Yölevottomuus

Monday, January 05, 2009

Tissuttelu on alkanut hiukan lähteä käsistä. Alkoholi antaa päiviin sisältöä ja rauhoittaa. Yhen käydessä aamuisin klinikalla se poikkeaa nykyään paluumatkalla joko marketin kaljahyllyllä tai pahimmassa tapauksessa alkoholiliikkeessä, joten tissuttelu saattaa alkaa heti aamusta Valdemarin tai Karhun voimin. Itselleni käyn hakemassa pari kolme keppanaa päivässä, toisella taas lipsahtaa vähän helpommin ruodusta: kuukauden se ehkä jaksaa tissutella kohtuudella, sitten Alkon ovi heilahtaa ja pari nappia menee siinä sivussa, ja taskusta löytyy vielä yksi salmari ja pitää vielä hakea kaupasta illalla keppanaa. Ja siinä sitä taas mennään muutama viikko ja itselläkin tulee sitten juotua turhan paljon päivien mittaan.

Nyt Yks makaa sohvalla, tuijottaa silmät harittaen Ozia koneelta ja hihkuu aina välillä rankkojen kohtausten kohdalla. Välillä sen silmät sulkeutuu hetkeksi ja se herää huitoessaan tuntemattomia tummia häälyviä hahmoja pois päänsä vierestä. En löytänyt sen Seroqueleja, mutta nähtyään hahmoja kolmatta kertaa se lupasi mennä pian nukkumaan.

Duuni alkaa taas tällä viikolla. Toisaalta olen helpottunut että saan syyn lähteä ulos välillä, toisaalta ahdistaa ajatus ihmisjoukoista ja jatkuvista sosiaalisista kontakteista. Ulkona on kylmä ja olisin ihan valmis makaamaan peiton alla kevääseen asti tekemättä yhtään mitään. Subu piti lämpimänä: silloin ei jostain syystä tuntenut kylmää, ehkä tuulta lukuunottamatta. Nyt pakkanen tuntuu kuristavalta, ahdistavalta, se jotenkin lukittaa kropan ja mielen. Talvisin on aina epäsosiaalinen, epäaktiivinen ja sulkeutunut, ja haluaa vain paeta maailmaa suojaan peittojen alle ja nojatuolin nurkkaan.

Onkohan olemassa duuneja, joissa saisi rauhassa tiuskaista ihmiselle, johon palaa totaalisesti käämit? Sitä käy aika harvoin, mutta joskus vaan palaa pinna täysin, lähinnä silloin jos toiset ovat täysin piittaamattomia siitä kuinka paljon hankaloittavat toisen töitä ilman mitään muuta syytä kuin oma laiskuus, itsekkyys tai välinpitämättömyys. Joskus annan mielihalulle myöten ja teen tiukoin sanakääntein selväksi, että toisen toiminta mättää enkä aio katsella vastaavaa, ja että sopii mennä muualle ellei tarjonta kelpaa. Onneksi en ole ruokakaupan kassalla, vaikka tämä nykyhomma antaiskin siihen kai aika hyvät valmiudet - kaikenlaista hiihtäjää tulee vastaan ja kaikki asiakkaat ei ole helpommasta päästä.

En voi olla arvostamatta ihmisiä, jotka saavat duunissaan jatkuvasti asiatonta palautetta, järjetöntä nillitystä ja syyttelyä milloin mistäkin työnsä hoitamiseen liittyvistä asioista. Aina välillä kaupassa käydessä kuulee sivusta sellaista urpoilua henkilökuntaraasuille että hohhoijaa. Nyt alan jo tietää kokemuksesta, miten paljon turtumista vaatii olla ottamatta jokaista tilannetta henkilökohtaisesti, kohauttaa olkapäitään ja pitää kiinni tasaisen asiallisen äänensävystä, vaikka tekisi mieli itkupotkukirkua urpolle siitä, ettei senlaiset ihmiset ansaitsis elää pilaamassa toisten päiviä. Kun mikään ei kelpaa, kun kaikki on väärin, kun aina joku muu tietää paremmin, kun olet aina vain "tyttö", joka ei jaksa/osaa mitään tai kun saat niskaasi ryöpyn aukioloajoista tai väärästä kahvilaadusta tai muusta vastaavasta, mihin ei todellakaan voi itse vaikuttaa. Ei, minä en käy aamuisin valikoimassa itse naapurikaupasta päivän tarjontaa, vaan sen tekee monen portaan takana oleva ihan muu väki eikä minulla tai kellään muullakaan meidän pisteessä ole siihen mitään sanomista. Silti aina jaksetaan valittaa, että "kyllä teillä nyt on sitä ja sitä makkaraa, kun viime viikollakin oli, etsi mulle se sieltä".

