Sunday, October 05, 2008
En haluaisi mennä duuniin huomenna. Siis siihen duuniin jota teen ilmaiseksi ihan kodin ulkopuolisten ihmiskontaktien takia ja siksi, että saan jääkaapin täyteen. Pidän duunista ja 90% ihmisistä siellä, pidän sääntelemättömistä tupakkatauoista hyvällä porukalla, aikaansaamisen tunteesta ja siitä, että tulee käveltyä edes pari kilometriä suuntaansa, ellei sada ihan liikaa.
En haluaisi ylipäätään enää poistua kämpästä. Päivistä on tullut aina vaan hitaampia, raskaampia ja harmaampia, yksinkertaisten asioiden hoitaminen on vaikeaa eikä mielenkiinto riitä mihinkään. Olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota siihen, että muistan syödä lääkkeeni mieluummin liian usein kuin liian harvoin, etten ala taas suunnittelemaan raiteille istumista tai parvekkeelta hyppäämistä ja vajoamaan siihen vaanivaan pimeään monttuun. Yritän syyttää hiipivästä masennuksesta valonpuutetta ja syksyä, kun en muutakaan keksi - en syö enää bentsoja käytännössä lainkaan, syön terveellisemmin (ja lopetin punaisen lihan syönnin ja suunnittelen kovasti lihasta luopumista taas kokonaan jossain vaiheessa), liikun päivittäin lihakset maitohapoille ja niskan hikeen ja niin poispäin. Tosin vältän ulkonakäymistä, kun moinen pelottaa enkä halua nähdä ketään.
Loppujen lopuksi olen varmaan kuitenkin sitä mieltä, että apatia johtuu syksyn lisäksi vetämisen lopettamisesta. Elämästä on kadonnut sisältö, ajankulu, piinaava pakko lähteä liikkeelle säässä kuin säässä kellonajasta riippumatta, jonkin tavoittelu, palkinnot onnistumisesta, haastavat sosiaaliset kontaktit, säännöllinen rentoutuminen ja hyvänolonaalto edes jossain määrin... Nyt jokainen päivä on yhtä ja samaa. Ei haasteita, ei yrittämistä, ei palkintoa. Ja joojoo, jokainen päivä on haaste ja jokainen selvä päivä on palkinto, lässynlässynNAjargonpäiväkerrallaanhöpösöpödaa.
Joskus tuskailin ulkonäköäni, joskus peittelin sitä, joskus tulin toimeen sen kanssa ihan ok ja joskus pidin siitä paljonkin. Kampasin aina hiukset huolella ennen uloslähtöä, meikkasin kevyesti ja siististi ja sovittelin vaatteita peilin edessä ihan siltä varalta, ettei koskaan tiedä mihin päätyy ja kehen törmää, niin on parempi näyttää aina kelvollisen hyvältä ja siistiltä. Nyt vietän päivät pitkät verkkareissa ja löysässä t-paidassa likaiset hiukset takussa ilman jakausta ja kioskilla käydessä riittää hyvin, että kiskoo jalkaan villasukat ja sandaalit. Näytän varmaan enemmän stereotyyppiseltä nistiltä kuin koskaan, vaikka oikeassa elämässähän monet nitkut ovat hyvinkin trendi- ja merkkitietoisia.
Lukeakaan ei jaksa, kirjastoon menosta puhumattakaan. Makaan suurimman osan päivästä nojatuolissa tuijottamassa sivusilmällä vilisevää irc-ruutua, kuuntelen musiikkia ja leikitän noita pikkueläimiä. Nojatuolissakin istuu vain siksi, ettei kehtaa maata sängyssäkään ja nukkua koko päivää.
Tarttis nyt jostain pieniä aurinkopillereitä, että syksy menis pois ja kesäenergia tulis tilalle. Sellaisia, joista tulisi joku Asterix ja taikajuoma -efekti, kohoaisi puoli metriä ilmaan, tulisi vahva ja energinen olo ja jalat vaan vipattais ilmassa.
3 kommenttia:
Monella tuntuu olevan päällä nyt jonkinlainen syysjutska ton mielen kanssa. Mä itte henk'koht kyllä rakastan syksyä yli kaiken, keväällä enneminkin käperryn sisään ja piiloon.
Mutta vaikka pidänkin syksystä ja liikun, niin tuon saman voin allekirjoittaa mitä puhuit tosta laittautumisesta. Silloin kun vielä vedin, niin kun läks pihalle, ihan minne vaan ni päällä oli kivat kuteet, hiukset oli laitettuina sekä meikkiä naamassa. Nyt jos ei ole mitään extratärkeetä menoa niin hyvä jos saa edes farkkuja jalkaansa laitettua, saatikka naamaan mitään väriä ja pipokin on paljon helpompi laittaa päähän kuin, että laittas hiukset jotenkin.
Omalla kohdallani se on ehkä eniten sitä, että tavallaan ei tartte enää peittää sitä mitä silloin peitti. Vetämistä siis vaan voi ihan puhtaasti olla mikä on. Siis resureetta joka on jättänyt vetämisen taakseen ennemin kuin tyylitaija joka vetää...
Aurinkopillereille olisi tosiaankin käyttöä! Vaikea pysyä pirteänä ja virkeänä, kun elämässä ei ole mielekästä sisältöä. Hienoa että sulla kuitenkin on se joku työ. Auttaa varmaan omalta osaltaan jaksamaan.
Kiitos kun kävit kommentoimassa blogissani!!
Lumi, totta tuo mitä sanoit peittelystä. Mulla se on tosin ehkä sellaista vähän puoliuhmaista hällävälismiä, että munhan ei tartte itteeni panostaa, eikö se riitä että vetämisen lopetin. Mutta on ihan totta, että yksi syy siihen että joskus jaksoi haluta näyttää nätiltä oli se, että oli niin paljon epänättiä peiteltävää.
Maria: Kiitos kommentoinnista sullekin, tervetuloa uudelleen!
Post a Comment