Monday, May 11, 2009
Tuntuu tyhjältä kirjoittaa näin pitkän ajan jälkeen. Aiemmista postauksista on niin kauan ettei niitä muista, ja jotenkin niiden läpikäyminen herättää kylmiä väreitä. Ne vain tuntuvat vierailta ja etäisiltä.
Vieroituksen aloittamisesta on nyt tosiaan yli kymmenen kuukautta. Olen varsin tyytyväinen, etten saanut opiskelupaikkaa viime kesänä: olisin hajonnut viikossa ja sulkeutunut puoleksi vuodeksi vaatekomeroon tärisemään. Nyt olen ollut kuntoutuksessa sekä virallisesti että epävirallisesti viime syksystä asti, ja kaljalla käydessä työkaverit ovat sanoneet mun muuttuneen tässä ajassa. Olen kuulemma rohkeampi, pirteämpi, sosiaalisempi, hymyilen enemmän ja olen oma-aloitteisesti tekemisissä ihmisten kanssa. Hämmästyin itsekin kun tajusin, että sehän on ihan totta. Eikä se edes tunnu pahalta.
Olen taas hakenut opiskelemaan, enkä tiedä mitä odottaa. En jaksa enää stressata: nyt tiedän, ettei maailmani kaadu uraputken viivästymiseen vuodella tai parilla lisää. Mielekästä tekemistä maailmasta löytyy aina. Osaan lopultakin olla vaatimatta suuria ulkoisia saavutuksia ja ruoskimatta itseäni liikaa epäonnistumisista. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, kun aika on. Sovitaanhan näin?
Yhtenä päivänä viettäessäni sosiaalista elämää tajusin kaverin väsänneen ja vetäneen useammat vedot vieressä enkä ollut edes huomannut. Tai siis kiinnittänyt asiaan huomiota, olin kai kiinnostuneempi leffasta tai mainoskatkoista sen sijaan, että olisin heti naulapaketin rapinasta kääntynyt saalistajamaisesti kohti ja tuijottanut vermeitä silmät kiiluen ja kädet täristen. Tajusin vasta paljon myöhemmin, että hups, juuri näinhän sen pitäisi ollakin. Etten edes huomaa. Palkitsin itseni oluella, monella.
Olen laajentanut sosiaalista kontaktipiiriäni ja alkanut ravata kaljalla tuttujen kanssa, mutta huomannut vaikeaksi luottaa ihmisiin. Pakotan itseni pitämään mielessä, että ihmisillä - varsinkin entisillä ja nykyisillä nisteillä - on aina tarkoitusperänsä, aina hyötyaspekti, ja kaikki ihmistenvälinen toiminta on joko bisnestä tai peliä, jonka sääntöjä ei voi oppia. Olen lukevinani ilmiselvää manipulointia, ensiaskelia kohti liiallista tunkeutumista, välinpitämättömyyttä, kiinnostuksen esittämistä, pisteiden keruuta. Enkä osaa vastata tuohon kaikkeen (kuviteltuun?) kuin pelaamalla omaa peliäni, arvioimalla toisen siirtoja, pitämällä tiukasti puolustuslinjani ja tekemällä hyvin selväksi omat sääntöni ja tavoitteeni. Ja inhoan tätä. Oikeasti, yksinkertaisista asioista ei tarvitsisi tehdä monimutkaisia.
Suurin osa asioista mistä haluaisin kirjoittaa käsittelee niin pientä piiriä, etten ota tunnistamisriskejä. Sanotaan näin, että pyrin välttelemään parhaani mukaan k-hoidossa olevaa porukkaa, ainakin isoksi osaksi.
Ihmisten kehitys jollain tavalla lakkaa kamanvedon ajaksi. Vetämisen loputtua (?) kehitys ehkä jatkuu sieltä mihin jäi, eli useimpien kohdalla jostain teini-iästä, kymmenen vuoden takaa. Ellei arpia, mustia hammasrivejä ja syöpyneitä poskionteloita lasketa, tyypit myös näyttää säännöstään sen kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta, monien kohdalla käytöksestä tai yleissivistyksestä puhumattakaan. Burroughsilla oli tästä oma hämärä teoriansa, joka liittyi jotenkin nistisolujen jatkuvaan uusiutumisen tilaan kaman puutteen ja tyydyttymisen jatkuvassa kehässä...
Yritän välttää tilanteita, joissa joutuisin ottamaan kantaa. Tai ainakaan osallistumaan kenenkään säätöihin, tai lainaamaan rahaa. Pienet piirit puukottavat toisiaan selkään. Parempi pysyä sivussa ja rakentaa jotain omaa.
5 kommenttia:
Huomannut tuon saman "ikinuorisuuden". Hämmästyttävän nuorenoloista jengiä aika usein.
Mielenkiintoinen blogi, kiitos tarinoista..
Ihme homma tuo nistien nuoruus, sillä sitähän pelotellaan ihan päinvastaisella = kaikista huumeiden käyttäjistä tulee zombieta ja ihan vanhenevat silmissä.
Alkoholisteillahan näin käykin, naisille etenkin.
T: Verona
Huoh. Niin hyvin ja ytimekkäästi kirjoitit noista peleistä. Ite aina uskotellut itselleni, etten osaa pelata mitään pelejä saatika ymmärrä muiden pelejä, mutta tuon yhden Miähen jälkeen sitä huomaa toisinaan kyttäävänsä muiden "liikkeitä". Ihan kuin kaikilla olisi taka-ajatuksia ja yksinkertaisimmatkin sosiaaliset tilanteet olisivat tarkkaan harkittuja näytelmiä jonkun muun asian saavuttamiseksi.
Olen niin uupunut kaikkeen tuommoiseen pelailuun, että ihan yököttää. Kauhea luottamuspula, joka uhkaa levitä koskemaan jopa niitä parhaimpiakin ystäviä. Olen onnistunut tekemään toisten sairaudesta oman ongelmani. Hienoa. :/ Tulipas avautuminen. Anteeksi.
Mukava muuten lukea, että olet päässyt eteenpäin. Niin se vaan elämä voittaa... :)
Ilkka, joo, alan vasta nyt oppia arvioimaan osapuilleen ihmisten ikiä. Arviointi = mutu + 7-12v. :)
Anonymous, tervetuloa kommentoimaan jatkossakin, jos vain saan aikaiseksi jatkaa kirjoittamista. (Tämä postaus oli btw 200. blogin olemassaoloaikana..!)
Alkoholi rupsauttaa kyllä tehokkaasti. Sitä ei voi kieltää.
Funka: Voittaa, voittaa. :) Hissunkissun, ellei muuten.
Pelaaminen on ahdistavaa, se luo koko ajan sen pienen jännitteen ja estää kiintymästä ihmisiin niin paljoa, että mikään oikeastaan tuntuisi miltään. Mä haluan vain juoda kaljaa ja röhnätä hyvässä seurassa, en laskea pisteitä ja pelata rikkinäistä puhelinta nistijuoruilla...
Kiva kun olet jatkanut kirjoittamista. Löysin blogisi aika myöhään ja ehdin jo odottaa päivitystä.
Turhamaisen idiootin logiikallani ajattelen heti, että jahas, kandee ruveta vetämään, niin säilyy nuorekkaampana. Hm... No, ehkä en nyt sit kuitenkaan. :)
Ihmissuhdepelit on ihan saatanasta. Mä en jaksa sellaisia yhtään. Otan heti pitkän etäisyyden, kun huomaan sellaisen alkavan tai kohdistuvan jotenkin minuun. En siedä minkäänlaista manipulointia.
Post a Comment