En tee uudenvuodenlupauksia. Silti tälle vuodelle olen asettanut muutaman tavoitteen. Ensimmäinen on se, etten ala vetämään uudestaan. Kesällä tulee vuosi täyteen, ja ellei siihen mennessä kasaannu juuri enempää relapseja voin onnitella itseäni ihan hyvällä omallatunnolla. Toinen olisi kai se itsehuolto; ensisijaisesti laihtuminen, edes joskus lenkille raahautuminen, ruokavalion kehittäminen entistä kasvispainotteisemmaksi ja sosiaalisten kontaktien uudelleenopettelu.

Hermostun siihen, ettei tuo Yks tajua jo mennä nukkumaan. Haluan olla yksin ja sählätä koneella. Helvetti. Ahdistaa muutenkin, kun tietää jo valmiiksi ettei saa nukuttua.

Pre-election hype

Sunday, October 26, 2008

Project Mamalla tuli vastaan ehkä yksi osuvimmista vaalianalyyseista hetkeen. Been there, done that. Paitsi siis ollut ehdokkaana itse juuri tuossa kirjoituksessa mainituista syistä.

Jostain syystä vaalihuuma tarttuu kampanjoinnin edetessä niihinkin, jotka ovat lähteneet vaatimattomasti vain pyydettäessä listantäytteeksi ajatellen, että jos nyt kaveripiiristä muutaman äänen toisi yhteisen edun eteen ja se siitä. Huuman kasvaessa irrationaalisiin mittoihin alkaa itää ajatus siitä, että "entäs jos sittenkin pääsisin läpi", yön pimeinä tunteina kenenkään huomaamatta aletaan laskeskella salaa tarvittavia äänimääriä, oman asuinalueen aikaisempia äänestystuloksia ja -prosentteja ja pohtia, kuinka helppoa ehkä olisikaan saada liikkeelle ne tarvittavat 200 henkeä. Kaksisataa, sehän on vähän, rrright?

Ehdokasflaboista (joihin ei alunpitäen pitänyt investoida lainkaan) otetaankin lisäpainos, ilmoittaudutaan päivystysvuoroihin vaalikopeille ja vaalitilaisuuksiin, pyydetään kaverinkaverilta apua vaalisivujen uusimisessa esittelykelpoiseen kuntoon juuri viikkoa ennen vaaleja ("ehtii siellä ainakin 1000 ihmistä käydä siinä ajassa") ja aletaan jo pohtia, mihin lautakuntaan ja luottamustehtävään sitten valtuustossa haluaa.

Mutta muilla ehdokkailla, jotka varautuivat tosissaan läpimenoon jo kuukausia aiemmin, onkin tosiaan ne hienommat flabat ja isommat tukiryhmät, kun huumaantunut ehdokas juoksee yksinään aamuvarhain vielä viimeisiä hissittömiä kerrostalokortteleita rämpyttämässä kämäsiä kopioflabojaan postiluukuista ja ruikuttaa muille, että hän on pettynyt ryhmän sisäiseen solidaarisuuteen, kun kaikkia muita autetaan enemmän kuin häntä, joka kokee itsensä nyt yksinäiseksi taistelijaksi. Vaalikampanja ei olekaan enää hupaisaa vaihtelua, vaan kätkettyä katkeraa taistelua muita listan ehdokkaita vastaan, jotka rikkaampina ja kokeneempina eivät jaakaan resurssejaan muille. Pre-election hype alkaa kääntyä laskuun.

Tänään onkin sitten se viimeinen päivä, kun ehdokas raahautuu kramppaavilla pohkeillaan vielä kerran kerrostalorapuista suoraan torille haistattaen pitkät vanhojen kääpien julistamalle vaalirauhalle ja epätoivoisesti yrittää taluttaa torilaidan spurguja äänestyskoppiin oikean lapun kanssa. Ehdokas miettii jo vaalivalvojaisten jättämistä väliin, kun kuitenkin kaikki ovat siellä ajamassa vain omaa etuaan, mutta menee kuitenkin ja tilaa puhdashenkisistä tavoistaan poiketen ison tuopin. Välillä hymyillään vaikka väkisin ja toivotetaan muille onnea ja halaillaan, vaikka salaa ajattelisikin olevansa oikeasti parempi kuin yksikään noista broilereista. Tuokin menee saleen läpi vaan maineikkaalla kaveripiirillään ja isoilla ryntäillä.

