Kramppihelpotusta katumatta

Tuesday, August 05, 2008

Oli ehkä taas näitä maailman fiksuimpia vetoja. Mr. MTV, josta ei ollut kuulunut mitään kuukausiin, oli täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa lähtemässä pidemmäksi aikaa hoitoon, joten oli kiva nähdä sitä pitkästä aikaa ennen kuin se katoaa taas. Varsinkin kun se on varmaan about ainoa douppituttu, jota voi sanoa kaveriksi, jonka kanssa ei puhuta rahasta ja johon monessa suhteessa jopa luottaa. Puhuttiin ennakoivalla optimismilla, että sitten kun - ei jos - se saa käytyä hoidon läpi, streitataan porukalla jotain kivaa, mennään Tallinnaan tai keilaamaan tai jotain.* Mr. Dynastia taas on lähdössä reiluksi vuodeksi kiven sisään, joten viimeisetkin tutummat häviää nurkilta lyhyen ajan sisään. Tässä vaiheessa varsin hyvä niin.

(* Pidän tiukasti kiinni optimismistani Mr. MTV:n hoidon suhteen. Olen näissä asioissa aina optimisti, ja koska haluan että tässä käy hyvin, niin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin että kaikki käy hyvin ennemmin tai myöhemmin. Ollaan tsempattu Mr. MTV:n kanssa toisiamme lopetusyrityksissä pari viime vuotta, lainailtu tarvittaessa rahaa suuntaan ja toiseen, maksettu velat kunnialla, annettu lahjoja ja vastalahjoja, juotu kahvia ja jeesattu toisiamme jos on ollut about mikä tahansa hätä. Kun se tiesi että yritettiin lopettaa, se ei ottanut itse yhteyttä eikä halunnut häiritä niin kauan kuin itse vetää. Toivottavasti se jaksaa nyt pysyä hoidossa, kun tuntuu, että se on tolkuttoman vanha ja väsynyt vetämiseen ja kaikkeen siihen sotkuun mikä siihen liittyy. Mr. Dynastia ei herätä mussa samanlaisia kansainvälisen solidaarisuuden tunteita, ja se johtuu ihan siitä, että inhoan selittelyä.)

Porukan väsätessä vetoja siitä toki tarjottiin ja vastasin sen kummempia ajattelematta (huomaatteko, miten vahva luonne minussa piilee!), että kiitos mut ei kiitos, kun oon ollu viime viikot ilman. Rakas Yks alkoi kuitenkin hokea, ettei sitä ainakaan haittaa jos otan, ota vaan, ota ihmeessä jos siltä tuntuu - mitä minä humalassa heikko ihminen sen suurempia vastustelemaan?

Että näin. Häviöstä huolimatta on hiukan voittajaolo: tapasin siis ihan täysin ilman taka-ajatuksia frendin josta tiesin että sillä kuitenkin on, silmät ei alkaneet kuumeisesti kiilua biitin tai värkkien näkemisestä eikä varmaan olisi oikeasti ollut hankalaa vain katsoa vierestä, ellei Yks olisi pysäyttänyt pohtimaan, että haluaisinkohan sittenkin jos erikseen kerta kehotetaan. Miksipäs ei? Sain pienestä nokareesta hirviät epäeuforiset tokkuranotkut, byyttasin kevyesti kotimatkalla koivun kannolle ja ylipäätään olo oli kuin olis syönyt liikaa Seroqueleja punaviinidarrassa.

Oli miten oli, sinä iltana katosivat niska- ja hartiakivut, hartioihin levisi lämmin aalto (aalto kuulostaa kyllä liian isolta ja kylmältä ja pärskyvältä, sellainen lipuva ja liplattava lämpöinen laine toimis tässä yhteydessä paremmin), jatkuvat suonenvedot pohkeista, kaulasta, varpaista, sormista, selästä ja polvitaipeista menipoispois ja sain pitkästä aikaa istuttua rauhassa lattialle venyttelemään, venyttelemään ja venyttelemään. Pelkkä magnesium ei riitä pitämään kramppeja kurissa eikä relaksantit avaamaan niskaa tai selkää, mutta jo kevyt kivunlievitys auttaa kummasti itsehoitovenytysten tukena. Nyt jaksaa taas, mutta lisää ei tässä vaiheessa tee edes mieli.

Olen jäänyt umpisolmuun majoneesiin. Miten oon tullut toimeen ilman möhnää, jonka kanssa kaikki maistuu kananmunalle, etikalle ja rasvalle? Aiemmin olin syönyt majoneesia lähinnä kauankauan sitten kaukomatkoilla missä margariinin säilyvyys on ollut heikkoa, joissakin grillihampurilaisissa ja hollantilaisissa ranskiksissa. Siihen yhdistyy oitis kesäyöt kiinnimenevän grillikioskin täyteenraaputetulla ulkopenkillä, ranskalaiset, tuore ruohosipuli, Amsterdam, huoltoasemien takapihanurtsit kun peukalo on väsynyt ja kylmässä talviviimassa ympäriämpäri päissään jonottaminen valkoisen kuution keskellä pimeässä loistavalle luukulle, että saa liialle viinalle vatsaan yöseuraa ja pääsee itse nukkumaan. Ja se on niiiin hyvää...