Tuesday, July 15, 2008
Olen tänään oman elämäni päivänsankari (täytän kaksi viikkoa) ja aion juhlia sitä kuuntelemalla Sir Elwoodia ja lopettamalla yhden hyvän kirjan (Rushdien Saatanalliset säkeet) ja aloittamalla toivottavasti toisen (James Joycen Odysseus). Noista ensimmäisen olen lukenut tasaisin välein viimeisen 10v aikana laiturilukemistona (koska en ikinä onnistu muistamaan miten se loppuu), toista ei vain ole koskaan sattunut käteen ennen kuin naapurini kehui ja lainasi hyllystään.
Lopetin reflajuomisen ja voin siis juhlia sankaruuttani tänään sekä selvinpäin että ilman darraa. Toissailtana tämä parin viikon tissutusputki saikin arvoisensa päätöksen kompuroidessani seiniä pitkin hirveän ryyppyremmin kanssa nurtsilta pois yhden kirkuvan ämmän soitettua kytille kun ei tykännyt toisesta remmiläisestä. Pitänee hiukan rajoittaa tätä naapurisopuilua, tai meno muuttuu taas samanlaiseksi kuin edellisessä asuinpaikassa - joku ramppaa jatkuvasti ovella ja joka päivä pitäis istua pihalla flänässä rehaamassa ja sovittelemassa ja jauhamassa paskaa ja tulee sotketuksi kaikenmaailman seläntakanapuukotuskiistoihin joista ei haluaisi kuullakaan.
Olen päissäni luvannut ottaa kissan hoitoon tänne rottien sekaan, mutta olen myös vahvistanut lupauksen melkein yhtä päissäni toisena iltana. Eli saan siis kesäkissan hetkeksi, onneksi on tilava kolmio joten pidän elukat eri huoneissa.
Söin eilen ensimmäistä kertaa koko aikana kunnolla, ehkä toista kertaa lämmintä ruokaa. Viikko meni nestepaastolla, pömppömaha ja jenkkakahvanalut alkaa olla historiaa ja kroppa on muutenkin tasaisesti timmimpi. Vieroituskausina on tippunut perinteisesti se 5-8kg, eli ei musta paljoakaan jää jäljelle. Onneksi rakastan hyvää ruokaa ja syömistä, kermaa, juustoa ja voita, joten äkkiä se analaihuus sitten häviääkin.
Elämä on siis kääntynyt ainakin toistaiseksi voiton puolelle - söin eilen, jaksan taas sekä lukea että kirjoittaa ja eilen jaksoin jopa katsoa Jeevesiä telkkarista. Otan tästä hyödyn irti ilon sijaan ja yritän siivota viimeiset kaksi huonetta lattianpesuja myöten. Kokemuksesta varaudun siihen, että hyvän vaiheen jälkeen saattaa tipahtaa korkealta ja kovaa, mutta toistaiseksi nautiskelen täysillä puhtaan pyykin tuoksusta (pesen peitotkin ja about kaiken mitä täällä on), joka on ehkä yksi upeimpia asioita neljän seinän sisällä koettavista seksin jälkeen. Se on kuin lattioiden pesu ja tiskaaminen - kaikista jää hyvä, raikas tuoksu ja näkee kaiken kättensä jäljen.
Olen myös löytänyt itsestäni sen tason itsekuria mistä ennen vain haaveilin - huomasin, että vaikka joutuisi lepäämään siivotessa 10min välein, niin touhuaminen helpottaa psyykeä ja saa nukuttua illallakin paremmin, joten pakotan itteni vaikka itkusiivoamaan niin kauan kuin kroppa kestää ja levon jälkeen taas uudestaan. Siivoaminen on hyvä vaihtoehto, hyötytouhua ja se ei koskaan lopu.
3 kommenttia:
Jee! Voihan se olla, ettei tällä kertaa tulis tiputtua kovaa ja korkealta vaan kaikki säilyis mukavana jatkossakin tai sit jos pitää laantua ni laantuilee sillai pikkuhiljaa, ei hirveellä rymähdyksellä kerralla. Toivoahan aina saa ja joskus ne toiveetkin toteutuu ;) Itse odotin tippumista korkeelta ja kovaa kun lopetin vetämisen ja reflat oli ohi, mutta sitä ei tullut olleskaan, kaikki oli alussa pitkän aikaa enemän kuin hyvin, kait se oli sitä raittiushumala-aikaa. Mut ei se ole päälle iskenyt vieläkään, siis se huono-olo vaikka kohta 5 kk on jo takana, toki olo on normalisoitunut ja niitä tylsiä hetkiäkin on, mutta ei mitään mielen painumista minnekään maan ale ole ollu havaittavissa. Olenkin sanonut, että jos oisin tienny tän olevan "näin helppoa" (pelkäsin eniten kipujen jälkeen sitä masentumista) ni oisin lopettanut jo kauan aikaa sit.
Munkin pitäis ehke pestä lattiat, kaapissa odottais pihlajanmarjan tuoksuinen kiilto pesuaine (jota olen jo kyllä testannut heti ostettuani).
Viimeksi tosiaan leijuin sen kolme viikkoa ihmetellen, että onko se tosiaan kerrankin niin helppoa, ja sitten se iski ja kunnolla. Nyt onneksi Yks palaa osastolta just siinä kriittisessä kohtaa eikä meitä siis pitäis tällä kertaa olla kahta kipeilevää kärttyä samassa paikassa. Saan reflailla yksin sit jos niikseen vielä tulee.
Viisi kuukautta. Onnittelen kateudensekaisella toiveikkuudella. Minäkin vielä joskus.
Kiitosta. Kyllä sinäkin vielä joskus, ihan varmasti. Mulla oli tos kolmen kk:n kohdalla aikamoiset väännöt päällä, että vedänkö vai enkö ja lupasin itelleni, että jos viel kahden kk:n päästä tekee mieli ni sit vedän ja se meni sillä oikeestaan aika hyvin ohi, mutta nyt kun tuo viis lähenee ni aineet tulee uniin ja jotenkin alkaa himo siihen vetämiseen taas nousta tyyliin - josko vain yhden kerran... Plääh.
Post a Comment