Köyhän talous ei taannu

Friday, February 13, 2009

Tästä piti tulla paska viikko. Homeenpoisto-operaatio alkoi eräänä päivänä aamuseitsemältä vieraiden miesten kolkuttaessa ovelle ennen kahvin tippumista ja tänään poistettiin viisaudenhampaat, kuitenkin ilman sitä puolta leukaluuta minkä kuvittelin lähtevän siinä sivussa.

Loppujen lopuksi viikko tuntuukin aika hyvältä. Kaksi päivää hillitöntä paahtamista töissä, yksi poissa homemiesten vahtimisen ja opastamisen takia ja toinen viisurisaikulla. Unohdin pyytää etukäteen esilääkityksen hammaslääkäriin ja nappasin valkoisen dormarin ennen lähtöä omin luvin, eikä ahdistanut yhtään. Oli ollut vain pirteä ja letkeä olo koko päivän. Panacodien avulla saa jotakuinkin nukuttua yötkin ilman luita ja ytimiä kalvavaa vihlontaa. Tästä viisuripoistosta ei saa kauhutarinaa aikaiseksi millään - hyvä että huomasin koko operaatiota. Poski nyt on vieläkin vähän turpeessa.

Muutenkin tuntuu, että osaan ottaa pitkästä aikaa vähän rennommin. Yliopiston sivuilta ei löydy vielä pääsykoekirjatietoja, amk-yhteishakuun on vielä puoli elämää ja työsopparikin jatkuu vielä muutaman kuukauden. Ei ole mitään ulosvietäviä roskiksia suurempaa mistä stressata. Sain söpön uuden työparinkin...

Kevään tulo helpottaa mielialaa kummasti, ja aloin vähentää Efexoreja, ihan hissukseen. Lopettaa en niitä voi tai halua; mikään ei ole nostanut elämänlaatua yhtä paljon. On vain niin erilaista aloittaa päivä kävelemällä aurinkoisessa pikkupakkasessa talitinttikonsertissa töihin ja takaisin. Ei siinä voi olla kovin huonolla tuulella. Jos annoksen vähentämisestä ei tule sähäreitä tai skitsoja, niin jatkan toiveiden elättelyä siitä että laihtuminenkin helpottuisi. Kesä lähenee...

Duuniin on tullut joku kylähullu - en aina ihan ymmärrä miksi ihan kaikki halukkaat pitää ottaa hommiin, vaikka kuinka olisivat hankalia osasia työyhteisössä. Kyseinen tapaus alkaa riehumaan kuullessaan jonkun kritisoivan Israelin toimia Gazassa ja ponnahtelee jatkuvasti kesken palaverin pystyyn kädet siunaten ojossa ja karjahtelee HALLELUUJAA HERRAMME ISRAELIN NIMEEN. Toisilla palaa tyyppiin vakavasti hermot, koska työnteko sen kanssa on vain kohtuuttoman hankalaa. Mutta no, kai siellä pitää hyvien tyyppien vastapainona muutama hullukin olla.

Blogaaminen on ollut pitkään pahasti jumissa. Tapahtuvat asiat on niin (toisten) henkilökohtaisia, ettei niistä voi kirjoittaa. Parisuhdeväkivaltaa, henkistä alistamista, romahtavia itsetuntoja, katkenneita parisuhteita, yksinäisyyttä ja kaikkea muuta suomalaiskansallista. Selviytyjät jatkaa silti elämää ja minun osakseni jää vapaa-ajan jutteleminen tuopin äärellä. Ihmisillä on harvoin liikaa uskottuja.

Luin pari vuotta sitten ilmestyneen Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä ja jäin harmittelemaan, ettei siinä ollut muistaakseni yhtään päihdeongelmaisen omakohtaista kertomusta. Pala suomalaista köyhyyttä jäi uupumaan. Muuten kirja oli todella sympaattinen, täynnä henkilökohtaisia kertomuksia.

Kävin työvoimatoimistossa ja edelläni oli jonossa neljä ihmistä. Kolme neljästä aloitti tiskillä kertomalla asioivansa toimistossa ensimmäistä kertaa jouduttuaan juuri irtisanotuksi tai lomautetuksi. Itsellä ei paljon taantuma paina: ruoan hinta saattaa nousta, mutta ruokajonossa sekin pysyy entisellään. Tuet eivät ole nousseet muutenkaan, joten mitään ei menetä. Sosiaalitoimisto maksaa edelleenkin lääkkeet ja tuskin lakkaa maksamasta vaikka kuinka tulisi lama. Tottakai tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, joilla talous romahtaa totaalisesti irtisanomisen myötä, mutta vellonpa omahyväisessä tyytyväisyydessäni siitä, että köyhällä ei mikään muutu.