Monday, June 30, 2008
Melkein hävettää edes blogata enää. Yhden saatua korvaushoitopäätöksensä alkoi taas ravaaminen kerran, pari viikossa sillä verukkeella, että on ihan turhaa kärsiä refloja parin päivän vedättelyn takia, jos sillä joka tapauksessa alkaa tippua nappia kielen alle kuukauden sisällä. Ja onhan se nyt ikävää jos osastolla heti iskee kusilukko ja alkuannostelu jää turhan pieneksi, jos toleranssi on päässyt laskemaan.
Ja minähän myönnyttelen ja nyökyttelen helpottuneena ja osallistun ihan yhtä innolla keksimään perusteluita sille, miksi voi ihan hyvin vetää vielä vähän aikaa, kun "loppuuhan se sitten väkisin kohta kuitenkin". Yks myös rajoitti reippaasti dokaamista viime viikkoina, ettei vain joudu kärsimään darraa osastolla, ja korvauksessa se joutuu kuitenkin jatkossakin rajoittamaan kohtuukäyttöön. Mistä en lainkaan valita.
Nyt olen yksin kotona, joka kaipaa siivousta, ja odotan vääjäämätöntä Tuomiota. Oon varma, että kaikki pienetkin poikkeavuudet johtuu joko vetämisestä tai sen loppumisesta, niinkuin allergiaihottuma suonten kohdalla, kasvojen kuivaminen, vatsakivut, nuha ja loputon tupakantuska.
Vaikka teoriassa pari viikkoa ehtikin olla kuivilla fyysisten oireiden melkein loputtua, niin ei nitkahtamisessa kauaa kestä. Melkein samantien huomasi taas toistavansa samaa pakkomielteistä kaavaa. Aloitusvaiheessa meni vuosi, ennen kuin myönsin etten pysty olemaan ilman, nyt tietyt käytösmallit tunnistaa itse paljon helpommin ja ilman kieltämisreaktiota. Nyt vain kohauttaa olkapäitään, että jahas, taas mennään.
Yks varautuu siihen, ettei tule osastolta liian kiireellä kotia, kun täällä odottaa vain kipeä ja kiukkuinen kärtty, joka raivoaa kuolleita kasvintaimia ja itkee syntymättömien paprikoidensa ja retiisiensä perään. (Pari tainta kuoli mystisesti ja muiden alta tunkee uusia ja erilaisia, enkä enää pysy perässä siitä mikä on mitäkin. Siemenet kulkeutuneet kai idätysruukusta toiseen kasteluveden mukana tai jotain. Varsinainen viherpeukalo...)
0 kommenttia:
Post a Comment