Virta venhettä vie

Monday, February 18, 2008

Muutama tunti edellisen postauksen jälkeen helvetti repes fattan kanssa ja olin täysin lamaantunut monta päivää. Juoksin tuntikausia sateessa kaupungilla hoitamassa Firman paperijuttuja, palasin rättiväsyneenä kotiin ja sain joka päivä vastaan kiukuttelua ja passuuttamista. "Jos nouset nii tuo mulle samalla vettä tähän patjan viereen", "Kun meet ulos vie tää Kela-kuori sit salee sellaseen laatikkoon joka tyhjennetään aamulla ja vie samalla mu respat fattalle ja hae maksusitoumukset ja sit sen jälkeen tk:lle uusintaan ja tuo samalla lääkkeet apteekista."

Viime postauksen aikaan olin väsynyt mut luottavainen. Kaikki rahat ohjautuis tästä lähin mun tilille, joten voisin rauhassa hoitaa vuokrat ja maksut ja tehdä maksusopparin yhdestä rästivuokrasta ennen kun toinen ehtii kuluttaa niitä liikaa. Mut ei. Ei koskaan pidä olla toiveikas. Oon vaan niin väsyny, että ensimmäistä kertaa elämässäni annan jonkun nöyryyttää mua näin valittamatta ja tappelematta loppuun asti. En ois uskonu olevani joskus näin väsynyt ja uupunut. Viekööt vaikka pakkohoitoon, ei jaksa enää kiinnostaa.

Harkitsen eroavani Lafkasta, ennen kun romahan. Parempi kävellä hiljaa pois kuin käsitellä avoimesti kaikkien edessä kaikki mistä on kyse. Ennemmin luovuttaa kun tulee teilatuks julkisesti.

Fyysinen- ja mielenterveys, talous ja parisuhde on romahtamassa ja olen sekunnin ylimääräsen pahan olon tai yhen väheksyvän sanan päässä siitä että lukittuisin huoneeseen eläinten kanssa ja kieltäytyisin lähtemästä ulos enää lainkaan.

Käyn läpi vanhoja juttuja, taas. Runoja ja biisejä joihin liittyy vanhoja muistoja, jotka toisaalta voisin korvata muilla. Kotoa lähdettyä 15-vuotiaana seistessä Mikkelin sillalla sateessa tuntikausia keskellä yötä soi Sen Ei asfaltti liiku, minkä jälkeen puristin linkkuveistä taskussa rystyset valkoisena lihavan rekkakuskin luvattua kyydin Helsinkiin - ja paljon muutakin. Aamulla eksyilin sateessa Sörkan rantatieltä pienenä maalaistyttönä suuren kaupungin kaduilla ja istuskelin mukavien denojen kanssa tunnelin rappusilla ja tunsin että elämä on taas paremmin kun tuntemattomien ihmisten kanssa tuli toimeen paremmin kuin kotona koskaan. Silti itketti niin pirusti.

Pohjosissa Naapurin Vaimo kertoi Eurooppa 3:sta ja tietystä biisistä. Latasin sen äsken, ja muistot jyrää. Huuto, tavaroiden heittely, pippurikaasut, jatkuvat mustelmat, lisää viinaa, koskee joten juodaan lisää, kun ei ole rohkeutta lähteä. Ja meitä oli monta, samassa talossa. Aloitin tämän blogin pidon siellä.

Siinä vaiheessa kun aloin turtua tutuntuttujen tipahteluun ympäriltä, soitettiin Ismoa ja satunnaisesti Sinisiä rappuja sen pateettisuudesta huolimatta. Pateettisia ihmisten elämätkin oli.

Nyt kun kaikki on pysähtynyt ja alan luovuttaa. Äiti hoki vuosikausia, ettei vääryyksiä vastaan kannata tapella, koska elämä kyllä nöyrryttää kenet vaan ja mitä vähemmän päätään hakkaa seinään sen parempi.

Yhellä on suolitulehdus. Veri lentää perseestä ku varpusparvi ja mies makaa lattialla huutaen suuraa huutoa silloin, kun kipu taas pahenee. Viimeks tämä kesti kaks kuukautta, ilman sitä ei olis otettu edes tk:n päivystykseen. Olis paljon helpompaa ja olisin paljon myötätuntosempi, ellei se puhuis mulle tiuskimalla ja komennoilla, vaan esimerkiksi pyynnöillä. Toin apteekista vatsalääkkeitä ja maitohappobakteereita, jos ne edes harventaisivat pahimpia kipukohtauksia, vaikka usko noiden suhteen on vähissä en sano sitä sille. Yks ei suostu lähtemään sairaalaan eikä tekkeniä ole saanut mistään päiväkausiin.

En oo syönyt vajaaseen kahteen viikkoon. Ei vaan pysty. Ehkä näkkileivän ja vitamiinitabletin päivässä, ettei henki lähde, muttei olo silti oo kummoinen. Nälkä lähti kolmantena päivänä, eilen suolisto alkoi krampata tyhjyyttään ja ostin mansikkakeittoa. Pitänee näköjään oikeasti opetella taas syömään ja ostaa Elovena-kuitujuomavalmisteita vai herraties mitä ne oli...

Yhen korvaushoito näyttää lupaavalta. Arviointi jatkuu, pahin vaihe kai ohi. Katkoa odotellessa.

Vesa-Matti Loirin Virta venhettä vie on hyvä. Pitänee kaivaa vanhat Eino Leinot hyllyistä.

