Persereiän pohjamudissa ilman kalastussaappaita

Sunday, August 12, 2007

Vittuvittuvittuperkeleenpaska. Pää räjähtää tai ennemminkin tuntuu lysähtävän kasaan, vaikka munhan pitäis hihkua riemusta ja energiasta, kun oon pystynyt syömään tänään taas yhden pussikeiton ja muutaman voileipäpikkelsillä voidellun näkkärin. Mitä vittua tapahtuu? Hysteriaitkua tunnista tuntiin, eikä tää tunnu refloilta. Samaa on ollut jo pitkään joskus sillon tällön, mutta viime aikoina paljon ja pitkiä aikoja putkeen. Pitäs kai raahautua akuutille niin kauan ku pystyy, mut toisaalta imho tuon toisen asia on tilata se taksi ovelle sitten kun joku raja ylittyy.

Edellisen postauksen jälkeisenä päivänä Tallinnassa olo ei ollut parhaimpia, vaikka mieliala ei ollutkaan pahimmasta päästä, oikeestaan ilosen odottava sen jälkeen kun sain raahattua itteni sinne kuumille hehkuville kivikaduille.

Edellisen illan olin jaksanu ottaa viel huumorilla ne yhde muijan heitot kasvissyönnistä ja lihantuotannon iiviliiviliydestä ("jos et jaksa koko tortillaa [kehtasit viel ottaa kanaa kalan sijaan vaik se on pahinta mitä voit syödä], nii syöt kyl ainaki ne kanat ettei mee hukkaan"). Sillon ne meni viel läppänä, huvitti, et joku omanikänen opetti moraalista päätöksentekoa ruokavalioläppien suhteen enkä sanonu mitään, naureskelin itekseni.

Seuraavana päivänä oli kai vaan sit vähän yliherkkä olo, heikkona nälästä ja valvomisesta, ja lähin näiden parin tyypin kans syömään. Joo sori, listalla oli pelkkää lihaa ja omeletit ei tee hyvää mun vatsalle. Kun mun sikajuustosieni-annos tuotiin pöytään (näytti muuten sikahyvältä ja tuoksu paremmalta, et nälkästä vatsaa väänsi...), niin menin skarpisti sanoo ekaa suupalaa niellessä et huhhuh, jaksaakohan tuota syödä kaikkee. Ämmä alko moraalisaarnaamaan samalla sekunnilla siit et se tehotuotettu liha ainaki pitää syödä, jolloin tunsin et jos en mee heti ulos röökille teen jotain harkitsematonta.

Tulin takas, pidin 10 sekunnin luennon siitä että 15 vuoden lihakarjakasvatuksen ja yli kymmenen vegevuoden aikana on kuitenkin jossain määrin oppinut tekemään omia valintojaan ja päätöksiään ja mä en kaipaa yhtään ylikasvanutta wannabe-teinimoralistia aukomaan turpaansa ja häiritsemään mun syömistä. Neuvoin varsin kypsästi ja asiallisesti vetämään käteen ja lähdin vetää. Toinen reppana juos perään ja koitti selittää, et sori, se on vaan tuommonen, mut onneks oon siinä onnellisessa tilanteessa, ettei mul oo tarvetta olla pidetty ihmisten keskuudessa jotka mun mielestä on jämähtäny johki ysäreiden alkuun ja kuvittelee et maailman muuttaminen alotetaan moralisoimalla jokaista vastaantulijaa niiden "väärintoiminnasta". Harmi, tän toisen kans ois ollu ihan mukava hengaa, mut se toinen luokittautu parin päivän tutustumisen perusteella siihen luokkaan, joita ei vaan oo hakattu koskaan riittävästi, jotta realiteetit olis loksahdellu jotenkin kohdalleen. Ehkä joku (muu) korjaa asian joskus.

Olin väsyny, nälkänen, masentunu ja mikään ei kiinnostanu. Halusin vaan maata rauhassa, mut tuntu turhalta tehdä sitä hostelissa paria tuntia pidempään, joten päätin feidata eventit, haistattaa pitkät muun suomalaisporukan kermaperseille, joille aina jaksaa olla iloinen ja ystävällinen sen tietyn ajan verran ja buukata paluulipun himaan päivän etuajassa.

Kävelin pitkin satama-alueita puoltoista tuntia kaiken raahattavan kans hirmuhelteessä ettimässä aukiolevaa apteekkia kaverille vietäviä tulehduslääkkeitä varten (näitä Unelmien sielunmessu -tapauksia), paria kartsaa röökiä ja Yhelle sitä AS MP5:sta. Raahauduin lauttaan ja puolentoista tunnin jälkeen olin kotisatamassa, ja Yks oli ekaa kertaa koskaan mua vastassa, kun oon näiden kolmen vuoden aikana palannu jostain reissusta.

Puol tuntia myöhemmin steissin ässät sitten veikin sitä jo kaappiin ja sieltä yöksi kisikselle laittoman pippurikaasun takia. Meinaa valittaa sakoista, kannattaa sitä aina yrittää, tarina on oikeestaan aika hyvä.

Tunsin itteni kameliks raahatessani kahden hengen yhteensä viittä eri kassia ja reppua himaan. Oli pakko pysähtyä lepäämään pari kertaa matkalla asemalta, hiki valui pitkin selkää ja päivä tuntu olleen vähän liikaa. Kotona lohdutin yksinäistä yötä laivalta jemmatulla sidukalla ja vedin vikat pamit et sai nukuttua. Laitoin tekstarit, että nään millon Yhen luurit aukee ja aamukuudelta se sit soittikin, oli kai kävelemässä sateessa kisikseltä steissille.

Makaan kuulemma päivä päivältä vaan pidempään makkarissa tuijottamassa seinää tai kattoa. Minkä mä sille voin? Raahaudun vessaan kun on pakko, röökillä koitan viel käydä parvekkeella sängyn sijaan ja jääkaapilla oon opetellu tänään käymään jo kahesti kattomassa sitä sinappi- ja pikkelsituubia, jotka oottaa seuraa.

MP5 vaikuttaa paskavehkeeltä, lähtövoimakkuus nolla, hyvä jos lentää ees pari m. Mun vaikuttaa oikeesti ihan hyvältä, mutta siin joku pieni osa on irti ja vaatii säätöä. Onneks Tallinnan-tuomisista osaa aina odottaa kaikenlaista.

Hetken aikaa tänään jaksoi välittää jostain - sain kutsun ensimmäiseen työhaastatteluuni, ja vieläpä siihen mihin kaikkein eniten haluaisin. En palkan, vaan sisällön takia, voin kuvitella oikeasti innostuvani siitä. Samalla pelkään järjettömästi hylkäämistä, mut ehkä kuitenkin ootan päätökseen asti ennen ku kirjaudun akuutille, ennen sitä elän viel turhilla toiveilla. Mut siihen on vielä yli viikko, yritän innostua sit uudestaan ja saada respat uusittua, etten tärise ja panikoi vaan voin olla oma rauhoitettu itseni.