Ja sitä samaa rataa

Sunday, November 09, 2008

Sen jälkeen kun lakkasin olemasta superaktiivinen, illat alkoi mennä aiempien ylipitkien kokousten ja seminaarien ja öisten dyykkireissujen sijaan nojatuolissa. Alussa luin tenttikirjoja sun muuta jännää, sitten keskittymiskyky häipyi samalla kun masennus ja panikointi tuli tilalle. Vetäminen pakotti ravaamaan ympäriinsä pitkin iltoja, ja kun se loppui, alkoi tv-sarjojen säännöllinen seuraaminen.

Nyt tv on päällä melkee aina kun istun koneella ja tuijotan kahta ruutua vuorotellen. Mainokset ja ilmaisjakelulehdet kasaantuu eteisen lattialle ja itse muumioidun olkkariin. Perse leviää pitkin nojatuolia ja selkä alkaa kasvaa sammalta.

Kun päivät on liian pitkiä ei jaksa keskittyä mihinkään. Turhautuu vaan ja odottaa, että aika kuluu. Yksi brittisarja, sitten toinen, välissä nelosta tai subia ja sitten tuleekin jo Simpsonit.

Laihduttaminen on hyvällä alulla. Syön samoja linnunannoksia kuin silloin laihana (eikä enää tule edes nälkää!), annoin itelleni luvan mussuttaa jugurttia niin paljon kuin huvittaa ja sain pakkomielteisen ahmimisenkin kuriin yllättävän helposti, muutamassa päivässä. Ja minähän tulen olemaan ainakin 8kg hoikempi, kun joulu tulee. Pakko olla tai en pysty ahmimaan niinkuin jouluna vain kuuluu.

Yks pyörii edelleen pienessä kierteessään. Parin hupibentson jälkeen maailma ei enää riitä, tili tyhjenee lähikiskan jääkaappikaljoihin, sitten juodaan keittiön kaappiin hamsteroidut punkut ja liköörit ja sen jälkeen se mönkiikin mun bentsokulholle luvalla tai ilman. Sillähän tosin on ehdoton porttari mun bentsoihin ja Alkoon, mutta tiedän sen raottavan molempia aina ajoittain mulle kertomatta. Sillon se pysyy kuitenkin niin kohtuudessa ja on yleensä jotenkuten perusteltua, etten viitsi kitistä sen enempää.

En kiellä, etteikö itellä tekis mieli. Muutama selkäkipudesukka ajoittain tekee pelkkää hyvää (kunhan tajuaa olla lähtemättä ulos himasta), mutta inhoan morkkiksia...

Kun Yks nakertaa jyviä, tulee jano ja sitten voi käydä niin, että aamulla ei puhallakaan nollapromilleja ja jää ilman päivittäistä metkua. Ja kun ei saa metkua, kipeää oloa pitää paikata bentsoilla ja bissellä. Ja niin edelleen.

Törmäsin musiikkiin. Tällainenkin olo on joskus.

Minähän sanoin

Thursday, October 16, 2008

Taas on tullut huomattua, että bentsoääliölle ei hyvistä neuvoista ole hyötyä, kiristyksestä, lahjonnasta tai uhkailusta puhumattakaan.

Rahat, jotka tuli eilen ja joilla oli tarkoitus maksaa vuokrarästit, on kadonneet Itiksen juoksumustalaisille, steissin nappikauppiaille, valtiolliselle alkoholimonopolille ja herra ties minne. Kun aamulla kysyin muutamaa euroa työpäivätupakkaan, ei tililtä nostetuista kolmenumeroisista summista löytynyt kuin kaksi euroa, jolla sain hikisesti pikkuaskin huoltikselta.

Raveja Yks on ottanut sitten ilmeisesti ihan urakalla, kuten kunnon bentsourpoiluun kuuluu. Minulle ei taida olla hyötyä mistään kotiin asti tulleesta (saaliista kaikki yleishyödyllinen ilmeisesti vaihtui jyviin jo matkalla), ja nyt sain odotetun puhelun kyttikseltä. Minun puolestani olisivat saaneet pitää Yhen sisällä yön yli ja antaa aamulla kyydin suoraan katkolle, mutta eikö mitä. Saa nyt sitten nähdä, miten myöhään yöhön meno jatkuu vielä tänään, kun toiset ei vaan osaa lopettaa.