Itkua pinnan alla

Monday, February 11, 2008

Taas niitä viikkoja, kun kaikki hajoaa käsiin eikä missään ole mieltä. Yhen kanssa ollaan tapeltu viikon verran, ja siirryn ajoittain nukkumaan olkkariin. Parin minuutin välein se huutaa suoraa huutoa eläimille narskutuksesta ja heittelee häkkejä esineillä. Jos huomautan, että aika paska tapa yrittää kouluttaa eläintä olemaan syömättä, saan niskaan paskalaarin siitä, että eläimet haisee enkä siivoa niitä riittävän usein. Mikä jatkuu sillä, että valitan sen omineen kolmannen huoneen kokonaan romuvarastokseen jota väittää työtilaksi, jota ei ikinä käytä, vaikka sen voisi siivota vieras- ja lukuhuoneeksi ja siirtää eläimet sinne tv:n katselua häiritsemästä. Voisivat olla siellä vapaallakin ilman pelkoa johtojen syönnistä. Mutta ei, herra tarvitsee tietokoneenraadoilleen ja johto- ja komponenttivarastoilleen 20m2 tilaa, ylimääräinen vaatehuoneemme ei kelpaa, vaikka olen luvannut tyhjentää sen sitä varten heti tarvittaessa.

Kiukututtaa. Yks lähti ovet paukkuen korvaushoitoarviointiinsa, ja tänään pitäisi selvitä jatkuuko arviointi eli pääseekö se korvaukseen vai ei. Katkolle on vielä jonoa muutaman viikon verran, sen tilanne selvinnee tällä viikolla. Jäin kerrankin itekseni kotiin rauhassa - se odottaa mun tällä välin tyhjentävän pyykkikoneen, tiskaavan ja siivoavan eläimet. Oon katkera, vihainen, surullinen ja turhautunut enkä enää tiedä, missä määrin mulla on oikeus kiinnittää huomiota omiin tarpeisiini ja miten sanoa sille, ettei se ota mua huomioon muuten kuin huutamalla, että se on itsekäs paska.

Huoh. Onneksi tällaiset vaiheet ovat yleensä olleet vain vaiheita, ja jossain vaiheessa taas kaikki on yhtä pinkkiä pitsiunelmaa. Silti just nyt haluis vain mönkiä peiton alle itkemään, mutten osaa enää sitäkään. En tiedä johtuuko Efexoreista, mutta itku jää johonkin pinnan alle, ja riidat jatkuvat aina vain pidempään kun ne eivät lopu siihen että alan itkemään vaan huudan takaisin. Yleensä riidellessä vain toinen on huonolla tuulella ja huutaa toiselle ja pyytää sitten anteeksi ja kaikki on taas hyvin, mutta nyt molemmat huutavat suoraa huutoa tasapuolisesti.

Vuoden alusta alkaen sosiaalitoimiston pitäisi käsitellä toimeentulotukihakemukset seitsemän arkipäivän sisällä, aiemmin tuo aikaraja oli vain eduskunnan oikeusasiamiehen suositus jolle viitattiin sievällä kintaalla. Nyt on kaksi viikkoa hakemuksen jättämisestä, eikä päätöstä tullut vieläkään postissa. Soittivat yhdeksäntenä arkipäivänä, pyysivät käsittelyajan pikatiliotteita ja sanoivat päätöksen tulevan samana päivänä. Juoksutin paperit sinne, jätin Kelaan sairaspäivärahahakemuksen ja aloin tarkistaa tiliä tunnin välein, että josko saisi lopulta laskut ja viime kuun vuokran maksettua. Siitä on nyt kolme arkipäivää, eikä päätöstäkään tullut postissa. Eilen piti taas lainata rahaa, kun oli nelisen päivää viety pulloja kauppaan maitotölkin ja tupakan ostamista varten, eikä rahoja ole edelleenkään tullut.

Puhelinajan pitäisi olla joka päivä tunnin. Oon soittanut kolmelle eri työntekijälle puhelinaikana viimeisen viikon, ja yleensä ainut joka vastaa on vastaaja, jossa on aina sama viesti poissaolosta "huomenna". Kerran joku oli selvästi paikalla, koska numero oli varattu 20 min, ja koska toimisto ei tunne jonotussysteemiä, paukutin numeroa 15 sek välein koko sen ajan. Lopulta puhelu päättyi ja puhelinaikaa oli jäljellä vajaa vartti, mutta kukaan ei enää vastannut. Oli varmaan ollut niin rankkaa asiakaspuhelinpalvelua, että tarvittiin kahvitauko. Asiakkaallahan pitäisi olla oikeus saada halutessaan tieto hakemuksen käsittelytilanteesta, mutta ainahan voi ottaa vessatauon ja pyyhkiä hallintolailla perseensä.

Talous hajoaa käsiin. Onneksi sentään loppui opintotuella kituuttaminen, kun se lakkautettiin puuttuvien opintosuoritusten takia, mutta onneksi lääkärintodistuksia on kertynyt sen verran, ettei tullut takaisinperintää eikä toimeentulotukea voi maksaa alennettuna sen takia. Lopultakin voin hakea korvauksia viidenkympin kuukausittaisiin lääkekuluihin, sähkölaskuun ja vuokraan. Asumis- ja th-kulujen jälkeen käteenjäävän osuuden pitäisi olla about tuplat entiseen nähden, jos sen vain sais ennen kun laskut menee perintään.

Äh. Onneksi on ne pari reilua ihmistä, jotka uskaltaa lainata ja joilta uskaltaa itse lainata kun tietää pystyvänsä maksamaan lähiaikoina takaisin. Vilpittömät kiitokset sinne. Inhoan ottaa velkaa, mutta eipä se kuuluisa upporikas pyhä henkikään pidä luottotietoja kunnossa tai laskuja poissa perinnästä. Onneksi Maailman Paras Sosiaaliturva pitää huolen siitä, että ennemmin tai myöhemmin voi taas nollata velkasaldon.