Ei täs kande paljo brassailla

Sunday, April 20, 2008

Takana reilut kaksi viikkoa ilman subua. Missään vaiheessa ei ole voinut väittää kärsivänsä todellisista vieroitusoireista vaan on odottanut koko ajan sitä pahempaa, johon verrattuna tämä unettomuus, jatkuva paleleminen ja aivastelu ja kireä pinna ja levottomuus ei ole yhtään mitään. Olen hajoillut täysin ehkä parina päivänä, kun takana on ollut liian monta valvottua yötä, mutta muuten elän vieläkin hämmästyneessä epäuskossa sen suhteen, ettei tästä vaan voi selvitä tällä kertaa näin helpolla. Vai olisiko sittenkin tehnyt jossain vaiheessa jotain oikein, vähentänyt riittävästi riittävän kauan ja psyykannut itseään niin riittävästi neljän viikon kuolemakitumiseen ja pään hakkaamiseen seinään siinä toivossa että se murtuu, että nyt voi vain yllättyä positiivisesti?

Yks keskeytti katkon puoli vuorokautta ennen kuin lääkäri olisi uloskirjannut sen, kun jouduin soittamaan sille siitä, että yksi sen vanhoista hyvistä kavereista oli ampunut itseään päähän. Se tuli Alkon kautta kotiin ja lähdettiin melkein samantien landelle, millä oli tarkoitus välttää mahdolliset välittömät relapsit. Se vakuutti mulle ennen lähtöä, ettei se porukoittensa luona voi dokata, joten sinne mennään vain parantumaan ja rauhoittumaan. Kahden päivän jälkeen alkoi kuitenkin jo sota siitä, saako se auton lainaa voidakseen hakea kaljaa, mutta mikäpä miestä estäisi jos suuta kuivaa. Kävellen kylälle, pankista rahat ulos ja kaupan kautta taksilla koiran kanssa kotiin. Seuraavana päivänä sama rundi, ja sitä seuraavana. Iltaisin paikallinen kaveri kävi hakemassa paikalliseen parille ja toi yöllä kotiin. Lopulta meno kiristyi sen verran, että Yks sopi juuri ja juuri välinsä kuntoon porukoidensa kanssa ennen lähtöä naapurikaupunkiin kaverien luo, ja siellä riemu vasta repesi. Mustelmia ja kuhmuja se kummastelee edelleen, kun muisti vähän pätkii.

Yritin saada sen seuraavana aamuna bussiin kohti kotia, koska se ei enää pystynyt huolehtimaan itsestään, hyvä jos pystyssä pysyi. Halusin kai vain pitää sen poissa putkasta ja varmistaa, että se pääsee johonkin mistä juoppokatkolle ei ole pitkä matka. Matka katkesi linja-autoasemalle, josta se löysi bussia odottaessa lauman vanhoja denoja ja entisaikojen tuttuja, ja se siitä. Bussin lähtöaikaan se oli jo siinä kunnossa, ettei millään ollut väliä kunhan juotavaa jostain sai, yöpaikasta ei tietoakaan ja helvetti alkoi revetä käsistä. Kuka tahansa järkevä olisi lähtenyt siinä vaiheessa yksin himaan ja jättänyt toisen huolehtimaan itsestään, mutta ei...

Istuin sitten kyrpä otsassa selvinpäin sen 6h aseman pihalla täristen kuin horkassa, liian monta yötä valvoneena ja syömättä ja yritin huolehtia sille yöpaikkaa ja että se söisi lääkkeensä. Putken jossain vaiheessa Yhellä on tapana alkaa vainoilemaan ja se purkautuu aggressiivisuutena, haistakaavittukaikkimäenvälitä-rehaamisena ja lopulta psykoottisena itsestäänpuheluna ja todellisuudentajun häviämisenä, ja lopulta kaikki ne sekikset jotka oli lupailleet sohvapaikkaa yöksi heittivät meidät pihalle, enkä ihmettele. Yhden käytös oli sen verran arvaamatonta, etten minäkään olisi halunnut nukahtaa sellasen ollessa kotonani. Onneksi yksi sen vanha frendi päätti ottaa paskaa niskaansa ottamalla sen yöksi sammumaan sen jälkeen kun olin saanut sille edes osan Seroqueleista alas ja sammumisvaihe oli jo odotettavissa. Yks oli aiemmin järkyttänyt urpoilullaan sen kämppistä sen verran, että se oli ilmoittanut pysyvänsä poissa himasta jos Yks tulee sitä lähellekään.

Onneksi sinä iltana meno meni sen verran överiksi, että Yks nukkui lopulta 15h itsensä jotakuinkin selväksi ja tajusi seuraavana aamuna mokanneensa ja suostui vähin äänin lähtemään ensimmäisellä bussilla kotiin. Olin valvonut vielä yhden yön rauhoittelemalla Yhtä aina sen herätessä johonkin järjettömiin vainoihin ja tarkistamalla alkuvaiheessa, ettei se tukehdu oksennukseensa tai muuta yhtä typerää. Olin väsynyt, niin helvetin väsynyt ja vittuuntunut, ja olen edelleen sitä mieltä etten jaksa enää yhtään enempää, en dokaamista, sekoilua, kiristystä, itsetuhoisuutta ja sillä uhkailua tai mitään muutakaan sitä känniurpoilua, mikä alkaa heti muutaman päivän putken jälkeen eli silloin, kun se ei enää ymmärrä itse lopettaa. Tänään se on ollut selvinpäin ensimmäistä kertaa katkolta tulon jälkeen, ja mun lähtö ja koko parisuhde on hiuskarvasta kiinni. Yksikin känni ilman, että se hakeutuu heti oma-aloitteisesti katkolle ja pysyy siellä vähintään kaksi viikkoa, niin olen lopulta valmis ilman pienintäkään itkua heivaamaan muutaman vuoden kihlauksen ja muuttamaan pois.

