Monday, March 17, 2008
Olen onnistunut ryssimään asioitteni hoidon aika perusteellisesti - ihan vain siksi, että olen pelännyt pankkiin menoa, puhelinsoittoja ym. selvittelyjä liikaa. Nyt on tonneittain euroja perinnässä taannoisen byrokratiamokan (yksi hävinnyt kuitti, joka johti todellisiin kuluihin käytettyjen rahojen takaisinperintään) takia, ja tuntuu että upottava suo lähestyy joka puolelta. Muutenkin ongelmia maksaa laskuja, päihteitä ja vuokria, enkä uskalla edes kertoa Yhelle siitä, että tämän mokan takia maksettavaa on kertynyt paljon alkuperäistä enemmän.
Suurimman osan tuosta saan hoidettua ihan kuten kuuluukin, jo homman alkuperäisestä rahoituksesta eli ei mene omasta pussista vaan vain rahojen palautusta, mutta tonnin verran pitäisi maksaa sairaspäivärahoista ja toimeentulotuesta neljän kuukauden sisällä. Se onnistuu kovalla pihistelyllä, mutta neljä kuukautta epätoivoa kadonneen kuitin ja pelkotilojen takia tuntuu silti kohtuuttomalta sakotukselta tyhmyydestä. Itseänihän tässä vain voin syyttää, kun olisi ollut kuitenkin yli vuosi aikaa hoitaa asia ja selvitä puolet pienemmillä henkilökohtaisilla kuluilla.
Nyt sain lopulta pysäytettyä sen suuremman vajoamisen ja soitettua täristen ja kädet vapisten perintätoimistoon, joten luottotiedot säilynevät ja selviän tästä ehkä about kunnialla ja jossain vaiheessa vain kitkerillä muistoilla. Puhelinpalveluun jonottaminen oli kuin jonottaisi giljotiiniin, taidan tarvita muutaman pikkupillerin tämän projektin jälkeen... Maksusuunnitelma on nyt hoidossa ja femman lisälaskut lyhennystä kohti ei paljoa enää näissä summissa paina. Onneksi opintotuki sentään lakkautettiin jo viime kuussa, koska se ei olisi riittänyt edes lyhennyksiin, kun riitti kokonaisuudessaan juuri ja juuri vuokraan.
Parin päivän päästä pitäisi lähteä taas muutamaksi päiväksi reissuun, onneksi ei omilla rahoilla mutta silti pitäisi saada jostain käyttörahaa julkiseen liikenteeseen, tupakkaan, ruokaan sun muuhun, ja tilillä on vajaa kymppi. Ja laskuja olisi muutenkin maksettavana reilu satanen, onneksi sentään kavereilta lainatut rahat on saanut maksettua takaisin. Itsekunnioitus ei tipu puhelinlaskun myöhästymisestä, mutta tutuille en suostu olemaan velkaa kauempaa kuin on pakko. Velkaa oleminen valvottaa öisin ja saa aikaan painajaisia siitä, jos ei pystykään hoitamaan asioita ja leimautuu yhdeksi niistä, joihin ei voi luottaa ja joilta omansa takaisin saaminen on projekti. Ärsyynnyn itse sellaisiin niin rumasti, että pidän sitä jotenkin viimeisenä ja lopullisena suona, johon vajoaminen on estettävä millä hyvänsä.
Jonain päivänä kaikki tämä asioiden kasaantuminen, reflat ja arvet käsivarsissa, puhelinpelko ja neljän seinän sisällä pelkääminen on vaan paha muisto. Yritän jatkaa hoitoa, vaikka se tuntuukin turhauttavalta ja ahdistaa ajoittain, että jossain vaiheessa pääsisi keräämään niitä hyviä muistoja. Nyt taaksepäin katsoessa parhaimmat ajat ovat niitä, jolloin on paennut veren maku suussa kaikkea pahaa ja ahdistavaa päänsä sisällä ennen kuin on joutunut taas pysähtymään ja ajattelemaan asioita.