Ennakkoäänet julistetaan, ja toivo herää vielä. Ehdokas nostaa päänsä tuopista ja tuijottaa kiiluvin silmin ääntenlaskentaa. Ennakkoäänissä ei mennyt hyvin, mutta hänhän panostikin juuri vaalipäivän äänestäjiin. Hänen mahdollisuutensa ovat vielä hyvät. Mennäkö ympäristölautakuntaan vai nuorisolautakuntaan? Hän kyllä näyttäisi, että hänellä on kykyjä, eihän häntä nyt turhaan ehdokkaaksi pyydetty.

Ja vaalihuuma tiivistyy...

Minähän siis kävin jo äänestämässä ennakkoon. Parit vaalit olen jättänyt väliin, kerran krapulan ja kerran ulkomailla olon takia.

Aamulla ollaan kalpeana hiljaa

Saturday, October 18, 2008

Asunnottomien yö venähti vähän pitkäksi, mutta tulipa ainakin vietettyä tehokkaasti ja teeman mukaisesti. Tosin suurin osa porukasta oli entisiä asunnottomia, ja yksi tapaus kertoi saaneensa kämpän vuoden asunnottomuuden jälkeen paettuaan väkivaltaista miestä. Vanhempi tuttu herrasmies kaipasi apua rollaattorinsa kanssa ja nappasi mut turhankin reilulla kaljapalkalla mukaan kiertämään Helsingin ja Vantaan kantakuppiloitaan. Harvinaisen hilpeä ilta, harvinaisen letkeää porukkaa, mutta ilta kesti vähän liian pitkään...

Tänään on sitten ollut taas krapula, aika tapposellainen. Elimistö prakaa, oksettaa, paleltaa ja tuskanhiki vaan valuu. Ja kohta pitää lähteä viemään nuuskaa katkolle.

Yks siis pääsi lopultakin sisään. Kävin eilen viemässä suklaata, ja sen kanssa tulee heti taas hyvin toimeen kun se on selvinnyt ryyneilystään. Nyt se on taas oma ihana itsensä, muuten en jaksaiskaan ravata viemässä sille milloin mitäkin. Se lupasi pysyä sisällä vajaan viikon.

Jos tämä krapulasiideri ei helpota oloa, en yksinkertaisesti kestä. Huomisaamuna kämpän pitäisi olla siinä kunnossa, että tänne voi roudata naapurista huonekaluja, enkä tajua millä loitsulla se onnistuu.

Tajusin, että olen kohta ollut 4kk ilman, ellei sitä yhtä relapsia lasketa. Eilen kuuntelin duunituttujen meuhkausta siitä, miten nistit ei ansaitse elää ja kuinka ne ois valmiita tappamaan omin käsin jokaisen narkkarin, että maailmasta tulis edes vähän parempi paikka elää. Hitaasti alkoi keittää, mutta join sitten hiljaa kaljaa.

Harmaaharmaa maanantai.

Monday, September 24, 2007

Harkitsin jo töihin menoa herätessäni alle puoli tuntia Vuokrafirmalta tulleen viestin jälkeen. Toisaalta en viitsi soitella keikan perään, kun ennakkotietoa ei ole duunin laadusta tai paikkakunnasta, palkkauksesta puhumattakaan. Sitäpaitsi musta ei ole pomppaamaan sängystä, riuhtomaan vaatteita päälle ja juoksemaan harmaana maanantaiaamuna suoraan ulos tuntemattomiin harmaisiin paikkoihin töihin tuntemattomien harmaiden ihmisten kanssa. Tarviin aamukahvini, aamu-uutiset ja varsinkin tänään myös suihkun.

Yks ottaa kaiken sanomani lupauksina, jotka tietysti petän. Sanoin eilen, että voisin koittaa lähteä aamulla liikkeelle virastoihin ja laskujenmaksuun samalla kun se lähtee A-klinikalle, mutta painoin torkkua kerran vielä ja siinä vaiheessa se käveli jo ulos ovesta puhumatta muuta kuin "et näköjään lähe". Mitä minä toisaalta siellä olisin tehnykään, kun se ei suostunut ottamaan korttia ja maksutietoja kävelläkseen ostarin toiselle puolelle maksamaan vuokraa, joten joudun ite joka tapauksessa kävelemään kahteen eri suuntaan virastoihin ja automaateille.