Olenko joskus sanonut, että laittomia itsepuolustusvälineitä ei kuljeteta mukana kuin silloin, kun on itse about selvinpäin ja kun joko a) on syy odottaa ongelmia tai b) ei ole mitään pelkoa siitä, että joutuisi tekemisiin virkavallan kanssa ilman omaa syytään? Olenko joskus sanonut, että mp3-soittimilla ei makseta vuokria? Olenko joskus sanonut, etten jaksa ryynisekoilua? Olenko joskus sanonut, että minähän sanoin?

Viime päivinä on tapahtunut paljon, paljon juttuja. Osa on ollut ihan tsiidee ja kewl, osa taas vähän ahdistavaa ja sitä, mistä on kovasti pyrkinyt eroon ja etäämmälle. Edustusjuttuja kauluspaidassa ja suorissa housuissa, kotiin talutettavaa päihtynyttä seminaapuria, isoja koiria, laittomuuksia ja laillisuuksia viimeisen päälle. Vaitiolovelvollisuus on joskus niin pirun tylsää - jää monta hyvää anekdoottia kertomatta.

Mummun mussu ja taaton tassu

Monday, October 13, 2008

Päivät on raskaita. Yks puhuu jurrisessa itkumasiksessaan kuolemasta soiteltuaan ensin raivoisasti ja turhaan ympäri kaupunkia bentsojen perään. Itselläkään ei itku ole kaukana, ja vaikka tunnen syvää empatiaa sen masennusta kohtaan, kun tiedän monia niistä tunteista ihan kokemuksesta, niin ei musta ole kuuntelemaan jurrista vuodatusta 10h päivässä ja jatkuvalla toistolla. Voisin tuntea itseni pahaksi ja huonoksi ja välinpitämättömäksi koska en jaksa, mutta onneksi järki sanoo etten minä voi toisen taakkaa kantaa. Enkä todellakaan edes yritä niin kauan kuin tuo nuppijumiinasap-meno jatkuu.

Ankkurit ylös, ohoi ja hoi!
Merellä moni huonosti voi -
mutta minäpä partaan äärelle hyökkään,
kumarrun syvään ja aalloille yökkään.
Keinosta tästä on mainio tulos:
hetkessä tauti on minusta ulos.

Tänään siis kärsin krapulaa. Eilisillasta on hämärä muistikuva, mutta muistan, että toisella puolella maata sekä kuvaannollisesti että konkreettisesti majaileva sisarukseni pöllähti täysin yllättäen ovikellon taa just, kun parin dorkan lisäksi oli kumottu kohtuullisen monta keppanaa. Yritin häärätä värkit piiloon mutta eihän siitä mitään tullut, mutta ehkäpä se on aikakin jo perheenkin saada tukea ties mille kauhuaavistuksille mitä niillä on saattanut viime vuosina olla.

Hyviäkin hetkiä on ollut. Töissä oli hyvä päivä (ihq työkaverini poti myös ja toi hedelmämehuja kuivalle kurkulle) ja kotona Yks teki ihan mahtavaa safkaa. Lisäksi huomasin ihan ite, että sarjaamme yllättäviä sekoituksia voi lisätä kaupan valmisherkkusienisalaatin ja kermaisen lohikastikkeen. Ei uskoisi, mutta toimivat ihan älyhyvin yhteen.

Päivän paras hetki ja suuren rakkauteni elvyttäjä oli se, että Yks toi mulle synttärilahjan, vaikkakin melkein puoli vuotta myöhässä (tai ehkä yli puoli vuotta etukäteen, en tajunnut kysyä). Se mussukka oli ollut dyykkaamassa UFFin pömpelillä ja poiminut mulle, ikuiselle vilukissalle, jotain mitä olen halunnut jo vuosikausia:



Nyt on sitten nuokin jonkun hyväntahtoisen maailmanparantajan köyhien hyväksi lahjoittamat Tassut varastettu pois kehitysmaiden nälkäisten lasten lautasilta... Hahaa! Mun tassut! MUNMUNMUN!

Uppo-Nallen naama oli mietinnästä soikea:
miksi on toinen tassu vasen
ja toinen taas on oikea?
Sitten se ratkaisun keksi
ja tuli iloiseksi.
Epäilystä asiasta eipä enää kellään:
oikealla tassulla tervehditään,
mutta vasemmalla hyvästellään.

Höö. Koska kuvien lisäily tänne on niin helppoa, niin jotten sortuisi ruikuttamaan oheistan tähän päivän kuva-arvoituksen. Toiset ei vaan sit osaa olla kiitollisia kun niitä koittaa kuvata.