Aloin käydä läpi Paniikkihäiriöyhdistyksen sivuja, mutta muiden paniikki- ja masennuspotilaiden tarinat potkivat esiin sen luokan ahdistuksen että jouduin sulkemaan sivut (jotka btw ovat harvinaisen paskat sisällön löytämisen kannalta...). Työkyvyttömyyttä, avioeroja, pitkääkin pidempiä sairaalahoitojaksoja, pysyviä psykosomaattisia kipuja, sairauden rikkomia lapsiperheitä, yksinäisyyttä, täydellistä syrjäytymistä. On riittävän hankalaa myöntää ettei välttämättä koskaan pysty luomaan uraputkea ja hoitamaan asioita normaalin tehokkaasti ja saamaan aikaan kaikkea sitä mitä haluaisi niin nopeasti kuin haluaisi, mutta opin jo olemaan tyytyväinen siitä jos saan olla hiljaa ja rauhassa perusasioiden kulkiessa tasaisella rutiinilla. Siitä voi vielä sentään haaveilla, se ei ole mitenkään mahdottomuus tai edes kaukana. Sen sijaan aion antaa itselleni hyvin sujuvasti anteeksi, jos en pystykään opiskelemaan vielä, enkä suostu tuntemaan syyllisyyttä siitä etten hae töitä.
C-hepatestiä ei pystytty tekemään viime viikolla, edellisestä kerrasta on se normi puolisen vuotta, ja käyn siis rutiinitesteissä vaikka tällä hygieniavainoilulla ei pitäisi olla huolta. Huolehdin silti, eikä näissä jutuissa voi musta huolehtia juurikaan liikaa. Vinkin hoitaja ei saanut suonta esille, vaikka olin varautunut siihen juomalla normaalia enemmän. Jotkut on ihmetelleet sitä miksen yleensä heitä itse, mutta sen jälkeen kun ovat itse yrittäneet niin tajuavat... Näillä suonilla musta ei saa edes kunnon nistiä, häviävät perkeleet kuin pieru saharaan.
Joskus tuttujen luona värkit oli vähissä, eikä omia tietenkään ollut tajunnut ottaa mukaan. Porukalla oli vanhoja tallessa eikä ne nähneet tilanteessa mitään ongelmaa, koska ainahan ne voi keittää eikä niillä oo kuin C. Eivät meinanneet uskoa, että mulla ja Yhellä ei tätä jokaniden vakiovarustusta oo ja että jään mieluummin ilman kuin vedän käytetyillä värkeillä, vaikka kuinka olisi keitetty. Vähän kuin olisi vakuutellut bordellissa neitsyyttään. Douppiturismista ei ihan kaikkea kaipaa matkamuistoksi, cee vaan on aktiivi-iv-käyttäjillä aika oletusarvo eikä satunnaista paskaa säkää, enkä voi tajuta joidenkin yllyttämistä vetämään samoilla värkeillä ja sitä paskaa vakuuttelua, ettei tässä kellään nyt mitään tauteja oo ja onhan ne viel käytetty mikrossa/keitetty/ainoostaan putki on käytetty/tjms. shittiä.
Näin unta, että olin päätynyt johonkin Helsingin keskustan nuorisoasuntolaan, joka oli täynnä bilettäviä teininitkuja, joista tuli heti kuin omaa sekavaa teiniperhettä. Viikon jälkeen päivät oli yhtä sekavaa sekoiluputkea, olin antanut jonkun hakata kadulla ohikulkijoilta raha pummiessa käsivarteen ison ja helvetin rumanvärisen (kirkkaanvioletti) tatuoinnin ja nainut about jokaista asuntolan siistiä poikaa vessakopeissa ja keikkalavan takana, sekoillut joidenkin semituttujen artistien keikoilla missä kaikki vedetään viimeisen päälle överiks ja hohhohhoijaa. En yleensä näe unia ja tämä oli vielä pitkä, tunnelmallinen ja yksityiskohtainen, mutta onneksi heräsin Yhen herätyskelloon siinä vaiheessa kun aloin leikkelemään veitsellä sitä tatuointia olkavarresta ja löysin samalla ihon alta kasan implantteja.
Unohdin psykologiaikani joko viime viikolla tai sitä edellisenä, kun makasin hulvattomassa kaatokuumeessa viikon verran ja sotkin sen jälkeen päivät ja viikonpäivät. Psykiatriaikakin siirtyi sen takia loppukeväälle, joten sairaslomien ja tukien kanssa joutuu taas säätämään. Törmäsin niillä paniikkihäiriösivuilla jonkun kertomukseen siitä, miten oli unohdellut käymisiään paikoissa ja hoidettuja asioita ja pelännyt dementiaa, mutta lääkärin mukaan kyse oli vain Opamoxin sivuoireista. Pitäisiköhän alkaa tarkkailemaan enemmän muistamisiaan, näitä unohtamisia ja päivien sekoamisia on alkanut tulla turhan tiuhaan...
0 kommenttia:
Post a Comment