Odottelen kipeytymistä, mutta se tosiaan antaa odottaa. Päänsärkykin meni jo ohi.

Hirveä määrä hoitamattomia asioita, jotka pitää hoitaa viimeistään tänään. Pitää kirjoittaa, soitella, mailailla ja juosta automaateilla ja pleksitiskeillä. Verokorttini on edelleen jollain nilkillä keikkatyönantajalla joka ei viitsi palauttaa sitä, enkä ole saanut aikaiseksi tilata uutta. Jos hoidan tällä viikolla ikivanhat tuntilistat Firmalle, niin rahaa tulee ensi kuun puolivälissä sen verran, että sillä ostaa näkkärit ja tiivistemehut loppukuulle.

Tulossa olevat ulkomaanreissut uhkaa tappaa yhteistalousbudjetin, mutta toisaalta se en oo minä jolle on ollut välttämätöntä saada laatulihaa ja lavakaljoja. Ja onneksi on puolen tonnin edestä rahaa jemmassa Firmoilla ja Lafkoilla, jotka vaan odottaa laskutusta. Niin kauan kun tuon suurimman osan rahasta taloon pidän oikeutenani upottaa muutaman huntin vuodessa semipoliittiseen superhalpisreissaamiseen, joista osa on köyhäilyä omakustanteena ja osa julkisin varoin matkakorvattua. Varsinkin kun kotona politiikka on asia josta ei puhuta, Lähi-Itää lukuunottamatta.

Mitä halvemmaksi reissu tulee, sitä enemmän siitä vittuillaan - toisten mielestä terve omatunto käskisi jättämään väliin lentämisen epäekologisuuden takia, toiset heittävät lokaa "verovarojen" - EU- ym. rahojen - hukkaanheitosta, kun moisilla kerran tuetaan tällaisten turhien, vaikutusvallattomien ja hyödyttömien renttujen turistimatkailua. Omakustannematkoja dissataan köyhäilyn takia - "vittu mitä järkeä on lähteä johonkin jos ei oo varaa oikeesti matkustaa mukavasti", "ai tuo on sitä aktivismiturismia, et lähetään loisimaan johki ja dyykataan ruoat mäkkärin roskiksista?", "kuka helvetti jaksaa istua 15h täyteenahdetussa autossa - sitäpaitsi ootteko aatellu paljonko teiänkin bensat aiheuttaa kasvihuonepäästöjä?", jne.

Jessus. Inhoan moralisteja. Ylipäätään kaikkia, jotka luulee oikeasti muuttavansa maailmaa tai asenteita haluamaansa suuntaan moralisoimalla, paheksumalla, kertomalla "totuuksia", pätemällä ulkoa opetelluilla tilastonippeleillä... Jos joku kuittaa, että eiköhän lentämisen haitoista oo kuultu jo sen verran monesti että päätöksenteolla on harkittu pohja, niin vastauksena on, että ilmeisesti ei jos ihmiset vielä lentää. Mä en enää jaksa vastata tuohon retoriikkaan kuin vaikenemisella tai pöydän vaihtamisella. Kaikkien arvomaailmassa ei kaikki asiat oo samassa järjestyksessä. Parhaan argumentin valta-aika on ohi, tai sitten vain olen liian matalakoulutettu ymmärtämään vihreää viisautta.

Asiasta toiseen. Tuttu, jonka mukana Yks oli eilisen päivystyksessä jäi sairaalapäivän ja kolmen eri lääkärin (joista kaksi ei puhunut suomea ja kaverin suomi on niin huonoa ettei se ymmärrä vielä huonompaa ja Yhen piti tulkata huono suomi -huono suomi -välillä) jälkeen leikkaukseen ja tän päivän tiedotuksen mukaan vielä ehkä pariksi päiväksi osastolle. Raajasta lähti kuulemma pitkän viillon lisäksi Coltin kokoinen biitti kuolioituneen mätäpaiseen tienoilta, joten nyt se kärsii kaiken lisäks refloja sairaalassa kykenemättä liikkumaan. Toivottavasti saa edes kipulääkkeitä - tosin nyt oli ensimmäinen kerta kun sitä vaivauduttiin puuduttamaankaan ennen aukiviiltämistä, joten ehkä sillä on vähemmän valittamista kuin aiempien toimenpiteiden jälkeen.