Vaalimainosmatto ja Morfeuksen myöntämä turvapaikkastatus

Sunday, October 12, 2008

Ollut harvinaisen paska viikko. Yks on vajonnut multimasennuksen syövereihin ja itselääkintänä on tietysti ryynit ja holi. Samanaikaisesti olisi tarvetta käydä vakavia parisuhdekeskusteluja suhteen jatkomahdollisuuksista, mutta eteneminen on hiukan hidasta, kun toinen nuokahtelee sanojen välissä, sanoista ei saa selvää ja jokainen asia käydään läpi päivän aikana viitisen kertaa sen unohdettua aiemmat, ja sama taas sitten seuraavana päivänä uudestaan. Kuten varmaan jokainen, joka on joskus koittanut käydä parisuhdekeskustelua pahoinvoivan laskuhumalaisen kestobenjoilijan kanssa tietää, asioiden alkaessa mennä vaikeiksi kuvaan tulee syyllistäminen ja itsesääli.

Ymmärrän masennuksen ja pahan olon itselääkinnän bentsoilla, koska niiden avulla on helpompi hoitaa ne välttämättömät asiat, kotoapoistumiset ja puhumiset. Mutta viina ja norsuntappokuurit bentsoja eivät tällaisilla 24/7-kuureilla kyllä asiaa pitemmän päälle paranna. Ehkä se nyt tästä kuitenkin helpottaa, toivottavasti, ettei metishoito vaarannu, koska siitä se helvetti vasta repeäisi.

Ei, Yks ei ole aina tällainen, sen masennuskaudet on harvinaisia, yleensä lyhyitä mutta muuten aika hardcoreja. Se saattaa lamaantua täysin ja vainoharhailla ja itkeä viikon sängyn pohjalla, kun mulla taas masennus hiipii hiljaa ja valtaa nurkkia hissukseen vuodenkin verran.

Oma masennus on muuttunut hetkellisesti hyökyaalloksi. Pakenen epäonnistumaan tuomittuja keskusteluja ja pitkään kasautunutta pahaa oloa itkemään pimeään peiton alle ja kiskon päivän mittaan kourallisen leptejä, että pystyisin nukkumaan vuorokaudesta suurimman osan, kun muuten pakotiet on vähissä. Muita lääkkeitä ei paljon enää olekaan, osa riidoista onkin tullut siitä etten ole suostunut antamaan viimeisiä hätävaranappejani vaikka toisellahan on niin paha olo. Jatkuva leptipöhnä helpottaa, menen nukkumaan joskus iltapäivällä, olen yöllä hetken valveilla, kirjoitan, käyn röökillä, otan lisää unileptejä ja menen taas nukkumaan aamuun asti.

Jatkuvassa itkutärinätokkurassa hermot on näköjään hiukkasen tiukalla. ;) Huomasin, että postiluukusta oli tullut Kristillisdemokraattien vaalilehti, ja kuten aiemmin uhosin, kiinnitin heti ensimmäisen vaalimainoksen tultua oveen ison ja selkeän "Ei vaalimainoksia" -lapun. Ja eikö mitä - alle kymmenessä minuutissa luukku lätkähti uudestaan ja sisään tulvi pari kiloa Vasemmistoliittoa, Kimmo Kiljusta ja ties mitä saatanan Heinimäkiä ja muita kokkareita niin, että eteisen lattia peittyi yhdellä hujauksella. Sillä hetkellä päässä kilahti, ryntäsin rappukäytävään ja karjaisin minkä keuhkoista lähti, että eikö se saatana mene perille jos ovessa on vaalimainokset kielletty. Oli lähellä, etten kiskonut kenkiä jalkaan, napannut sitä mainoslärpäkepinoa mukaan ja juossut jakajien perään antamaan suoraa palautetta lapsiltakielletyllä termistöllä. Seuraavaksi säädän pippurikaasun ovenpieleen, jotta olen valmiina heti jos luukusta tipahtaa kiellettyä materiaalia.

Olen vakaasti sitä mieltä, että ehdokaskohtaiset paperivaalimateriaalit pitäisi kieltää kokonaan - yksi vaalilehti per ehdokaslista riittäisi hyvin, mä en vittu halua kilokaupalla viidensadan ehdokkaan henkilökohtaisia lärpäkkeitä vielä niiden asuinaluekohtaisten ja paikkakuntakohtaisten ja ammattialakohtaisten lärpäkkeiden lisäksi. Joku raja. Käyttäisivät edes sopivaa paperia, niin niitä voisi ehkä käyttää häkinkuivikkeena ja pikkupetojen kakkalaatikon alla.

