Wednesday, January 07, 2009
Kävin vajaan tunnin reippaalla iltakävelyllä kirpeässä yöpakkasessa. Nyt posket punottavat kuin jouluomenat, selkä on hiessä ja olo on pirteä ja energinen, vaikka leuka onkin snadisti kohmeessa. Motivaattorina moiseen hyperaktiivisuuteen ulkomaailmassa oli röökin ja juotavan loppuminen juuri nyt, kun vietän rauhassa yksinäistä koti-iltaa ja ajattelin valvoa pitkään, kun huomenna ei ole edes töitä. Hain pari askia tupakkaa ja ykkösolutta - tavan vuoksi kun litkii niin ykkönen ajaa hyvin saman asian. (Tuohonkin asennemuutokseen meni melkoisen kauan ;)
Yks lähti yökylään kaverinsa luo, joka sattuu olemaan ihan sievä ikäiseni yksinhuoltajaäiti, jolla on todella suloinen kersa. Yks telmii ja leikkii sen kanssa kuin ammatti-isä (ainut asia mikä meinasi herättää mustasukkaisuutta, vauvakuume kun on), kun taas itse istun lapsen kanssa kankeana ja yritän lässyttää jotain kliseistä. Poikkesivat täällä matkalla. Tyttö kysyi varovaan sävyyn, ettei kai minua varmasti haittaa, että se liikkuu poikaystäväni kanssa, käy kahvilla, lapsen kanssa leikkipuistossa ja istuu muutenkin iltaa aina silloin tällöin. Yllätyin kysymyksestä hieman, mutta olen otettu siitä, että se katsoi asiakseen kysyä. Minusta se oli harvinaisen kohteliasta, siihen sävyyn kuin se sen esitti. Vastasin, ettei todellakaan haittaa, ja että on hyvä että Yhellä on seuraa: mökkihöperyys iskee jos katsoo yhtä ja samaa naamaa päivästä toiseen.
En ole mustasukkaista tyyppiä, vaikken pidäkään itseäni myöskään naiivina liiallisen luottamuksen tms. suhteen. Tulen itsekin paremmin toimeen vastakkaisen sukupuolen kanssa ja kaverit on yleensä olleet miehiä. Eikä koskaan ole tullut mieleenkään, että jollain poikaystävistäni olisi ollut syytä (tai edes oikeutta) olla mustasukkainen tai koittaa rajoittaa sosiaalista elämääni kaverien sukupuolten perusteella. Minusta sellaiset jutut kuuluvat jonnekin yläasteen ensimmäisiin seurustelusuhteisiin, vaikka toki myönnän että on tyyppejä joiden suhteen epäilyihin voisi olla aihettakin. En onneksi ole liiemmin päätynyt seurustelemaan sellaisten kanssa, vaikka häntäheikkejäkin on tullut joskus vastaan. Omaani luotan tässä suhteessa erittäin harvinaisen paljon, ja myös siihen, että vaikka jompikumpi retkahtaisi johonkin toiseen vakavammassa mielessä, niin toinen olisi ensimmäinen joka siitä kuulee.
Olen oikeasti ilahtunut siitä, että Yks on löytänyt sosiaalisia kontakteja, jotka ovat riittävän tervehenkisiä (ja etenkin kersa on plussaa, tiedän ettei sellaisen kanssa voi ryypätä ihan mielin määrin vaikka sen mutsi siitä varsinaisesti huolehtisikin ;). Yhen kaveripiiri on aina ollut suppea, ja minusta tämä on kehitystä parempaan suuntaan. Miksi mun pitäisi huolehtia siitä, että se istuu siellä joskus yötä, koska se on anyway about ainoa aika jolloin lapsen perään ei tarvitse katsoa joka hemmetin sekunti. Musta tulee mustasukkainen sitten, jos alkaa tuntua että siihen on oikeasti aihetta. Esim. itseni laiminlyömisen suhteen saattaisin olla herkkäkin.
Oma sosiaalinen elämäni rajoittuu edelleen duuniin, mikä toistaiseksi on ihan riittävää. Vanhojen kavereiden kanssa en osaisi enää puhua mitään: ne ajat jolloin liikuttiin yhdessä tuntuu ihan järjettömän etäisiltä, ja sen jälkeen on ollut vuosia joista mulla tuskin on paljoakaan sanottavaa, enkä tiedä haluanko puhua niistä lainkaan. Tällä hetkellä duunikaverit ovat lähinnä niitä, joiden kanssa voi jotakuinkin jakaa yhteistä todellisuutta, puhua paskaa ja käydä kaljalla ilman, että tarvitsee ystävystyä sen lähemmin. En taida kaivata ystävyyssuhteita tällä hetkellä lainkaan. Jos mietin sisältöä tyhjille päiville, kaipaan kahvilla istumisten ja tuntien juttelutuokioiden sijaan kirjoja ja niihin uppoutumista.
