Puoliunitilitystä

Friday, March 07, 2008

Toisen katkolle pääsyyn kestää vielä ilmeisesti noin kuukauden verran, korvaushoitojonoon suunnilleen yhtä kauan ennen sitä varsinaista noin puolen vuoden jonotusta. Vieläkö ne vakavissaan ottavat seuloja jonotusaikana, ettei kukaan vahingossa pääse vierottautumaan ominpäin ennen korvauksen alkamista?

Kolmisen viikkoa mennyt ilman rauhoittavien reseptiä. En itse vienyt niitä, joten kukaan ei tiedä katosiko respa fattan luukulla vai tk:n laatikon ja lekurin välillä. Fatta ei kuulemma anna maksusitoumuksia pkv-lääkkeisiin, vaan ne pitää maksaa itse rahalla. Ei tosin ole kauaa siitä, kun hain Yhen bentsot maksusitoumuksella apteekista, mutta ilmeisesti toiset vaan saa maksusitoumuksia ja toiset ei. Koitan siis nukkua lepteillä ja käyn Yhen lääkekaapilla hätätilanteissa, kun kerran lääke on sama. Nihkeetähän se.

Fattan systeemi päättää rahanjaosta on rasittava. Viime kuussa eivät myöntäneet käteistä penniäkään ja ruokamaksusitoumukset lähikauppaan kirjoitettiin vain avopuolison nimellä, vaikka hakemus oli omissa nimissäni, joten minulla ei ollut asiaa edes kaupan kassalle, koska ostoksiin tarvittiin henkkarit. Hakemuksiin on toistuvasti kirjoitettu minun tilinumeroni, jotta kaikki tuet ym. saataisiin samalle tilille ja vuokranmaksu nopeutuisi, koska Yks ei ole kovin tehokas laskujenmaksaja eikä sillä ole verkkotunnuksia. Turha toivo. Koska niillä on jossain ikivanhoissa tiedoissa toisen tilinumero, niin sillä mitä yhteisiin hakemuksiin on sen jälkeen kirjattu ei ole mitään merkitystä. Minulla ei siis ole enää valuuttaa, vaan kaikki menee puoliskon tilille, joka käy kaupassa. Maksusitoumusta varten toimitetun ehkäisyreseptin postittivat pari viikkoa sitten takaisin ilman minkäänlaista saatekirjettä tai maksusitoumusta, vasta Yhen käytyä siellä henkkoht. ilmoittivat maksusitoumuksen hoituvan.

En oikein jaksaisi tätä säätöä. Tekisin melkein mitä tahansa päästäkseni takaisin Kelan täysasiakkaaksi ja pois fattalta, mutta niin kauan kuin en ole palkkatöissä se on lääkekulujen takia toiveajattelua. Taannoin joku fattahuora alkoi huutaa suoraa huutoa, kun olin tuskaillut sitä miksen saa reseptejäni takaisin sieltä - olivat olleet viikon sisällä maksusitoumuksia varten ja halusin ne vain pois sieltä uusintaa varten, mutta harppu tuli huutamaan kuin huonosti koulutetulle koiralle, vaikka oikeasti en halunnut mitään niin paljon kuin reseptini käteen ja ulos sieltä. Ensin sama harppu väitti kivenkovaan, että reseptit on postitettu kotiin, että niistä on postitettu myös maksusitoumukset ja ettei heillä ole niitä. Kummasti löytyivät, mutta en vain ymmärrä miksei niitä voinut toimittaa vaksille vaan piti kieltää viimeiseen asti, että respat tosiaan ovat fattalla.

Ensimmäistä kertaa alan tuntea olevani todella sairas, ja että kaikki menee vain pahempaan suuntaan. Itsekontrolli pettää, en enää pysty puremaan huulta jos joku kohtelee epäasiallisesti vaan hajoilen täysin, aikatauluista kiinni pitäminen on mahdottomuus päivien vain vilistäessä usvana ohi ja joka suhteessa tuntuu paremmalta pysyä kotona neljän seinän sisällä. Alan ymmärtää ihmisiä jotka puukottavat fattatyöntekijöitä tai ammuskelevat ostareilla, koska välillä melkein minkä tahansa tekeminen jotta tilanne muuttuis vaikuttaa toimivammalta kuin nykytilanne. Masennus on tappavaa, ja kaksoiselämän ylläpito väsyttää aina vain enemmän.

Olen alkanut miettiä kaikista tehtävistä luopumista, koska en yksinkertaisesti enää jaksa pelleilyä kaksoiselämän kanssa. Ihmisten suhtautuminen elämän nihkeisiin puoliin on niin hankalaa, että historiastaan ja vielä vähemmän nykyhetkestä puhuminen on mahdotonta. Väkivalta ja päihdeongelmat on jotain mitä jokainen haluaa pitää kaukaisena ja epätodellisena.

Yksi tuttu soitti tänään ja ilmoitti jeesaavansa parhaansa mukaan kun Yks lähtee katkolle, ettei tarvitse olla yksin - tiedän, että se haluaisi itsekin lopettaa muttei enää vain pysty. Ehkä se ajattelee, että jos me pystytään, niin autetaan vuorostamme sitä. Ihan hyvä, jos on edes joku jolle soittaa jos refloissa tuntuu että henki lähtee, mutta en laskisi silti suuria sen avun varaan...