Palasin rappukäytävästä puhisemaan ja kirjoitin uuden, isomman lapun oveen vaalimainoskiellon yläpuolelle. "EI MAINOKSIA - EI vaalimainoksia tai muuta vaalipaskaa. Vartti-lehti on ok." Nyt on turha tulla yhdenkään mainostenjakajan urputtamaan itseteosta kiinnijäädessään siitä, ettei voi tietää onko mainosten välissä vaalimainoksia. Kun - en - halua - niitä - muitakaan - mainoksia. Ovessa oli kyllä ennenkin Ei mainoksia -lappu, mutta joku virkaintoinen mainostenjakaja oli repinyt sen irti.

Tämän jälkeen vielä tulevista vaalimainoksista käyn henkilökohtaisesti riehumassa vaalimökeillä viskomassa kahvikuppeja. Perkele. Eteisessä on edelleenkin 10cm paksuinen matto vaalimainoksia, en jaksa siivota.

Koska possarit on niinq trendi, niin mullakin sit on! Värjäsin hiukseni, sain lopulta lähetettyä keskeytyspyynnön koululle että voin hakeutua kuntoutukseen, ostin pari uutta superalennuspoistomyyntipaitaa joilla voi taas näyttää sievältä, simpsakalta tai ainakin siistiltä viimeistään sitten, kun vyötärö tuosta aavistuksen vielä kapenee. Tosin turhauduin siihen, ettei kampaamoon ole varaa varmaan pariin kuukauteen kun ei meinaa olla kissanhiekkasäkkiinkään ja epäonnistuin tietysti täysin hiusteni itsenyrhimisessä. Nyt varmaan läväytän niistä korjausleikkauksessa radikaalisti 10-15cm pituutta pois ja olen taas eipitkäeilyhyttukkainen ja nuorekas ja sillai.

Unicorn urpoilee

Thursday, July 03, 2008

Idioottimainen olo ja melkein naurattaa. Nousin keskellä yötä hakemaan juotavaa, seistessä alkoi huipata ja keittiön ovella kaaduin suorin vartaloin ja täysillä tyylipisteillä otsa edellä kynnykseen. Kolaus skarppasi sen verran että pääsin seinää pitkin takas petiin. Nyt on otsassa sarvi.

Neljäs päivä ja meininki on kuin kolmannelta viikolta ja alkaa itseäkin ruikutusolo ärsyttää. Positiivisuuskäyrä on laskussa, tupakka ei maistu ja viinakaan ei uppoa kuin itku kurkussa puoliväkisin silloin kun pitäs mennä nukkumaan. Sorruin jemmabentsoihin ja vielä catapresaneihinkin, vaikka niistä ei viimeks seurannutkaan mitään hyvää. Illalla käänsin puoli kämppää ympäri etsiessä niitä paria taatusti-jäljellä-olevaa-pakko-olla dormaria, joista edellisen löysin lukemattoman kirjan kansien sisältä ja ilmeisesti loput on jossain yhtä ilmeisissä paikoissa. Joitain asioita ei sitten vain opi. ;)

Olen pari päivää ihmetellyt, miks kämpässä haisee homeelta. Kun olin tutkinut rotan ruokakupit ja jemmapaikat, keittiön roskiksen ja kahvinkeittimen suodattimen, löysin eteisestä jätesäkin johon Yks oli ilmeisesti koonnut roskiksia ennen osastollelähtöä ja jättänyt sen viemättä ulos. Dumppasin sen urhoollisesti ulko-oven luo ja vastustin kiusausta heittää se pois silmistä ja mielestä Yhen huoneeseen odottamaan sen kotiinpaluuta. Nyt en halua lähteä ulos, kun sitten pitäisi viedä roskat. Huomenna viimeistään, kun pitää kuitenkin viedä vanhat värkit Vinkkiin.

Vaikka tympiikin ja vituttaa, niin hypin silti riemusta kun Projekti alkoi suht pian. Ei tarvinnut tuhlata viikkoa tai kahta odotteluun, nyt jo hyvällä säkällä se viimeinen tuskien taival hoituu kolmessa viikossa. On pakko olla optimistinen. Muuta elämää ei tule lähiviikkoina tosin olemaan, joten asennoidun lukemaan niin paljon kuin mahdollista niin kauan kuin jaksan ja keskittymään elämään jääkaapin ja parvekkeen kasvilaatikoiden välimaastossa. Siihen välille ei paljoa mahdu, joten kovin suuria tarinoita ei ole luvassa jatkossakaan, ellei sitten salvian ja timjamin taimien kanssa tapahdu jotain järisyttävää draamaa. Reflatilitystä, unettomia öitä, laihtumista pikavauhtia bikinikuntoon sopivasti syyssateisiin, känniurpoilua yksin kotona, you know it all.

