Puoliraajahalvaus

Sunday, December 07, 2008

Luulin, että raajan pidempiaikainen "halvaannuttaminen" saamalla hermo puristuksiin on vaan nistien ja juoppojen juttu. Siis sellaisten, jotka sammuvat väärin raajansa päälle ja sen jälkeen se ei toimi kunnolla kuukausiin, niinkuin työkaverilla kävi kätensä kanssa.

Olen nilkuttanut tai ennemminkin laahannut toista jalkaa perässäni jo muutaman päivän, koska menin ottamaan xoneilusta iloa irti ja venyttelemään. Siis ihan vain venyttelemään, ja koska tiedän ettei subun kanssa kipu välttämättä varoita oikeassa paikassa liiasta riuhtomisesta, niin venyttelin vielä hyvin rauhassa ja varovasti ja ajan kanssa ja oikein nautiskelin siitä, miten venytys ulottui selkään asti ja ikuiset kramppijumit alkoivat laueta.

Nyt ei sitten jalka toimi. Polvesta alaspäin ei ole tuntoa, eikä jalalle voi yksinään laittaa koko painoa. Kävelemään onneksi sentään pystyy, nilkuttamalla. Ei voi muuta sanoa kuin että toivottavasti tämä menee pian ohi. Kolmeen päivään ei tosin ole tullut muutosta mihinkään suuntaan. Sen siitä saa kun yrittää pitää huolta itsestään.

Ja päivän uutisiin: jokainen on varmaan kuullut, että Sveitsi hyväksyi kansanäänestyksellä kokeilun, jossa addikteille jaetaan heroiinia muuttamisen pysyväksi. (Olipa huonosti muotoiltu lause)

Ja mitä isot maailmalla, sitä pienet meillä perässä: Vantaan kokoomusnuoret: Heroiinia Kelan laskuun

- Kokoomusnuoret olivat syksyllä talkoilla keräämässä huumeneuloja Männistön puistossa Tikkurilassa. Tunnissa löytyi tusinan verran ruiskuja. Ongelman ratkaisemiseksi huumepolitiikka on voitava tarkastella muustakin kuin rangaistusnäkökulmasta.

Ihan positiivista, että kokoomusnuorissakin on kiinnostusta "ratkaista huumeongelmaa". Jos ruiskujen nakkeleminen Tiksin puistoon herättäisi muissakin samanlaisia johtopäätöksiä, niin sitähän voisi melkein ruveta harrastamaan. Tosin ennen kuin aletaan nakella ilmaista heroiinia Suomen markkinoille, voisi hoitaa nykyisen korvaushoitomallin toimimaan niin että siitä olisi hiukan enemmän hyötyä hiukan useammille...

Tänään ei oikeasti ole mitään asiaa eikä päässä liiku mitään. Käytiin lopulta siellä raflassa syömässä hyvää safkaa, möngittiin alkuillasta ähkyssä kotiin ja kaaduttiin nukkumaan. Nyt tuli sitten taas unettomampi yö.

Hiljainen helpotus häpeää vailla

Wednesday, December 03, 2008

En tunne pienintäkään katumusta, häpeää, likaisuutta, epäonnistumisen tunnetta, pahoinvointia, pettymystä tai muuta morkkista. Sen sijaan tunnen itseni vahvaksi; vahvaksi, häpeämättömäksi ja riippumattomammaksi kuin koskaan.

Olen aina tiennyt, että "entinen addikti ei voi ottaa edes yhtä kertaa" -ajattelumalli ei sovellu omalle kohdalleni. Sen sortin ikuinen ehdottomuus ei vain istu tähän päähän. Viiden viikon kohdalla 4kk sitten tullut kertarepsahdus oli tavallaan osoitus siitä, että vieroituksen pahin vaihe alkoi olla ohi ja riippuvuus hiukan edes hallinnassa; pakkomielteinen tarve oli ohi, ja retkahduksen jättäminen siihen kertaan ei vaatinut itsekuria tai kieltäymystä. Ei vain tehnyt mieli.

Tätä kertaa en osaa edes ajatella retkahtamisena. Kun prosessi on harkittu, sovittu Yhen kanssa ja pohjustettu rauhassa hissukseen, se ei tunnu siltä, että antaisin periksi millekään.

En halua antaa sitä viestiä, että satunnaiskäyttö olisi kellekään ex-addiktille hyvä idea. Minulle se ei ainakaan ole sitä. Tiedän, etten ikinä enää halua käyttää teksiä säännöllisesti tai edes epäsäännöllisen säännöllisesti; toisaalta se ei ole sen arvoista ja toisaalta se on taas "liian hyvää" siihen. (Tiedän mitä korvikeskeidaa bupre monien mielestä on, mutta minulle se kelpaa.) Suhteeni tekkeniin taitaa kehittyä samansuuntaiseksi kuin deeleihin; pari kertaa vuoteen on ihan ok, mutta useammin ei nappaa.

Olen tyytyväinen itseeni, vaikka itsetutkistelu menikin jossain välissä hiukan överiksi. Yritän hahmottaa ajatusmallejani ja reaktioitani ja kaivaa viitteitä siitä, lisäisikö tämä luvattomia mielitekoja jatkossa. Mutta kun olo on vain intohimoton, tyyni, keskittynyt ja kivuton. Ei innostusta, ei notkuja, ei kiihtymyksestä täriseviä käsiä väsätessä, ei euforiaa, ei mitään kovin erityistä. Vain rentoutuminen, rauhoittuminen ja levollinen kivuttomuus. Blosse ajaisi varmaan ihan saman asian, mutta nuppihäirö ei ole kestänyt hiisaamista enää vuosiin.

Vaikuttaa varmaan supertyperältä tehdä ihkaomaa postausta siitä, että on napannut snadit pitkästä aikaa. Se on silti virstanpylväs: olen edennyt prosessissa niin pitkälle, että uskalsin antaa itselleni luvan kokeilla rajojani. Samalla se on syy tyytyväisyyteen siinä, että missään vaiheessa itse ottaminen ei ole tuntunut mitenkään isolta tai tärkeältä jutulta. Tärkeää on ollut se, uskaltaako luottaa itseensä niin paljon, että antaa itselleen tuuman verran liikkumavaraa.

Jostain syystä päällimmäinen tunne on kuitenkin helpotus. Salaa irrationaalisesti näköjään pelkäsin, että saisin jotkut hulppean euforiset mahtinotkut, huokailisin nautinnollisesti seuraavat 6h ja kuin salama kirkkaalta taivaalta pään lävistäisi pakonomainen tarve saada heti lisää. Tiedättehän, sellainen elokuvallinen heroinisti retkahtaa Hollywoodissa -juttu.

Toivottavasti en ole aiheuttanut kellekään pettymystä. Jos aiheutin, niin ei silti tarvitse pelätä että alkaisin taas vetää. Ei mitään voi olla niin kova ikävä, että enempää tekisi mieli. Halusin vain jakaa tämän heikon ihmisen hetkellisen helpotuksen ja voimaantumisen tunteen kanssanne. Olen taas hiukan entistä varmempi siitä, ettei minusta tulee enää epätoivoista nideä.