Kun parisuhteen alusta asti on vedetty yhdessä ja yleensä kahdestaan ja metskaaminen, blisaaminen ja väsääminen on olleet kiinteä osa yhteistä laatuaikaa, niin parisuhteen hahmottaminen perusteita myöten uusiksi on haaste jo sekin, vaikka Yks nyt ymmärtäisikin pysyä selvinpäin ja alkaa hoitaa toista riippuvuuttaan, kun kerran ensimmäisen pahin vaihe on jo ohi. En tiedä mitä tästä tulee, mutta toisaalta suhteessa on aina ollut niin paljon muutakin kuin douppaamista, että suurin haaste on varmaan jatkossakin raha-asiat ja uutena ongelmana mielekkään tekemisen puute. Molemmat helpottuvat, jos Yks saa pian töitä. Toistaiseksi kaikki on nuorallatanssimista ja tasapainoilua, ja vaaka voi keikahtaa hetkessä mihin suuntaan tahansa. En uskalla enää olla optimisti, mutta nykyään uskallan jo sanoa, että oma elämäni on tärkein ja hylätä kaiken muun, jos on pakko. Viinapirun kanssa ei vaan jaksa elää.

Täysin terve en ole vieläkään, mutta kuukausien valmistautuminen ja psyykkaus on selvästi ainakin vähentänyt relapsiriskiä. Vetoja kaipaa vain hetkittäin, samalla tavalla kun joskus tekee mieli lakritsia tai kylmää siideriä, muttei enää sillä kalvavan pakkomielteisellä tavalla kuin joskus. Piikkihimo iskee vielä kuitenkin jossain välissä, mutta toivottavasti ei paljon tämän pahemmin.

Haluisin olla ylpeä itsestäni mutten osaa luottaa mihinkään. Jokainen mieliteko tai ylipäätään reaktio johonkin vetämiseen liittyvään (positiivinen tai negatiivinen, ihan sama) pitää jännitteen päällä, mutta kieltäydyn siivoamasta lojuvia vanhoja klikkikuppeja pölyttymästä tai heittämästä dramaattisesti kaapista niitä pariakolmeasatoja värkkejä roskikseen/takkaan/pihanuotioon/mereen. Jos relapsi niistä olisi kiinni niin sit se on voivoi, doupeilta ei tässä maailmassa voi kuitenkaan välttyä ja jossain vaiheessa joudun kuitenkin tilanteeseen, missä tarjotaan tai joku muu väsää vedot vieressä. Aion kyllä olla jatkossa olla sen verran itsekäs ja vaatia sen verran erityishuomiota, että minulla on mielestäni oikeus kohteliaasti pyytää ihmisiä siirtymään vedoille vaikka vessaan tai poistua itse röökille siksi aikaa. Subua voi olla ikävä, mutta piikkihimo on se mitä pelkään enemmän.

Neljän vuoden vetämisen ja ehkä 5-6 lopettamisyrityksen jälkeen (joista kerran aiemmin, vähän ennen tämän blogin aloittamista, onnistuin käymään reflat läpi ja olemaan hetken terveenä ennen paluuta) on tyhjä olo, kun ei tee edes erityisemmin mitään mieli. Tarviin adrenaliinia, mutta Catapresanit vetivät verenpaineen parissa päivässä niin alas (140/80 -> 76/48), etten vielä uskalla lähteä lenkille riuhtomaan verenmaku suussa. Krampit jatkuvat kuitenkin myös vielä, joten lihasten kanssa pitää olla varovainen eikä pelkkä magnesiumkuuri riitä, joten on pakko yrittää rauhoittua vielä pari päivää.

Ei voi uskoa että oireista selvisi näin helpolla. Ei itkupotkukouristeluja, 24h vatsakramppeja, psykoottisia harhapuoliunia, valuvaa hikeä, suolistoa täynnä pelkkää vettä, oksentelua tai jatkuvaa horkkamaista kylmätärinää. Tai jokaista kyllä, mutta vain hetken - ei päiviä eikä ainakaan viikkoja putkeen niinkuin viime kerralla kaksi vuotta sitten. Toisaalta silloin joskus piti naputtaa monta kertaa päivässä, päiväannos oli 6-8mg ja amatöörinä lopetin silloin seinään ilman lääkitystä tai taustatukea. Nyt takana on puolen vuoden tietoinen vähennys ja määrien pitäminen pienenä ja aina välillä taukoja, joista tosin ison osan olisin jättänyt pitämättä jos olisin silloin saanut valita...

Sovittiin Yhen kanssa, että kevään aikana jossain vaiheessa, kun ollaan hiukan enemmän rahoissamme, että saan raahata sen Jurkkaan lopulta katsomaan Nollaneljäviittä. Joku sen nähnyt sais tosin nyt hyvissä ajoin kertoa, kannattaako siitä maksaa niin maan perkeleesti (48e/2 hlöä) vai onko se kriitikoiden hypettämää huuhaata, jonka jälkeen poistuisi kiukkuisena valittaen, että vittu taas kukaan tajua narkkaamisen päälle mitään... ;)