Ja vielä viikon teemauutinen: SK: Pää sekaisin huumeella millä hyvänsä"

Kotiinpaluu

Friday, May 16, 2008

Kuudes viikko menossa, ja aivastelu ja unettomuus vaan jatkuu. Onneks olen yksin kotona, tai tiuskisin ja kiukuttelisin jatkuvasti. Itelleen kiukutteluun kuitenkin väsyy aika nopeesti.

Olin muutaman päivän reissussa aurinkoisissa maisemissa uudelleenopettelemassa sosiaalisuuden alkeita heikohkolla menestyksellä. Kotiinpalatessa Yks oli päissään, bussit kusi, satoi, kämpässä haisi pahalta ja kahvipannu oli hajalla. Edelleenkin vaan sataa, kämpässä haisee rotankusi ja kahvipannu on hajalla, mutta Yks sentään on joukosta pois.

Yks oli ilmeisesti saanut viime viikolla dorkaillessaan Vinkissä käynnistä hyvän tekosyyn käydä Alko-ostarilla ja unohtanut koko reissun sen jälkeen kokonaan. Ihmetteli kovasti mistä oli kyse, kun muutama päivä sitten tuli viesti että se otetaan sisälle katkolle seuraavana aamuna. Pakkasi kuitenkin kiltisti ja varautui pariin viikkoon. Pitää käydä lähipäivinä vierailulla, vaikka se varmaan tuleekin ens viikolla ulos. Puhuttiin alustavasti, että lähdetään samantien reissuun katsomaan Stalinin ajan neuvostotaiteen näyttelyä Turkuun, mutta katsoo sitten.

Pitäs varmaan olla itsekin nollatoleranssilla, mutta illat on vaikeimpia ja alan heitellä kohta puhelimia seinään etten ala soitella - niiden parin snadin relapsin kuuden viikon sisällä on pakko jo riittää. Dokaaminen auttais, mutta hippanen tissuttelu on jatkunut mullakin huomaamatta jo niin kauan, etten ota sitä riskiä että toisen ulostullessa mä oon se joka ekana ehdottaa paria iltabisseä. Nyt myönsin itelleni muutaman siiderin, jos ne auttas nukkumaan.

Muutama päivä mennyt taas niin usvassa ettei mitään rajaa. Yhden päivän nukkumisen vielä ymmärtää reissun jälkeen, mutta koko viikko alkaa olla jo vähän liikaa...

Soitellaan huomenna.

Saturday, April 26, 2008

Reflat paukahti päälle lopulta kolmen viikon kohdalla. Vatsakrampit pahenee illalla eikä enää oo jäljellä mitään, millä huijata niitä luulemaan, että elimistössä olis opiaatteja. Sirdat, leptit ja bentsot on yhdessäkin yhtä tyhjän kanssa jos pitäisi nukahtaa ja rätkimään en enää rupea.

Mikä helvetti siinä on ettei itse voi tajuta mennä katkolle siinä vaiheessa jos pitää tehdä itsestään idiootti ihan vaan saadakseen rahaa alkoon?

Yks ruinas ja uhkaili tutuiltaan kympin tililleen että sai fillaroitua muutaman asemanvälin handeliin pari minuuttia ennen sulkemisaikaa. Kun se ehti himaan isosta pullosta oli 3/4 jäljellä ja ehin jo aatella että sehän saattaa juoda kohtuullisella vauhdilla tänään, ja neljännes piti kuulemma laittaa aamuksi talteen. Sen klassisen viimeisen neljänneksen kohdalla se heittelikin jo tavaroita seinille ja touhus muita omia juttujaan ja lähti pohjien kanssa lopulta pariinkin maailmansotaan varustautuneena valloittamaan toista puolta pk-seudusta ja kokeilemaan onneaan, josko sais vaikka turpiinsa. Ihme ettei kukaan oo hakannut sitä vielä pahemmin noilla reissuilla.

Ehkä vastuutonta päästää sitä menemään konttauskunnossa ja hirveessä uhossa, mutta tapelkoot mieluummin kisiksen palkattujen kanssa kuin itekseen tai mun kans kotona, enkä jaksa enää refloja deliriumtapauksen seurassa. Ei se lopulta meinannut ees lähteä, mutta avasin ovet valmiiksi ja toivotin hauskaa loppuiltaa että nähdään huomenna. Toivottavasti se nyt pitää huolen itestään eikä sammu raiteille tai muuta yhtä typerää.

