Duunitarinoita, osa 1

Friday, December 19, 2008

Vanhan, jäytävän kunnianhimon ja pakonomaisen eteenpäin pyrkimisen kadottua olen löytänyt osapuilleen sopivan työympäristön, jossa ei tarvitse kannatella lavasteita tai varoa sanojaan. Valtaosa duunareistamme on työttömiä tai työkyvyttömyyseläkkeellä olevia vapaaehtoisia, tukityöllistettyjä, kuntoutettavia päihdeongelmaisia tai Alkon kanta-asiakaseläkeläisiä. Yhdyskuntapalvelijoitakin löytyy, ja korvaushoitoasiakkaita, ja vanhoja hilpeitä uskovaisia mummoja, joista osalla on maailman terävin huumori ja jotka kahvihuoltoineen pitävät paikan selkärangan pystyasennossa.

Asiakaskunnan rakenne on melko pitkälti samanlainen, erona lähinnä se että meillä kännissä paikalle tulemisesta seuraa nenänvalkaisukarenssi. Asiakkailla riittää, että pysyy omin jaloin pystyssä eikä huutele rumia. Osapuilleen kerran viikossa kutsutaan lanssi paikalle, koska joku (yleensä samat tyypit) saa viinakramppeja. Onneksi duunareissa on sen verran vanhoja holisteja, ettei niillä mene hätä käteen jonkun krampatessa.

Olemme kristillinen yhteisö, jossa toimitaan Kristuksen pelisäännöillä. Iso osa porukasta ei Herran sanasta perusta, mutta koska Jeesus pitää lafkan pyörimässä niin istumme hiljaa aamurukouksen aikana ja siunausta toivotettaessa toivotamme ystävällisesti samoin. Kiroilu on yhteisössämme kielletty, joten kun laatikko tipahtaa varpaille ja käytävää pitkin kaikuu perkeleitä, niin soosoo-sormi heilahtaa.

Näiden pienten rajoitusten vastapainona on isompia vapauksia. Töihintuloaika on joustava, kunhan omatunto sen sallii. Tiedän hyvin, että jos en ole töissä ennen palaveria, niin joku muu tekee ehkä parin hengen hommat yksin. Meillä kun on aikataulut, ja töitä tehdään tiettyinä päivinä niin pitkään kuin niitä riittää, ei kellon mukaan. Asioiden on oltava valmiina tiettynä päivänä, vaikka työpäivä venyisikin vähän, ja siksi menen ajoissa töihin, ettei päivä venyisi kenenkään osalta ainakaan minun takiani.

Tupakkataukoja ei säännellä, röökillä ja kahvilla istuskellaan omantunnon mukaan sen puitteissa, että hommat tulee hoidettua. Valitin joskus rahapulaa röökipaikalla, ja samantien tarjottiin seteliä lainaksi, "maksa kun pystyt, mulle tuli just tuet". Joskus pummin rahojen loputtua tupakkaa, ja yksi porukan vanhoista äijistä tyrkkäsi setelin käteen ja juoksutti kauppaan tupakkaostoksille. "Tuo mulle mun merkkiä ja itelles mitä haluat." Fillarinkin sain duunikaverilta, joka oli kuullut ettei omani ole ilman satulaa käyttökelpoinen. Duuniporukassa on kans huomattava määrä tyyppejä, joiden kanssa istuu ihan mielellään kaljalla - harva sylkee lasiin.

Harvalla duunipaikalla toisista huolehditaan millään tavalla. Meillä kellään ei ole helppoa, kellään ei ole paljoa rahaa, ja kukaan ei ole täydellinen, joten usein ymmärrämme ja autamme jos pystymme. Joskus menee duunissa hermot ja kaikista ei tietysti voi millään pitää (joukossa on muutama täysin mahdoton ja superrasittava tapaus...), mutta iso osa porukasta on ihan loistotyyppejä. Yritän vastavuoroisesti jeesata muita jos osaan, lähinnä olen pystynyt ehkä auttamaan byrokratiajutuissa ja kämpän saamisessa. Ehkä joskus vielä leivon porukalle porkkanaleivoksia tai jotain...