Oon aina kammonnut sairaaloita, vaikken oo koskaan ollut sellaisessa kuin päivystyksessä ja kerran teininä tarkkailussa reteesti kaatokännin takia. Inhoan jo märkälappujen alkoholinhajua, desinfiointiaineet muutenkin saa voimaan pahoin, samoin kaikenmaailman desinfioidut kiiltävät työkalut. Vammoilla ei ole niin väliä, reilun veren tai suoliston näkeminen ei onneksi saa aikaan muuta kuin kylmiä flashbackeja EA-kursseilta. Vältän kuitenkin sairaalakeikkoja toivottavasti vielä pitkään, enkä ymmärrä sairaalasarja-addikteja. Yhh.

Väsymys ei lopu kesken.

Wednesday, August 29, 2007

Kaikki tuntuu menevän päin helvettiä. Kone hajalla ja huollossa kolmisen viikkoa, bupre finaalissa eikä lisää tiedossa, duuni (sain sellaisen tällä viikolla, 26h/viikko, 9,5e /h brutto) sattuu henkisesti joka päivä (ehkä se helpottaa ajan mittaan) ja toivon vaan saavani sen vähemmän henkilökohtaisuuksiin menevän työn josta todnäk selviää viikonloppuna, etten saa sitä, niin kuin kävi edelliselle viime viikolla.

Ehkä pitäis olla vaan iloinen että pääsen edes haastatteluihin asti, mutta toisaalta masennun siitä, etten osaa enkä halua enkä jaksa edustaa haastatteluissa tai myydä niissä itseäni riittävän tehokkaasti: olen vain normaali itseni vaikka tiedän, ettei se ehkä vakuuta vaikkei se vaikuttaisikaan mitenkään siihen, olisinko hommassa helvetin hyvä vai en.

Yks tuntuu olevan katkera siitä, että sain paskaduunia about 800 egen nettopalkalla, vaikka sen tuet on samaa luokkaa. Mulla vaan opiskelijana ei oo, enkä aio luopua opiskelijastatuksesta ennen pysyvämpää työpaikkaa. Lähdin äsken kävelemään baarista, kun vastasin samalla mitalla ämmälle, jonka mielestä me ollaan loiseläviä maitonaamoja, lähinnä toistamalla sen sanoja, ja Yks alkoi vittuilla mulle siitä että oon "liian herkkä keskustelemaan". Joo sori, tuomitseminen ennen kysymistä ei oo mun mielestä keskustelua, eikä mulla oo tarvetta olla mukava vanhoille akoille joiden mielestä pitää nähdä nälkää ja jättää vuokra maksamatta, kunhan "elättää itse itsensä". Kropan perusteella sen painoindeksille tekis ihan hyvää elää kuukausi opintotuella ja maksaa samalla kolmen huntin vuokraa. Mä käyn töissä eikä mulla silti olis ollut varaa maksaa itse kaljaani.

Yhen kans menee muutenkin heikosti, osittain siks et se vittuilee mulle aamulla käskettyään herättää samalla kun lähden töihin eli kuuden pintaan ja se vittuilee mulle kun tuun töistä. Mulla on ongelmia, mulla on komplekseja, mulla on sitä ja tätä enkä halua tai kykene siihen tai tuohon. Katsoisi peiliin, saatanan narsistinen skitsofreenikko douppieskapisti.

Haluaisin muuttaa pois ja aloittaa jotenkin alusta, mutta en tiedä miten. Jos joskus saan Yhdeltä velkani takaisin ja säästän palkoista, voin harkita muuttoa maasta. Mutta ainakin puoli vuotta pitäisi kai kestää. Hyviä hetkiä on aina joskus, mutta muuten tuntuu useimmiten melkein yhtä kylmältä kuin joidenkin kavereiden kanssa sen jälkeen kun niille selvis et vedän. Yhtä ei taida enää paljoa kiinnostaa - ei sitä ilmeisesti nappaa, kun välillä pitäisi ottaa toinenkin huomioon eikä itse vain olla huolehdittavana. (joojoo, pahaolotilitystä, antaa olla, ei päde enää huomenna kuitenkaan?)

