Status quo

Saturday, January 17, 2009

Silmäkulmassa vilahtelee; laskin elukat vapaalle riemuitsemaan hetkeksi villistä ja vapaasta jyrsijöinnistä. Keittiöön mennessä eläin hyppää samantien pois roskiksesta ja onnistuu näyttämään häpeävältä. Tietävät hyvin, että roskisten tonkiminen - niiden paratiisi - on kiellettyä, ihan nounou.

Pari päivää sitten silmäkulmissa vilahteli ihan toisella tavalla. Olin nukkumaan mennessä ottanut yhden 25mg levarin helpottamaan unessa pysymistä. Levozinit helpottavat hyvin nukahtamista ja nukkumista pienilläkin määrillä, mutta niiden kanssa näkee aina villejä ja yksityiskohtaisia unia, joista on vaikea herätä. Tällä kertaa unet jatkuivat hyvin tehokkaasti vielä pystyyn nousemisenkin jälkeen.

Kävelin keittiöön keittämään kahvia ja näin samalla unta, että meillä oli vieraita ja joka puolella vilahteli tyyppejä ja kuului ääniä. Yhtäkkiä jalkaa alkoi vihloa ja samalla näin unta, että viereisellä leikkuulaudalla leikattiin oikein sahaamalla jotain jalan näköistä lihakimpaletta poikki. Siinä vaiheessa aloin miettiä, että nyt on jotain vialla, otin varoiksi yhden truxalin ja bentsoja ja menin takaisin nukkumaan. Olen ollut vähän varovaisempi levozinien kanssa tuon jälkeen; unien jatkuminen ja unista vaikea irtipäästäminen on vielä ihan ok, mutta jos mennään psykoosin rajamaille niin nounou. En tuossa vaiheessa luottanut todellisuudentajuuni edes sitä vertaa että olisin näpytellyt viestin duuniin, etten tulekaan, enkä tietysti koskaan saanut sitä sitten tehtyä lainkaan.

Olen taas alkanut lukea, hiljalleen, kevyellä aloituksella. Ahmaisin Remeksen Pahan Perimän (olen lukenut 12-vuotiaasta asti läpi about kaiken natsi-Saksa materiaalin mitä löydän, joten kirjan aihe osui nappiin) ja nyt luen Torey Haydenin Sähkökissaa. Sähkökissasta tuli jo ekoilta sivuilta mieleen William Whartonin Birdy, jonka luin tosin melkein kymmenen vuotta sitten ja josta tehtyyn leffaan petyin kirjan jälkeen ihan totaalisesti.

Kunhan keskittymiskyky vähän vielä harjaantuu, niin voin alkaa lukemaan vanhoja tentti- ja pääsykoekirjoja, joista sain aikanaan hillittömät vibat ja ahmin niitä 10h päivässä huomaamatta ajan kulua. Muutenkin Yhen k-hoidon tilanne alkaa olla sitä luokkaa, että pitää käydä etsimässä jostain yliopiston kirjastosta tms. lääkintäoikeuden perusteoksia. Joku raja mielivallallakin pitää olla ja vituttaa, ettei aikanaan lääkintäoikeus voinut vähempää kiinnostaa.

Ei siinä, että enää hirveästi huvittaisi istua Yhen kanssa tuntikausia puimassa läpi tilanteita ja tarkistamassa niihin liittyviä lakeja, asetuksia ja ohjeita niinkun joskus tehtiin, kun toimeentulotukipäätöksistä ja hallintomenettelyistä piti valittaa kaikki tasot läpi ennen kuin rahat tupsahtivat tilille ja olin nuori ja innokas fuksi. Yhen hyviä puolia on kuitenkin se, että sille kapulakieli ei ole hepreaa; sillä on ilmiömäinen kyky löytää hatarastakin tekstistä olennaisuudet ja käsitellä niiden merkitystä. En kestäis tyyppiä, joka ei osais täyttää omaa kelapaperiaan tai jolle olis turha selittää lain ja asetuksen eroa.

Alettiin eilen melkein riidellä siitä, miten Hitler toimi Kansainliiton suuntaan ennen Itävallan ja Tsekkoslovakian miehityksiä ja Puolaan hyökkäämiseen asti. Koko väittely jäi vituttamaan niin paljon, että kaivoin natsikirjastoni hyllystä ja minähän jumalauta näytän sille vielä joku päivä mustaa valkoisella.

Eli yhteenvetona: välillä vituttaa niin paljon, että energiaakin alkaa löytyä, mikä tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Mun ja Yhen välit ei ole erityisen lämpimät tällä hetkellä, mutta tullaan toimeen ihan ok. Nyt, kun lukeminen alkaa taas sujua, yksinolokin on ihan erilaista ja toisen läsnäolo välillä jopa häiritsevää. Eli jotakuinkin status quo.