Kerrankin epäonnistuminen ei valvota

Friday, July 06, 2007

Kun parvekkeen ikkunasta näkee puurajan yläpuolella tuikkivan valon, menee kymmenisen sekuntia ennen kuin se jylisee talon yli. Enää jylinään ei kiinnitä huomiota yhtä paljon kuin valoihin, joita on alkanut nähdä vasta kun yöt alkavat hämärtää. Junaratoihin tottuu, kehätiehen tottuu, mutta Damissa jouluna 2004 lentokoneisiin tottuminen kesti pari päivää, täällä pari viikkoa. Siellä ne tosin näyttivät lentävän valoineen suoraan päin ikkunaa, täällä ei saa sitäkään iloa.

Jaksan aina ihmetellä sitä, miten nitkuilla on kyky muuttua näkymättömiksi olemalla röyhkeitä. Tyypit heittää vedot ruuhkametrossa vastapäätä istuvien huomaamatta, liukuportaissa, maijan takaosassa, odotushuoneessa, kadulla kävellessä. Jos fillarissa on hankala lukko, sitä voi runnoa auki vartin verran keskustassa. Harvoin kukaan näkee, kai se on se pohjoinen häveliäisyys joka estää katsomasta ihmisiä suoraan; aina katsotaan vähän ohi tai katse kiertää nopeasti ympäri tilaa. Musta ei koskaan ole oikein ollut siihen... Vainoilen kaikkialla, missä vain on teoreettinenkin mahdollisuus että joku huomaa - ja silloin todennäköisesti huomaakin, kun vilkuilen syyllisen näköisenä ympäriinsä.

Ollaan vähennetty päiväannosta noin neljännekseen ja elimistö huomaa sen. Vatsa on jatkuvasti kipeenä, jatkuvasti tuntuu kuin ois sokerivajaus ja jäätelöä - ainoa mitä on helppo syödä ja mistä saa sokeria - kuluu litran verran päivässä. Tupakastakin tulee paha olo.

Alkoholitonta aikaa on kestänyt nyt kaksi ja puoli kuukautta, parilla yhden annoksen relapsilla. Ollaan jo melkein lakattu olemasta ylpeitä itsestämme ja kun yöt viilenee, ei iltaisinkaan enää muistella kylmän oluen osuutta kuumissa kesäilloissa.

Rontti-råttis lopetettiin kolmisen viikkoa sitten. Raukka ehti täyttää kolme vuotta ja kaksi viikkoa ennen kuin sai oudon haavan alavatsaan, menetti elämänhalun ja uupui täysin muutamassa päivässä. Onneksi läheltä löytyi mukava ja sympaattinen kotipraktiikka, joka nukutti höpönassuruppanan hellästi ja lopullisesti ja toimitti sen pyynnöstä tuhkaukseen. Olin ajatellut luovuttaa kuolleet rotat opetuskäyttöön, mutta Rontin suhteen se olis tuntunut pahalta. Kunhan tuhkat tulee aikanaan, niin käyn hautaamassa uurnan Savoon mutsin rantakoivikkoon, Yks lupas tehdä muistokyltin. Ei olis kuvitellut, että sellaisesta lyhytikäisestä pienestä höpsöstä eläimestä voi tulla muutamassa vuodessa niin läheinen.

Meillä oli muutama päivä sitten silloin-niin-hirvittävä perhekriisi - Yks ei puhunut mulle pariin päivään, ja sitten kun se lopulta puhui niin saatiin selvitettyä asia. Ja maailma on taas ihana ja pinkki ja pehmeä ja silleen.

Oon tänään rustannut ruikutuskirjeitä potilasasiamiehille ja ties minne. Mulle ilmoitettiin kesäkuun lopussa, ettei lääkäriaikaa voi edes varata ennen elokuun puoltaväliä, ja Yhden reseptejä taas kieltäydyttiin uusimasta - "Vantaalla ei uusita rauhoittavia lääkkeitä" - ja ohjattiin a-klinikalle (joka on kiinni vielä kaksi viikkoa) tai yksityiselle. Se joutui lainaamaan 60e, että pääsee uusimaan ne yksityisellä, eikä fattakaan korvaa siellä käyntejä.

Mitenköhän huijaisi itsensä päivystysvastaanotolle?

En päässyt Helsingin yliopistoon, pitänee ilmoittaa pohjosiin että olen sitten läsnä tämänkin lukuvuoden. Pakko löytää töitä, en uskalla tuhlata opintotukikuukausia enää. En oikeastaan ymmärrä miten sain niin olemattoman huonot pisteet - miten voin saada alle puolet tarvittavista pisteistä? Toisaalta kun muistaa miten väsynyt olin ja ettei kirjoja saanut edes akateemisesta, niin ehkä voin jättää itseruoskinnan väliin. Kumma kyllä, huvittaa enemmän. Jos itteeni yhtään tunnen, niin munhan pitäis valvoa öitä tippa silmässä pohtimassa, miten musta on voinut tulla tällainen epäonnistuja.

Ehkä musta sittenkin on tullut ajan mittaan vähän parempi ihminen...

Sain buukattua tänään psykologiajan lähistöltä ja sain ajan vain viikon päähän. Olen jotenkin jopa innoissani, jos tuo haastattelukäynti menee hyvin niin pääsen lopulta aloittamaan pitkäaikaisen kelakorvatun psykoterapian. Tähän mennessä tekkeni on ollut ainoa mikä on auttanut edes jotenkin muutamaa tuntia kauemmin, toivottavasti terapiasta on jotain apua. Muuten alkaa olla vaikeaa perustella lopettamista itelleen, pelkkä ajatus ajokortista ei välttämättä riitä riittävän kauan.