Väsymys ei lopu kesken.

Wednesday, August 29, 2007

Kaikki tuntuu menevän päin helvettiä. Kone hajalla ja huollossa kolmisen viikkoa, bupre finaalissa eikä lisää tiedossa, duuni (sain sellaisen tällä viikolla, 26h/viikko, 9,5e /h brutto) sattuu henkisesti joka päivä (ehkä se helpottaa ajan mittaan) ja toivon vaan saavani sen vähemmän henkilökohtaisuuksiin menevän työn josta todnäk selviää viikonloppuna, etten saa sitä, niin kuin kävi edelliselle viime viikolla.

Ehkä pitäis olla vaan iloinen että pääsen edes haastatteluihin asti, mutta toisaalta masennun siitä, etten osaa enkä halua enkä jaksa edustaa haastatteluissa tai myydä niissä itseäni riittävän tehokkaasti: olen vain normaali itseni vaikka tiedän, ettei se ehkä vakuuta vaikkei se vaikuttaisikaan mitenkään siihen, olisinko hommassa helvetin hyvä vai en.

Yks tuntuu olevan katkera siitä, että sain paskaduunia about 800 egen nettopalkalla, vaikka sen tuet on samaa luokkaa. Mulla vaan opiskelijana ei oo, enkä aio luopua opiskelijastatuksesta ennen pysyvämpää työpaikkaa. Lähdin äsken kävelemään baarista, kun vastasin samalla mitalla ämmälle, jonka mielestä me ollaan loiseläviä maitonaamoja, lähinnä toistamalla sen sanoja, ja Yks alkoi vittuilla mulle siitä että oon "liian herkkä keskustelemaan". Joo sori, tuomitseminen ennen kysymistä ei oo mun mielestä keskustelua, eikä mulla oo tarvetta olla mukava vanhoille akoille joiden mielestä pitää nähdä nälkää ja jättää vuokra maksamatta, kunhan "elättää itse itsensä". Kropan perusteella sen painoindeksille tekis ihan hyvää elää kuukausi opintotuella ja maksaa samalla kolmen huntin vuokraa. Mä käyn töissä eikä mulla silti olis ollut varaa maksaa itse kaljaani.

Yhen kans menee muutenkin heikosti, osittain siks et se vittuilee mulle aamulla käskettyään herättää samalla kun lähden töihin eli kuuden pintaan ja se vittuilee mulle kun tuun töistä. Mulla on ongelmia, mulla on komplekseja, mulla on sitä ja tätä enkä halua tai kykene siihen tai tuohon. Katsoisi peiliin, saatanan narsistinen skitsofreenikko douppieskapisti.

Haluaisin muuttaa pois ja aloittaa jotenkin alusta, mutta en tiedä miten. Jos joskus saan Yhdeltä velkani takaisin ja säästän palkoista, voin harkita muuttoa maasta. Mutta ainakin puoli vuotta pitäisi kai kestää. Hyviä hetkiä on aina joskus, mutta muuten tuntuu useimmiten melkein yhtä kylmältä kuin joidenkin kavereiden kanssa sen jälkeen kun niille selvis et vedän. Yhtä ei taida enää paljoa kiinnostaa - ei sitä ilmeisesti nappaa, kun välillä pitäisi ottaa toinenkin huomioon eikä itse vain olla huolehdittavana. (joojoo, pahaolotilitystä, antaa olla, ei päde enää huomenna kuitenkaan?)

Ahdistaa, viikonlopuksi mahdollisesti helvetilliselle reissulle pois maasta. En jaksa enää herätä ennen kuutta kouluttamaan sekopäisiä 7-vuotiaita, en jaksa järkätä enää mitään, en jaksa puhua enkä tavata ketään. Ja silti on pakko, kun kerran joskus olen luvannut ja rahaa ei mistään muualta saa. Kuudennen kerroksen parveke kuulostaa joka päivä paremmalta, jos sellainen jostain löytyisi.

Nuorisoasemalla käyminen tuntuu turhalta, kun tavattuaan Yhden mun Kontakti siellä ei enää ollut musta vähääkään kiinnostunut, kyseli vain jotain täysin asiatonta. Maanantaina olisi muka yhteisaika siellä, mutta en taida haluta enää. Akupunktioonkin alkoi viime kerralla liittyä vain negatiivisia mielikuvia, en kuulemma kelpaa siihen tai tähän koska selkä sitä ja niska tätä, ja Kontakti vaatii raittiutta ennen edes lääkkeettömien hoitomahdollisuuksien pohtimista. Taidan lopettaa koko avunhakemispaskan, jos siitä tulee tällainen olo.

Kelan terapialausunto ei ole tullut vieläkään, viiden päivän päästä tulee kuukausi täyteen. Lupailivat tälle viikolle, muttei siltä näytä. Kertoisivat nyt edes: aiemmin sanoivat sen olevan selvä keissi kunhan terapeutin tiedot tulee...

Jääkaapissa on kahvilikööriä ja maitoa, ehdin vielä juoda kännit ennen nukkumaanmenoa. Sitten muutama tunti aikaa nukkua ennen töihinlähtöä ja viikonlopun organisointia sitä ennen. Eli viideltä ylös. Öitä.