5 kommenttia:
Mä nostan sulle hattua!
Ja just siksi, että epäilen, ettei tuolla yksinhuoltajallakaan välttämättä ole paljoa aikuisia juttukavereita. Niitä kaipaa ikuisen lapsenhoidon lomassa. Jos ja kun sun ei tarvii olla mustasukkainen, niin on loistavaa, että 'annat Yhen arvokasta aikaa' toisellekin. Hatunnosto! :)
Minä kans!
En ole itsekään mustasukkaista tyyppiä, ainakaan enää, mutta jokainen poikaystäväni on ollut mustasukkainen ja epäluuloinen miespuolisista ystävistäni, joita on muutama todella läheinen. Ja mitä sitten, jos niiden kanssa on joskus hoitanut pano-osaston pois kuleksimasta? Sehän tarkoittaa vain sitä, että ei ole mitään jännitettä häiritsemässä ystävyyttä.
A:lla oli aikoinaan yksi k-hoitoystävä, minua reilusti nuorempi naisihminen, jolla oli lapsia ja joka oli tosi mukava ja aivan viehättävä. Tiesin, että tyttö oli yksinäinen ja hoiti vain lapsia kaiket päivät ja oli todella ihanaa, että A. hengasi hänen kanssaan. Se kaatui sitten sen tytön mieheen, joka kuultuaan siitä, ketä tyttö tapaa klinikan jälkeen, sulki tämän kaappiin päiväksi:/
Ihmiset on niin käsittämättömiä.
-minh-
...kadehdin teitä mustasukattomia...minäkin haluaisin olla mutta kun en ole, eikä ikäkään ole tuonut helpotusta. Tälläkin saralla kaivattaisiin vieroitushoitoa, vertaistukiryhmiä sunmuita askelohjelmia...
Työkaveri kertoi lähes yhdeksänkymppisestä mummostaan joka makaa sairaalassa kroonikko-osastolla ja kärsii kauheita tuskia vatvoessaan kotona olevan miehensä naisjuttuja...ei mikään kadehdittava kohtalo.
Hyvä homma munkin mielestä tuo Yhen ystävyys! Mulle todellakin kelpaisi tänne joku miespuolinen ystävä, joka peuhaisi tuon mun pojan kanssa. Tämäkin maa on pullollaan lapsia, joilta puuttuu elämästään miesmalleja, joten on tosi hienoa että Yks omalta osaltaan tekee jotain sellaista, joka nämä lapsensa hylänneet vastuuttomat ja kusipäiset miehet eivät tee, eli antaa aikaa lapselle.
Kuten noissa aiemmissa kommenteissa tuli jo esiin, niin kyllä tämä yksinhuoltajuus nyt aika pitkälle on sitä, että ollaan kotona vain jumissa lapsen kanssa, eikä aikuista seuraa vain ole riittävästi. Yksinäisyys kaihertaa siis. *huoh*
Jep, yksi syy siihen miksi olen ollut tyytyväinen yhen sosiaalisen elämän paranemisesta on just se, että se toivottavasti parantaa sen yh-äidin elämänlaatua kans. Vaikka olenkin lapseton niin tiedän, miten helposti lapsi karsii sosiaalisen elämän nollalukemiin. Siksi toivoisinkin, että se jatkuisi hyvin eikä Yks pilais sitäkin juttua kuosaamisella, mutta kai se sit tajuaa skarpata kersan kanssa liikkuessa.
En vaan voi tajuta, miksi kaverin (sukupuolesta riippumatta) liikkumisen pitäisi tarkoittaa kylmyyttä vakisuhteessa. Välinpitämättömyyttä, ilkeilyä, jatkuvaa satuttamista. Olenko ollut jotenkin etäinen tms ja se haluaa huomiota vai mistä on kyse? (Selvennystä uudemmassa postauksessa) Ja miksi mua pitää samalla syyllistää siitä etten liiku kavereiden kanssa, vaikka oikeasti haluaisin vaan niin paljon omaa aikaa että oppisin lukemaan taas noita hyllyssä homehtuvia lakikirjoja, joista joskus sain ihan sikana kiksejä.
Blaah.
Post a Comment