Kolmion kokoinen kylmäkaappi

Friday, September 18, 2009

Kuten näkyy, en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Yksi iso syy siihen on se, että niin monet asiat liittyivät Yhen korvaushoitoon ja siinä jatkuvasti vastaantulleisiin ongelmiin, enkä halunnut kirjoittaa niistä tunnistamisen helppouden takia. Enää sillä ei ole väliä.

Yks lopetti metadonihoidon viikko sitten ja vierottautuu parhaillaan kevyellä subukuurilla välttääkseen pahimmat oireet. En pelkää oikeastaan juuri lainkaan, että se jatkaisi subun vetämistä reflojen loppumisen jälkeen (toisin kuin monet muut hoidon "kesken" lopettaneet...), mutta epäilen vahvasti sen alkavan taas juoda. Ja bentsosekoilusta olen saanut ihan tarpeekseni. Alkusyksystä olin evakossa jonkun aikaa, kun yhden ulkomaanreissun jälkeen se kiskoi norsuntappomäärät bentsoja ja viinaa, ihmetteli sen jälkeen pillereiden vähyyttä, syytti ja epäili niiden varastamisesta niin mua kuin kaikkia muitakin ja repi sen jälkeen vainoharhapsykooseja viikon verran. Kämpästä hajosi paikkoja, täällä hääri kuulemma jatkuvasti lauma pieniä japanilaisia, pikku-ukkoja vilahteli nurkissa ja salakuuntelulaitteita ja poliiseja oli piilossa joka nurkassa. Ovet barrikoitiin ja käytös oli täydellisen arvaamatonta. Pakkasin arvotavarani ja vaihtovaatteet siinä vaiheessa, kun se oli ensin sulkenut mut parvekkeelle ja sen jälkeen vessaan eikä meinannut päästää pois.

Aloin kesän aikana viettää aikaa kodin ulkopuolella, ja mikä pahinta, olla öitä poissa. Tai pahinta tietysti oli, että aloin viettää aikaa miespuolisen työkaverin ja sen kavereiden seurassa. Kaksi kertaa pistettiin poikki ja kaksi kertaa palattiin takaisin yhteen, enkä jälkikäteen voi ymmärtää miksi. Ilmeisesti vain pelkäsin muutosta ja tyhjän päälle jäämistä, ja myönnän kyllä, että olen oppinut pitämään tätä kämppää enemmän kotina kuin yhtäkään asuntoa yli kymmeneen vuoteen, enkä ollut valmis luopumaan kämpästä. Kai minussa on takertujaa vielä enemmän kuin luulin: ei ehkä niinkään ihmiseen kuin siihen vakauden ja arjen tarpeeseen, en halunnut radikaaleja muutoksia tai draamaa. Mutta en vain osannut luopua.

Tällä hetkellä tilanne on jotakuinkin siedettävä: Yks viettää aikansa omassa huoneessaan, mutta pariin kuukauteen ei ole vaihdettu ystävällistä sanaa. Enintään kohtelias kommentti siitä, että kiva että jompikumpi vei roskat. Keskustelu on lyhyttä, tylyä ja suureksi osaksi jäätävän kylmää. Minusta on vain luonnollista haluta tässä tilanteessa viettää aikaa mahdollisimman paljon kodin ulkopuolella, enkä ymmärrä miksei Yks hyväksy sitä. Jokainen poissa viettämäni päivä muuttuu sen puheissa neljäksi, jokainen yö kolmeksi. Kavereiltaan se kerjää sympatiaa kertomalla mun poissaoloista näitä muokattuja lukuja ja kertoo sitten voitonriemuisena marttyyrina, miten "kaikkien muidenkin" mielestä mun poissaolot on loukkaus parisuhdetta kohtaan. Minusta tämä parisuhde kokonaisuudessaan on loukkaus parisuhdetta kohtaan.

Olen parin kuukauden ajan tilannut asuntoilmoituksia Oikotieltä ja käynyt muutamissa näytöissäkin, mutta asuntojen kalleus pelottaa. Tarvitsisin kämpän joltain säätiöltä, mutta niihin hakemukset on olleet vetämässä jo kohta puoli vuotta ilman yhtäkään yhteydenottoa. On/off-tilanteen takia pistin asunnonhaun kesällä jäihin muutamaksi kuukaudeksi, mutta nyt aion lopulta tarttua itseäni niskahiuksista ja aloittaa soittelun asuntosäätiöille ja kaupungin asuntopalveluihin kestämättömään tilanteeseen vedoten. Mielenterveyskään ei kestä tätä enää kauaa. Viimeksi kotiintullessa jouduin istumaan aikani rappukäytävässä blokatun välioven takana anellen sisäänpääsyä ja lopulta uhkailemalla poliisilla, ellen pääse kotiini sisälle. Seuraavalla kerralla en anele, vaan soitan samantien vuokranantajalle ja sen jälkeen poliisille.

On helpottanut uskomattoman paljon, että on ollut paikka kodin ulkopuolella jossa viettää aikaa ja mihin voin aina mennä, jos en pysty olemaan kotona. En tajunnutkaan, miten suuri helpotus se voi olla, että voin hätätilanteessa aina lähteä tarvitsematta selitellä ja häpeillä. Myös se, että joku tukee lähtösuunnitelmissa kuitenkaan syyllistämättä tai painostamatta helpottaa. Olen ilmeisesti ollut viime vuosina yksinäisempi kuin kuvittelinkaan ja alan vasta oppia, millaista normaali sosiaalisuus on.