Ei täs kande paljo brassailla

Sunday, April 20, 2008

Takana reilut kaksi viikkoa ilman subua. Missään vaiheessa ei ole voinut väittää kärsivänsä todellisista vieroitusoireista vaan on odottanut koko ajan sitä pahempaa, johon verrattuna tämä unettomuus, jatkuva paleleminen ja aivastelu ja kireä pinna ja levottomuus ei ole yhtään mitään. Olen hajoillut täysin ehkä parina päivänä, kun takana on ollut liian monta valvottua yötä, mutta muuten elän vieläkin hämmästyneessä epäuskossa sen suhteen, ettei tästä vaan voi selvitä tällä kertaa näin helpolla. Vai olisiko sittenkin tehnyt jossain vaiheessa jotain oikein, vähentänyt riittävästi riittävän kauan ja psyykannut itseään niin riittävästi neljän viikon kuolemakitumiseen ja pään hakkaamiseen seinään siinä toivossa että se murtuu, että nyt voi vain yllättyä positiivisesti?

Yks keskeytti katkon puoli vuorokautta ennen kuin lääkäri olisi uloskirjannut sen, kun jouduin soittamaan sille siitä, että yksi sen vanhoista hyvistä kavereista oli ampunut itseään päähän. Se tuli Alkon kautta kotiin ja lähdettiin melkein samantien landelle, millä oli tarkoitus välttää mahdolliset välittömät relapsit. Se vakuutti mulle ennen lähtöä, ettei se porukoittensa luona voi dokata, joten sinne mennään vain parantumaan ja rauhoittumaan. Kahden päivän jälkeen alkoi kuitenkin jo sota siitä, saako se auton lainaa voidakseen hakea kaljaa, mutta mikäpä miestä estäisi jos suuta kuivaa. Kävellen kylälle, pankista rahat ulos ja kaupan kautta taksilla koiran kanssa kotiin. Seuraavana päivänä sama rundi, ja sitä seuraavana. Iltaisin paikallinen kaveri kävi hakemassa paikalliseen parille ja toi yöllä kotiin. Lopulta meno kiristyi sen verran, että Yks sopi juuri ja juuri välinsä kuntoon porukoidensa kanssa ennen lähtöä naapurikaupunkiin kaverien luo, ja siellä riemu vasta repesi. Mustelmia ja kuhmuja se kummastelee edelleen, kun muisti vähän pätkii.

Yritin saada sen seuraavana aamuna bussiin kohti kotia, koska se ei enää pystynyt huolehtimaan itsestään, hyvä jos pystyssä pysyi. Halusin kai vain pitää sen poissa putkasta ja varmistaa, että se pääsee johonkin mistä juoppokatkolle ei ole pitkä matka. Matka katkesi linja-autoasemalle, josta se löysi bussia odottaessa lauman vanhoja denoja ja entisaikojen tuttuja, ja se siitä. Bussin lähtöaikaan se oli jo siinä kunnossa, ettei millään ollut väliä kunhan juotavaa jostain sai, yöpaikasta ei tietoakaan ja helvetti alkoi revetä käsistä. Kuka tahansa järkevä olisi lähtenyt siinä vaiheessa yksin himaan ja jättänyt toisen huolehtimaan itsestään, mutta ei...

Istuin sitten kyrpä otsassa selvinpäin sen 6h aseman pihalla täristen kuin horkassa, liian monta yötä valvoneena ja syömättä ja yritin huolehtia sille yöpaikkaa ja että se söisi lääkkeensä. Putken jossain vaiheessa Yhellä on tapana alkaa vainoilemaan ja se purkautuu aggressiivisuutena, haistakaavittukaikkimäenvälitä-rehaamisena ja lopulta psykoottisena itsestäänpuheluna ja todellisuudentajun häviämisenä, ja lopulta kaikki ne sekikset jotka oli lupailleet sohvapaikkaa yöksi heittivät meidät pihalle, enkä ihmettele. Yhden käytös oli sen verran arvaamatonta, etten minäkään olisi halunnut nukahtaa sellasen ollessa kotonani. Onneksi yksi sen vanha frendi päätti ottaa paskaa niskaansa ottamalla sen yöksi sammumaan sen jälkeen kun olin saanut sille edes osan Seroqueleista alas ja sammumisvaihe oli jo odotettavissa. Yks oli aiemmin järkyttänyt urpoilullaan sen kämppistä sen verran, että se oli ilmoittanut pysyvänsä poissa himasta jos Yks tulee sitä lähellekään.

