä tekkenin puuttuminen vie. Jos tästä ei tuu mitään niin sit antaa mennä, sit on ihan sama muuttaa Latviaan.

Siunatut bentsot. Pystyn menemään parvekkeelle röökille ilman, että yritän kyykkiä kaiteen takana piilossa muulta maailmalta. Joku päivä viel kumarrun kaiteen yli ja alan katella naapureita.

Miks mikään ei muutu mut muilla on ihan erilaista?

Löysin vaihteeksi taas yhden biisin lisää angstiräbäkokoelmaani. Hallusinaation Eksyksissä ja Graffiitin tuo joku itsaribiisi ei tosiaan ole mitään a-luokkaa, mut se viattomuus siinä tuo mieleen varhaisteiniajat. On ihan hyvä, että jokin joskus laittaa muistelemaan sitä millainen oli joskus ja miten maailmaa katsoi ennen.

Muutenkin nämä äänenmurroksen just ohittaneilta kuulostavat äänet, jotka heittää c-luokan settiä itsarin tehneistä kavereista tai doupeista herättää mussa jotain vanhoja herkkiä tunteita. Silloin ei oikein osannut kohauttaa olkiaan millekään, nykyään on vaikea ravistella itseään mihinkään muuhunkaan.

Hesarin verkkosivuilla kerrottiin, että Soukan skinit oli ampuneet ostarilla neljää tyyppiä, joista yhtä ylävartaloon. Tähdänneet ulkomaalaistaustaiseen, mutta osuneet suomalaisiin, ilmeisesti paikalliseen hoppariposseen.

Saatanan äpärät. Jotkut meistä kuitenkin oli katsomassa ja muistaa, miten te vitun munapäät ravasitte paniikissa ympäri Vilperin Perikuntaa ja haalitte biljardikeppejä suojaksi, yrititte soitella apuvoimia jotka eivät tosin iän puolesta päässeet sisälle baariin ja miten jokaikinen baarissa oleva kuuli sen paniikin huudoissa. "Vittu siel on kommandopiposia neekereitä ja antifasisteja, tulkaa nyt saatana auttamaan!"

Sillon te saatanan natsit pelkäsitte, ei ne tykit teistä rohkeempia tee, vitun urpot. Jatkakaa samaan malliin, ylittäkää liikaa rajoja niin enää ei hommia selvitetä symbolisilla voimannäytöillä. :(

Mulla on liikaa adrenaliinia. Voisin lähteä purkamaan sitä johonkin, joku vitun fillareiden syyhkiminen tai kilikalit ei houkuta riittävästi.

Saan oman toimistotilan meidän toisesta vaatekomerosta, ja Yks saa isommasta makuuhuoneesta työhuoneverstaan. Mulle se riittää tietokoneelle ja kirjoille ja kansioille loistavasti, ikkunattomuus saattaa ehkä vähän ahdistaa jossain vaiheessa. Mutta ainakin voin pitää siellä rottiksia vapaana, katsella kun pallerot pääsee lopulta kiipeilemään vapaasti hyllyillä ja tuijottamaan Tuhkimotarinaa mun olkapäältä kun se taas palaa kesätauolta.

Lähetin taas yhden työhakemuksen. Toivo taitaa olla turhaa, vaikka vakaan mielipiteeni mukaan pätevyydestä sen ei pitäisi olla kiinni, mutta myönnän etten joskus 4-5 vuotta sitten antanut ehkä itsestäni kovin jees-kuvaa :). Tosin, jos joku arvioi työhakemusta sen perusteella mitä joku on ollut 19-vuotiaana ja mistä kantaa edelleen henkkoht kaunoja, niin ehkä en halua sen kanssa töihinkään...

Onneksi voin aina hakea puolisen vuotta sairaslomaa ja sairaspäivärahaa, jos ei töitä irtoa ja/tai pää ei kestä. Tosin tuntuu, että töitä olisi pakko saada, tai on 24 tuntia vuorokaudessa yksin päänsä kanssa.

Ehkä tää tästä. Vaihtelua en kaipaa, ihan vaan simppelisti töitä. Ottakaa joku ees haastatteluun, niin tuntuu et mua ees saatetaan harkita!

Ojaa vai allikkoa

Viime torstaina vedettiin viimeiset muruset, sen jälkeen metrovarren itsepalveluklinikka myönsi metiskuurin. Kun edes tietäisin, onko tässä menossa vaan ojasta allikkoon, mutta toisaalta ihan sama kun vaan paleltaa ja hikoilee.

Oon kuulemma kadonnut puoleen puolessa vuodessa. Musta se tavara vaan valuu vyötäröltä alaspäin, mutta viimeisen reilun kuukauden ajalta saattaa olla perääkin. Jäätelö menee vieläkin alas (huolimatta siitä, että kaikki jäätelölaadut on kokeiltu jo pariin kertaan), mutta oon muistaakseni syönyt yhden lämpimän aterian kahteen-kolmeen viikkoon.

Pitäisi surffata metadonikuurikokemuksia. Hyttysmyrkyltä maistuvan aineen nieleminen tietämättä, onko siitä oikeasti edes apua (=lyhentääkö se tätä tuskailua yhtään) tuntuu turhauttavalta. Toisaalta yhdentekevää. Annosta ei huvita lisätä, vaikka se ehkä auttaisikin. Ei lopettamisen ja reflojen kuulukaan olla kivaa. Tarkoituskin on, ettei sitä halua kokea enää uudelleen.

Yks on tyhjentämässä reseptejään. En oo koskaan ollut bentsojen perään muuta kuin ihan aidosti lääkinnällisessä tarkoituksessa ja minimimäärillä paniikkikohtausten iskiessä, nukkumishäiriöiden kanssa jne, mutta nyt ne tuntuvat pelastavilta enkeleiltä joita ei voi olla liikaa. Silloin puolitoista vuotta sitten, kun reflat kestivät pari kk, niistä ei tuntunut olevan mitään apua - nyt pystyn niiden voimalla jopa käymään suihkussa ja tuntemaan nälkää...

Holittomuus etenee kelvollisesti. Yritin - ihan oikeasti yritin - juoda tuopillista Facesissa ja tölkillistä Nthabin keikalla, mutta paha maku pysäytti alkuunsa ja ojensin juomat eteenpäin. Nyt ei tee enää ees mieli.

Tekkenin lopettaminen pelottaa, entä jos pää hajoaa taas? Psykoterapiahakemus on nyt Kelalla, vaikka terapeuttini vaikuttikin vähän liian kiltiltä. Olisin halunnut sellaisen ison, ruman, kovaäänisen ja tylyn partaäijän, en pientäkokoista hissukkaa. Mutta ihan mukava se oli, kuulosti tosin varsin freudilaiselta unineen ja piilotajuntoineen.

N:n näkeminen Turussa teki hyvää. Kun kerrankin voi lakata varomasta sanojaan tai miettimästä, mitä toinen saa minusta tietää. Kiitos kahvista ja siitä, rakkaani. Tule käymään.