Monday, May 11, 2009
Tuntuu tyhjältä kirjoittaa näin pitkän ajan jälkeen. Aiemmista postauksista on niin kauan ettei niitä muista, ja jotenkin niiden läpikäyminen herättää kylmiä väreitä. Ne vain tuntuvat vierailta ja etäisiltä.
Vieroituksen aloittamisesta on nyt tosiaan yli kymmenen kuukautta. Olen varsin tyytyväinen, etten saanut opiskelupaikkaa viime kesänä: olisin hajonnut viikossa ja sulkeutunut puoleksi vuodeksi vaatekomeroon tärisemään. Nyt olen ollut kuntoutuksessa sekä virallisesti että epävirallisesti viime syksystä asti, ja kaljalla käydessä työkaverit ovat sanoneet mun muuttuneen tässä ajassa. Olen kuulemma rohkeampi, pirteämpi, sosiaalisempi, hymyilen enemmän ja olen oma-aloitteisesti tekemisissä ihmisten kanssa. Hämmästyin itsekin kun tajusin, että sehän on ihan totta. Eikä se edes tunnu pahalta.
Olen taas hakenut opiskelemaan, enkä tiedä mitä odottaa. En jaksa enää stressata: nyt tiedän, ettei maailmani kaadu uraputken viivästymiseen vuodella tai parilla lisää. Mielekästä tekemistä maailmasta löytyy aina. Osaan lopultakin olla vaatimatta suuria ulkoisia saavutuksia ja ruoskimatta itseäni liikaa epäonnistumisista. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, kun aika on. Sovitaanhan näin?
Yhtenä päivänä viettäessäni sosiaalista elämää tajusin kaverin väsänneen ja vetäneen useammat vedot vieressä enkä ollut edes huomannut. Tai siis kiinnittänyt asiaan huomiota, olin kai kiinnostuneempi leffasta tai mainoskatkoista sen sijaan, että olisin heti naulapaketin rapinasta kääntynyt saalistajamaisesti kohti ja tuijottanut vermeitä silmät kiiluen ja kädet täristen. Tajusin vasta paljon myöhemmin, että hups, juuri näinhän sen pitäisi ollakin. Etten edes huomaa. Palkitsin itseni oluella, monella.
Olen laajentanut sosiaalista kontaktipiiriäni ja alkanut ravata kaljalla tuttujen kanssa, mutta huomannut vaikeaksi luottaa ihmisiin. Pakotan itseni pitämään mielessä, että ihmisillä - varsinkin entisillä ja nykyisillä nisteillä - on aina tarkoitusperänsä, aina hyötyaspekti, ja kaikki ihmistenvälinen toiminta on joko bisnestä tai peliä, jonka sääntöjä ei voi oppia. Olen lukevinani ilmiselvää manipulointia, ensiaskelia kohti liiallista tunkeutumista, välinpitämättömyyttä, kiinnostuksen esittämistä, pisteiden keruuta. Enkä osaa vastata tuohon kaikkeen (kuviteltuun?) kuin pelaamalla omaa peliäni, arvioimalla toisen siirtoja, pitämällä tiukasti puolustuslinjani ja tekemällä hyvin selväksi omat sääntöni ja tavoitteeni. Ja inhoan tätä. Oikeasti, yksinkertaisista asioista ei tarvitsisi tehdä monimutkaisia.
Suurin osa asioista mistä haluaisin kirjoittaa käsittelee niin pientä piiriä, etten ota tunnistamisriskejä. Sanotaan näin, että pyrin välttelemään parhaani mukaan k-hoidossa olevaa porukkaa, ainakin isoksi osaksi.
Ihmisten kehitys jollain tavalla lakkaa kamanvedon ajaksi. Vetämisen loputtua (?) kehitys ehkä jatkuu sieltä mihin jäi, eli useimpien kohdalla jostain teini-iästä, kymmenen vuoden takaa. Ellei arpia, mustia hammasrivejä ja syöpyneitä poskionteloita lasketa, tyypit myös näyttää säännöstään sen kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta, monien kohdalla käytöksestä tai yleissivistyksestä puhumattakaan. Burroughsilla oli tästä oma hämärä teoriansa, joka liittyi jotenkin nistisolujen jatkuvaan uusiutumisen tilaan kaman puutteen ja tyydyttymisen jatkuvassa kehässä...
Yritän välttää tilanteita, joissa joutuisin ottamaan kantaa. Tai ainakaan osallistumaan kenenkään säätöihin, tai lainaamaan rahaa. Pienet piirit puukottavat toisiaan selkään. Parempi pysyä sivussa ja rakentaa jotain omaa.