Sunday, August 24, 2008
Heikko hetki. Toivois, että ovikello sois ja takana ois joku joka avun tois.
Mieli tekis, mutta soittelemaan en ala ja onneks kotona ei oo värkkejä eikä kyllä rahaakaan. Kyllästyttää tärinäpalelu ja oksetus, unettomuus ja painajaiset. Sillä se lähtis millä on tullutkin.
Kävin c-testeissä, vaikkei kai olisi ollut tarvetta. Koskaan en vaan osaa olla ihan varma, kun ihan aina ei ole kaikki ollut viimeisen päälle steriiliä. Tunsin itteni vähän liian nistiksi, kun hoitsu ei edes yrittänyt hakea suonta käsivarsista vaan tyrkkäs suosiolla avolla kämmenselkään. Tuli jotenkin tyhmä olo, vaikken edes tiedä ihan tarkkaan miks. Onneksi ei sentään tarvitse juurikaan jännittää tuloksia.
Taisin viimeks jo mainitakin, että olen löytänyt tekemistä päivisin. Käyn keittelemässä kahvia ihmisille joilla ei mene ainakaan paremmin kun mulla, ja saan samalla syyn kävellä muutamia kilsoja edestakaisin, että tulee edes jotain ulkoilunsuuntaista niin kauan kuin ei kunto anna myöten lähteä lenkille.
Rutinoituva arki on ollut aikamoinen shokki. Vaikea hyväksyä sitä, että elämä oikeasti olis heräämistä aamulla, duunia, kaupassakäyntiä, ruoanlaittoa, nukkumista ja taas duuniin. Tai duuni siis puuttuu vielä toistaseks, tilalla on koneella istumista ja siivoilua. Siis miten tällaista muka jaksaa!? Ihan näiden repivien rutiinien takia jo tekisi mieli koota kaikki myyntikelpoinen, hypätä idän pikajunaan ja viettää edes muutama päivä älyvapausaikaa. Eihän elämässä mitään suurta sisältöä ole ollut aikoihin, mutta ravaamisessa ja metskaamisessa oli sentään aina ne omat pienet ylläritekijänsä.
Mitä ihmettä keksii ettei pää hajoa tähän? Teininä kun alkoi levotuttaa, niin peruskamat oli yleensä valmiiks pakattuna repussa ja tienvarteen ei ollut pitkä matka, aina pystyi lähtemään muutamaksi viikoksi reissuun jos paikallaan olo ahdisti. Nykyään on liian mukavuudenhaluinen, laiska, vanha ja ennen kaikkea parisuhteeseen sitoutunut että viitsisi ilmoittaa tekstarilla toiselle vaikka ehtineensä puoliväliin Baltiaa...
Pakko yrittää keksiä jotain, missä on vaihtelua ja mikä ei tunnu tylsältä toistolta. Todellisuuspakoa, jännitystä, miksi sitä nyt sanotaankaan.
2 kommenttia:
Kuulostaa kovin tutulle. Kaipa se on aina vääjäämättömästi edessä, että tylsyys tulee ja iskee ja siinä onkin sit tekemistä ettei sen annan viedä mennessään. Kyllähän se pieni älyvapaa-aika tekisi aina terää, mutta nousu uuteen yritykseen ois mulla aina varmasti joka kerta hankalempaa ja kaikki nuo ikävät tunteet tylsyyksineen iskis satana päälle.
Reppumatkailu kiinnostais ja kuulostais mahtavalle, mutta perhellisenä se ei oikein onnistu :( Ja piritäs varmasti, mutta siinäkin mulla menis normaalit rytmit sekaisin ja oisin kotiintultua taas ihan hukassa.
Aloin miettimään, että kuinka mä torjun tylsyyttä... Hmm, luen, katson, lenkkeilen ämppäri huutaen, siivoon, istun koneella, kirjastoo ja kauppaa sekä naapurissa tupakointia. Et aika samoilla mennään. Tai joskus makaan vaan aivottomana (selvinpäin kylläkin) sohvalla ajattelematta mitään, se muute piristää kummasti.
Kun sais jonkun sellaisen rutiinin, jota ilman päivä tuntuis vajaalta, joka sitten kans oikeasti toistuisi joka ilta/aamu/wateva, jonka jälkeen olis aikaansaanut endorfiiniolo ja jota tietenkin pitäis voida tehdä ilman penniäkään rahaa. Muutenhan rutiini loppuis viimeistään heti kuun puolenvälin jälkeen.
Lenkkeily olis varmaan paras. Jos edes 15 kertaa jaksais käydä, vaikka 3-5x viikossa. Sen mitä jotakuinkin jaksaa. Sen jälkeen ainakin tietäis mitä oma kroppa about kestää ja vois miettiä et mitäs sitten.
Haluisin venäjänkurssille tai jatkamaan italiaa, mutta ilmoittautumiset alkoi jo, ne on sitovia ja ei oo aavistustakaan, mistä repisin ne rahat jos ilmoittautuisin. Pistetään harkintaan ja toivotaan että noilla löytyy tilaa vielä sit kun tili tulee...
Post a Comment