Ahdistaa, viikonlopuksi mahdollisesti helvetilliselle reissulle pois maasta. En jaksa enää herätä ennen kuutta kouluttamaan sekopäisiä 7-vuotiaita, en jaksa järkätä enää mitään, en jaksa puhua enkä tavata ketään. Ja silti on pakko, kun kerran joskus olen luvannut ja rahaa ei mistään muualta saa. Kuudennen kerroksen parveke kuulostaa joka päivä paremmalta, jos sellainen jostain löytyisi.

Nuorisoasemalla käyminen tuntuu turhalta, kun tavattuaan Yhden mun Kontakti siellä ei enää ollut musta vähääkään kiinnostunut, kyseli vain jotain täysin asiatonta. Maanantaina olisi muka yhteisaika siellä, mutta en taida haluta enää. Akupunktioonkin alkoi viime kerralla liittyä vain negatiivisia mielikuvia, en kuulemma kelpaa siihen tai tähän koska selkä sitä ja niska tätä, ja Kontakti vaatii raittiutta ennen edes lääkkeettömien hoitomahdollisuuksien pohtimista. Taidan lopettaa koko avunhakemispaskan, jos siitä tulee tällainen olo.

Kelan terapialausunto ei ole tullut vieläkään, viiden päivän päästä tulee kuukausi täyteen. Lupailivat tälle viikolle, muttei siltä näytä. Kertoisivat nyt edes: aiemmin sanoivat sen olevan selvä keissi kunhan terapeutin tiedot tulee...

Jääkaapissa on kahvilikööriä ja maitoa, ehdin vielä juoda kännit ennen nukkumaanmenoa. Sitten muutama tunti aikaa nukkua ennen töihinlähtöä ja viikonlopun organisointia sitä ennen. Eli viideltä ylös. Öitä.

Persereiän pohjamudissa ilman kalastussaappaita

Sunday, August 12, 2007

Vittuvittuvittuperkeleenpaska. Pää räjähtää tai ennemminkin tuntuu lysähtävän kasaan, vaikka munhan pitäis hihkua riemusta ja energiasta, kun oon pystynyt syömään tänään taas yhden pussikeiton ja muutaman voileipäpikkelsillä voidellun näkkärin. Mitä vittua tapahtuu? Hysteriaitkua tunnista tuntiin, eikä tää tunnu refloilta. Samaa on ollut jo pitkään joskus sillon tällön, mutta viime aikoina paljon ja pitkiä aikoja putkeen. Pitäs kai raahautua akuutille niin kauan ku pystyy, mut toisaalta imho tuon toisen asia on tilata se taksi ovelle sitten kun joku raja ylittyy.

Edellisen postauksen jälkeisenä päivänä Tallinnassa olo ei ollut parhaimpia, vaikka mieliala ei ollutkaan pahimmasta päästä, oikeestaan ilosen odottava sen jälkeen kun sain raahattua itteni sinne kuumille hehkuville kivikaduille.

Edellisen illan olin jaksanu ottaa viel huumorilla ne yhde muijan heitot kasvissyönnistä ja lihantuotannon iiviliiviliydestä ("jos et jaksa koko tortillaa [kehtasit viel ottaa kanaa kalan sijaan vaik se on pahinta mitä voit syödä], nii syöt kyl ainaki ne kanat ettei mee hukkaan"). Sillon ne meni viel läppänä, huvitti, et joku omanikänen opetti moraalista päätöksentekoa ruokavalioläppien suhteen enkä sanonu mitään, naureskelin itekseni.

Seuraavana päivänä oli kai vaan sit vähän yliherkkä olo, heikkona nälästä ja valvomisesta, ja lähin näiden parin tyypin kans syömään. Joo sori, listalla oli pelkkää lihaa ja omeletit ei tee hyvää mun vatsalle. Kun mun sikajuustosieni-annos tuotiin pöytään (näytti muuten sikahyvältä ja tuoksu paremmalta, et nälkästä vatsaa väänsi...), niin menin skarpisti sanoo ekaa suupalaa niellessä et huhhuh, jaksaakohan tuota syödä kaikkee. Ämmä alko moraalisaarnaamaan samalla sekunnilla siit et se tehotuotettu liha ainaki pitää syödä, jolloin tunsin et jos en mee heti ulos röökille teen jotain harkitsematonta.