Onneksi sinä iltana meno meni sen verran överiksi, että Yks nukkui lopulta 15h itsensä jotakuinkin selväksi ja tajusi seuraavana aamuna mokanneensa ja suostui vähin äänin lähtemään ensimmäisellä bussilla kotiin. Olin valvonut vielä yhden yön rauhoittelemalla Yhtä aina sen herätessä johonkin järjettömiin vainoihin ja tarkistamalla alkuvaiheessa, ettei se tukehdu oksennukseensa tai muuta yhtä typerää. Olin väsynyt, niin helvetin väsynyt ja vittuuntunut, ja olen edelleen sitä mieltä etten jaksa enää yhtään enempää, en dokaamista, sekoilua, kiristystä, itsetuhoisuutta ja sillä uhkailua tai mitään muutakaan sitä känniurpoilua, mikä alkaa heti muutaman päivän putken jälkeen eli silloin, kun se ei enää ymmärrä itse lopettaa. Tänään se on ollut selvinpäin ensimmäistä kertaa katkolta tulon jälkeen, ja mun lähtö ja koko parisuhde on hiuskarvasta kiinni. Yksikin känni ilman, että se hakeutuu heti oma-aloitteisesti katkolle ja pysyy siellä vähintään kaksi viikkoa, niin olen lopulta valmis ilman pienintäkään itkua heivaamaan muutaman vuoden kihlauksen ja muuttamaan pois.

Kun parisuhteen alusta asti on vedetty yhdessä ja yleensä kahdestaan ja metskaaminen, blisaaminen ja väsääminen on olleet kiinteä osa yhteistä laatuaikaa, niin parisuhteen hahmottaminen perusteita myöten uusiksi on haaste jo sekin, vaikka Yks nyt ymmärtäisikin pysyä selvinpäin ja alkaa hoitaa toista riippuvuuttaan, kun kerran ensimmäisen pahin vaihe on jo ohi. En tiedä mitä tästä tulee, mutta toisaalta suhteessa on aina ollut niin paljon muutakin kuin douppaamista, että suurin haaste on varmaan jatkossakin raha-asiat ja uutena ongelmana mielekkään tekemisen puute. Molemmat helpottuvat, jos Yks saa pian töitä. Toistaiseksi kaikki on nuorallatanssimista ja tasapainoilua, ja vaaka voi keikahtaa hetkessä mihin suuntaan tahansa. En uskalla enää olla optimisti, mutta nykyään uskallan jo sanoa, että oma elämäni on tärkein ja hylätä kaiken muun, jos on pakko. Viinapirun kanssa ei vaan jaksa elää.

Täysin terve en ole vieläkään, mutta kuukausien valmistautuminen ja psyykkaus on selvästi ainakin vähentänyt relapsiriskiä. Vetoja kaipaa vain hetkittäin, samalla tavalla kun joskus tekee mieli lakritsia tai kylmää siideriä, muttei enää sillä kalvavan pakkomielteisellä tavalla kuin joskus. Piikkihimo iskee vielä kuitenkin jossain välissä, mutta toivottavasti ei paljon tämän pahemmin.

Haluisin olla ylpeä itsestäni mutten osaa luottaa mihinkään. Jokainen mieliteko tai ylipäätään reaktio johonkin vetämiseen liittyvään (positiivinen tai negatiivinen, ihan sama) pitää jännitteen päällä, mutta kieltäydyn siivoamasta lojuvia vanhoja klikkikuppeja pölyttymästä tai heittämästä dramaattisesti kaapista niitä pariakolmeasatoja värkkejä roskikseen/takkaan/pihanuotioon/mereen. Jos relapsi niistä olisi kiinni niin sit se on voivoi, doupeilta ei tässä maailmassa voi kuitenkaan välttyä ja jossain vaiheessa joudun kuitenkin tilanteeseen, missä tarjotaan tai joku muu väsää vedot vieressä. Aion kyllä olla jatkossa olla sen verran itsekäs ja vaatia sen verran erityishuomiota, että minulla on mielestäni oikeus kohteliaasti pyytää ihmisiä siirtymään vedoille vaikka vessaan tai poistua itse röökille siksi aikaa. Subua voi olla ikävä, mutta piikkihimo on se mitä pelkään enemmän.

