Välitila ja muutosodotus

Saturday, May 23, 2009

Kiirastuleksi kai sanotaan sitä välietappia, missä ihmisen tulisi sovittaa syntinsä ennen oikeutta astua paratiisiin. Tuntuu kuin kituisin epämääräisessä välitilassa, vailla tietoa pääteasemasta, onko sovituksen jälkeen edessä huoleton ja turvallinen paratiisi vai ikuinen epätoivo?

En osaa enää uskoa tulevaisuuteen. Vielä viime vuonna ajattelin, että kun kamasta pääsee eroon ja elämä vakiintuu, on mahdollisuus ja oikea aika alkaa toteuttaa pitkäaikaisia elämänmittaisia unelmia perheestä, kodista ja turvallisesta tulevaisuudesta. Nyt haaveilu tuntuu itseivalta, naiivilta eskapismilta. Mikään ei sinänsä mene huonommin kuin ennen, mutta en osaa elätellä toivoa - uskosta puhumattakaan - että olisi pientäkään mahdollisuutta vakaasta ja rauhallisen onnellisesta aikuisiästä parisuhteineen ja perheineen.

Puhuin jonkun aikaa sitten pitkään älykkään ja äärettömän sydämellisen ja mukavan viisikymppisen pariskunnan kanssa, joka putosi kymmenen viime vuoden sisällä työelämästä työpaikkakiusaamisen, sairaslomien ja töiden loppumisen takia. Nyt heillä ei ole mitään muuta, mutta ovat ainakin onnellisia yhdessä. Kolmekymmentä vuotta taatulla toimeentulolla turvallisesti perheen kanssa, ja sitten kaikki lähtee alta. Vaikka mahdollisuudet siihen, ettei itselle kävisi koskaan noin ovatkin äärimmäisen pienet, niin vielä pienemmältä tuntuu mahdollisuus kolmenkymmenen vuoden vakauteen, rakkauteen ja turvallisuuteen.

En tunne olevani masentunut, teiniangstinen tai ainakaan yritä olla jotenkin trendikkään tiedostavan kyyninen. En vain voi uskoa, että sellainen lottovoitto kuin onnellinen elämä voisi losahtaa kohdalle, varsinkin kun se pitäisi jaksaa ja osata rakentaa nykyisistä lähtökohdista. En haluaisi ajelehtia vuosikymmeniä parisuhteesta toiseen, yksinäisyydestä syvempään, rahapulasta ja pätkäduunista toiseen, koulutuksesta toiseen ja kaupungista toiseen. Ensimmäistä kertaa koskaan melkein - mutta kuitenkin vain melkein - olen välillä toivonut viettäneeni viimeiset kymmenen vuotta tulevaisuusorientoidummin ja tehneeni valintoja miettien huomista pidemmälle. Tosin kaikki yritykset vaikuttaa useiden vuosien päähän hakeutumalla psykiatrisen hoidon piiriin ja pyrkimällä kuntoutustuelle ja terapiaan ovat epäonnistuneet surkeasti. Neljän vuoden jatkuvan yrittämisen jälkeen en enää jaksa, ja jätin julkisen terveydenhoidon pois elämänedistyskeinoistani reseptien uusimisia lukuunottamatta.

Aina kaikkeen pettyneinä vaiheina, kun kaikki tuntuu pettäneen alta ja unelmat ovat unohtuneet eikä uusia ole vielä ehtinyt tulla tilalle, on joku takaraivossa riuhtonut pystyyn ja suoristanut selkärangan, ja pieni ääni päässä hokee, kuinka jokainen ihminen on loppupeleissä yksin elämänsä kanssa, ja kukaan ei rakenna uutta ellen minä itse. Se antaa uskoa siihen, että aina syntyy uutta ja ettei koskaan ole pakko olla riippuvainen kenestäkään muusta. Nyt vain odotan, mikä on seuraava vaihe, missä kaupungissa, kenen kanssa, yksin, työttömänä, opiskelijana vai jonain aivan muuna. Aina se uusi vaihe on kuitenkin tullut ja sitä odotan nytkin. Opiskelupaikan saaminen olisi vahva lähtölaukaus ja mahdollisuus rakentaa jotain täysin uutta, ehkä jopa ensimmäistä ammattia ikinä.

Yhen kanssa yritetään vielä. (...) En tarkkaan tiedä miksi, ja välillä tunnen itseni todella epäreiluksi haaveillessani kuitenkin samaan aikaan elämänmuutoksesta ja vanhan painolastin repimisestä rikki. Toisaalta olen välillä todella onnellinen ja haluaisin uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Realiteetit tuntuvat vain sotivan toiveita vastaan. Voi kun voisinkin uskoa siihen, että olisimme onnellisia yhdessä seuraavat vuosikymmenet - en haluaisi satuttaa ketään joka on ollut se kaikkein tärkein ja ainoa ihminen vuosikaudet. Haluan silti vielä hetken aikaa toivoa, että usko tulevaan heräisi taas ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti.

Tuntuu, etten pysty hengittämään. Vanha irtautumisenkaipuu saa tuijottamaan tienvarsien bussipysäkkejä ja haaveilemaan siitä symbolisesta riippumattomuudesta, mitä pitkään tien päällä oleminen antoi. Ei mitään tiettyä paikkaa eikä ketään tiettyä ihmistä, vaan kaikki mahdollisuudet auki. Mikä nykyään antaisi saman hullun tunteen?

Ahtauden ja suljetuksi tulemisen tunne houkuttavat etsimään vahvuutta ja helpotusta kamasta. Onneksi järki pistää vastaan.