Tulin takas, pidin 10 sekunnin luennon siitä että 15 vuoden lihakarjakasvatuksen ja yli kymmenen vegevuoden aikana on kuitenkin jossain määrin oppinut tekemään omia valintojaan ja päätöksiään ja mä en kaipaa yhtään ylikasvanutta wannabe-teinimoralistia aukomaan turpaansa ja häiritsemään mun syömistä. Neuvoin varsin kypsästi ja asiallisesti vetämään käteen ja lähdin vetää. Toinen reppana juos perään ja koitti selittää, et sori, se on vaan tuommonen, mut onneks oon siinä onnellisessa tilanteessa, ettei mul oo tarvetta olla pidetty ihmisten keskuudessa jotka mun mielestä on jämähtäny johki ysäreiden alkuun ja kuvittelee et maailman muuttaminen alotetaan moralisoimalla jokaista vastaantulijaa niiden "väärintoiminnasta". Harmi, tän toisen kans ois ollu ihan mukava hengaa, mut se toinen luokittautu parin päivän tutustumisen perusteella siihen luokkaan, joita ei vaan oo hakattu koskaan riittävästi, jotta realiteetit olis loksahdellu jotenkin kohdalleen. Ehkä joku (muu) korjaa asian joskus.

Olin väsyny, nälkänen, masentunu ja mikään ei kiinnostanu. Halusin vaan maata rauhassa, mut tuntu turhalta tehdä sitä hostelissa paria tuntia pidempään, joten päätin feidata eventit, haistattaa pitkät muun suomalaisporukan kermaperseille, joille aina jaksaa olla iloinen ja ystävällinen sen tietyn ajan verran ja buukata paluulipun himaan päivän etuajassa.

Kävelin pitkin satama-alueita puoltoista tuntia kaiken raahattavan kans hirmuhelteessä ettimässä aukiolevaa apteekkia kaverille vietäviä tulehduslääkkeitä varten (näitä Unelmien sielunmessu -tapauksia), paria kartsaa röökiä ja Yhelle sitä AS MP5:sta. Raahauduin lauttaan ja puolentoista tunnin jälkeen olin kotisatamassa, ja Yks oli ekaa kertaa koskaan mua vastassa, kun oon näiden kolmen vuoden aikana palannu jostain reissusta.

Puol tuntia myöhemmin steissin ässät sitten veikin sitä jo kaappiin ja sieltä yöksi kisikselle laittoman pippurikaasun takia. Meinaa valittaa sakoista, kannattaa sitä aina yrittää, tarina on oikeestaan aika hyvä.

Tunsin itteni kameliks raahatessani kahden hengen yhteensä viittä eri kassia ja reppua himaan. Oli pakko pysähtyä lepäämään pari kertaa matkalla asemalta, hiki valui pitkin selkää ja päivä tuntu olleen vähän liikaa. Kotona lohdutin yksinäistä yötä laivalta jemmatulla sidukalla ja vedin vikat pamit et sai nukuttua. Laitoin tekstarit, että nään millon Yhen luurit aukee ja aamukuudelta se sit soittikin, oli kai kävelemässä sateessa kisikseltä steissille.

Makaan kuulemma päivä päivältä vaan pidempään makkarissa tuijottamassa seinää tai kattoa. Minkä mä sille voin? Raahaudun vessaan kun on pakko, röökillä koitan viel käydä parvekkeella sängyn sijaan ja jääkaapilla oon opetellu tänään käymään jo kahesti kattomassa sitä sinappi- ja pikkelsituubia, jotka oottaa seuraa.

MP5 vaikuttaa paskavehkeeltä, lähtövoimakkuus nolla, hyvä jos lentää ees pari m. Mun vaikuttaa oikeesti ihan hyvältä, mutta siin joku pieni osa on irti ja vaatii säätöä. Onneks Tallinnan-tuomisista osaa aina odottaa kaikenlaista.

Hetken aikaa tänään jaksoi välittää jostain - sain kutsun ensimmäiseen työhaastatteluuni, ja vieläpä siihen mihin kaikkein eniten haluaisin. En palkan, vaan sisällön takia, voin kuvitella oikeasti innostuvani siitä. Samalla pelkään järjettömästi hylkäämistä, mut ehkä kuitenkin ootan päätökseen asti ennen ku kirjaudun akuutille, ennen sitä elän viel turhilla toiveilla. Mut siihen on vielä yli viikko, yritän innostua sit uudestaan ja saada respat uusittua, etten tärise ja panikoi vaan voin olla oma rauhoitettu itseni.