Neljän vuoden vetämisen ja ehkä 5-6 lopettamisyrityksen jälkeen (joista kerran aiemmin, vähän ennen tämän blogin aloittamista, onnistuin käymään reflat läpi ja olemaan hetken terveenä ennen paluuta) on tyhjä olo, kun ei tee edes erityisemmin mitään mieli. Tarviin adrenaliinia, mutta Catapresanit vetivät verenpaineen parissa päivässä niin alas (140/80 -> 76/48), etten vielä uskalla lähteä lenkille riuhtomaan verenmaku suussa. Krampit jatkuvat kuitenkin myös vielä, joten lihasten kanssa pitää olla varovainen eikä pelkkä magnesiumkuuri riitä, joten on pakko yrittää rauhoittua vielä pari päivää.

Ei voi uskoa että oireista selvisi näin helpolla. Ei itkupotkukouristeluja, 24h vatsakramppeja, psykoottisia harhapuoliunia, valuvaa hikeä, suolistoa täynnä pelkkää vettä, oksentelua tai jatkuvaa horkkamaista kylmätärinää. Tai jokaista kyllä, mutta vain hetken - ei päiviä eikä ainakaan viikkoja putkeen niinkuin viime kerralla kaksi vuotta sitten. Toisaalta silloin joskus piti naputtaa monta kertaa päivässä, päiväannos oli 6-8mg ja amatöörinä lopetin silloin seinään ilman lääkitystä tai taustatukea. Nyt takana on puolen vuoden tietoinen vähennys ja määrien pitäminen pienenä ja aina välillä taukoja, joista tosin ison osan olisin jättänyt pitämättä jos olisin silloin saanut valita...

Sovittiin Yhen kanssa, että kevään aikana jossain vaiheessa, kun ollaan hiukan enemmän rahoissamme, että saan raahata sen Jurkkaan lopulta katsomaan Nollaneljäviittä. Joku sen nähnyt sais tosin nyt hyvissä ajoin kertoa, kannattaako siitä maksaa niin maan perkeleesti (48e/2 hlöä) vai onko se kriitikoiden hypettämää huuhaata, jonka jälkeen poistuisi kiukkuisena valittaen, että vittu taas kukaan tajua narkkaamisen päälle mitään... ;)

Katkoleski, osa I

Thursday, April 03, 2008

Hymyile ja aurinkoinen iltapäivä päättyi ikävään, turhatutumiseen ja satunnaisiin tiukasti yhteenpurtuihin itkupitkuhetkiin. Saatoin vastoin aiempia suunnitelmia Yhen hoitomestan ovelle osastolla ja koitettiin kysyä duunarilta, mikä on soitto-oikeudet ja millaisia tavaroita vuon tuoda. Tuonko rahaa vai avamaattomia röökipaketteja, kirjoja ym. Huomenna pitää selvittää, missä kummankin pankkikortit mahtaa mekastaa. Kahden viikon sijasta, jonne piti olla lähtö paljon myöhemmin, lähtö iskikin aikasin aamulla. Edessä siis kolme yksinäistä kotiviikkoa kipeenä.

Yhteydenpito tulee olemaan vähästä, mutta yritän kuitenkin muistaa käydä viemässä sille sallittuja tavaroita niin paljon kuin mahdollista; tupakkaa, rahaa, vaatteita tms. Antaa sille sen kuvan, että täällä kyllä pärjää, ja etten todellakaan halua sen lopettavan hoitoa siks, että se kuvittelee että mun on paha olla yksin. Ja niinhän se on. Vatsaa kouristaa ikävä jo nyt, mutta tiedän että viikon ensimmäisten yksinäisten öiden jälkeen alkaa tuskaisa vääntyily ja puolihysteerisena lakanan sisään kieriminen ja jaja. Luotan siihen, ettei se ole ainakaan yksin, ja sillä on hoitohenkilökunta tarkkailemassa tilannetta, jos se syölistösyöpä tai tuloksiin asti oli mikä oli alkaa reistamaan reflojen aikaan elimistö on muutenkin ylikierroksilla.

Ilta on taas ihana, jso huomenna vielä kunto kestää lähden kävelemaan tuonne lähipuskaan ja kartoittamaan pikkupolkuja. Jos vaikka muistais ottaa kameran mukaan, voisin kerrankin kokeilla urbaania luontokuvausta. Tai pukeudun oikeen fiinisti ja koitan päästä johonkin kokeilemaan uusia kivoja alennusmyynnistä ostettuja korkokenkiä... ;)