Wednesday, February 04, 2009
En meinaa jaksaa edes neljän päivän työviikkoja. Uupumus iskee jo aamulla, ja puolen tunnin pirtsakasta pakkaspikamarssista huolimatta koko päivä menee puolihorteessa ajantajua vailla. Alan unohtaa, miksi tuota duunia teen ja turtua niille positiivisille ärsykkeille mitä siihen liittyi ensimmäiset puoli vuotta. Jos jokin poikkeaa totutusta, se on yleensä negatiivista. Tunkeilevia ihmisiä, härskiä hyödyntavoittelua, häikäilemätöntä erityiskohtelun vaatimista tai sekavia ohjeistuksia, jotka vaihtuvat tunnin tai viiden minuutin välein. Nihkeintä on, että ärsyttävimmät huonot vibat tulee kollegapuolelta - esimerkiksi tänään asiakkaat olivat pääsääntöisesti ihania.
Olen aina kärsinyt hirveitä tunnontuskia ja vellonut itsekritiikissä, jos en ole tullut jonkun kanssa toimeen - syyttänyt itseäni, etsinyt vikoja ja testannut eri toimintamalleja. Siinä mielessä ehkä tuo duuni saa aikaan ihan terveitä reaktioita: alan hyväksyä sen, että joka koriin mahtuu mätä omena (enkä se välttämättä ole minä), joka myrkyttää ilmapiiriä ja jonka kanssa ei vain yksinkertaisesti voi tulla toimeen. Hyvät yritykset teilataan piruilulla, joustaessa vaaditaan enemmän, huumoriin tiuskaistaan ja minäminäminä menee koko muun työporukan edelle. Myönnän täydestä sydämestäni, että yhtä ihmistä en voi sietää ja toisen kanssa en halua tehdä töitä jos vain vältettävissä on ja lohduttaudun sillä, että monet muut tuntevat samoin. Porukkaa ei vain voi potkia pihalle vain siksi, että muita vituttaa. Lafkan enemmän tai vähemmän virallisen linjan mukaan on käännettävä toinen poski ja rukoiltava voimaa kohdata rakkaudella tilanteet, joissa meitä koetellaan.
Loppujen lopuksi kaksi hankalaa tapausta monesta kymmenestä on onneksi kuitenkin aika vähän.
Viikonlopun aikana makkarin kattoon ilmestyi kahden käden mentävä reikä. Seuraavana päivänä huomattiin, että sieltä pilkottaa ehtaa hometta ja verhojen takaa paljastui selkeitä seinänsisäisiä valumajälkiä. Nyt asutaan evakossa vanhassa verstas/vierashuoneessa ja totutellaan kapeampaan sänkyyn. Takana siis kaksi unetonta yötä. Makkari on suljettu - jos sieltä joutuu hakemaan jotain, niin heti oven avatessa naamalle pöllähtää ummehtunut homeinen haju. Sitä varisee katosta sängyn päällekin.
Huolto on käynyt katsomassa paikat, mutta vielä ei ole tietoa rempan laajuudesta tai siitä, joudutaanko muuttamaan. Ajatuskin ahdistaa. Olin kovasti suunnitellut asuvani samassa kämpässä vuosikausia, ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Toivottavasti tilanne etenee pian...
4 kommenttia:
Moikka, niin eihän kaikista voi tkätä ja mun mielestä ei pidäkään, koska kaikki me ollaan erilaisia. Joskus mulla on alkuun ollu eri ihmisten kanssa, etten ole voinut sietää ja sit olemme vähän ajan päästä tulleet toimeen loistavasti ja sama myös toistepäin. Tiedä sit mistä se johtuukaan... Mä tiedän, että tää seuraava on helpommin sanottu kuin tehty ja en osaa tuota vielä itsekään, mutta niiden negaihmisten ei pitäs antaa syödä omaa energiaa vaan pitäis osaa antaa olla, vaikka onhan se vaikeaa jos toinen on oikea änkävänkä kokoajan. Toivon kuitenkin että saat kiinni taas niistä iloisista asioista ja kevääntulo antaa voimia jaksaa jatkaa etiäpäin.
Ja mitä tohon edelliseen postaukseen tulee ni koita laskea toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vaikka kylhä tommonen varmasti masentaa, ajattele, että pääasia kun itse tiedät mitä olet :)
Pakko kommentoida tuota aiempaa kirjoitusta tähän alkuun. Mikä sitä Yhtä oikein vaivaa, kun sanoo että teet 'pikkuasioista henkilökohtaisia', jos hän kerran nimenomaan kommentoi äärimmäisen henkilökohtaista asiaa!? Ulkonäkö voi (ja saakin) olla ihmisille hyvin arka paikka, joten kerro sille jätkälle selvin sanoin, että jollei ole kehuja tai muutoin kannustavia kommentteja sanottavanaan, niin olisi parasta pitää turpansa kiinni.
Että mua osaakin raivostuttaa tommonen oman puoliskon ulkonäön kriittinen huomauttelu.
Töihin jaksuja! Aina niitä riidankylväjiä tuntuu riittävän.
Lumi ja Maria: Onneksi on hyvät välit työnjohdon kanssa, niin ei vahingossakaan saa työparikseen niitä joita kukaan ei halua. ;)
Jos olisin Yhen kans täysin eri mieltä kropastani, tilanne olisi paljon helpompi ja voisin vaan haistattaa pitkät. Nyt vaan pitäisi riittää, että itse huolehdin asiasta, en kaipaa enää ketään muuta pahentamaan asiaa...
Olen alkanut pikamarssia töihin ja takaisin ja käydä joskus iltaisinkin kävelemässä. Inspiroiduin työkaverin kertomuksesta, miten se oli tiputtanut 8kg kuukaudessa kävelemällä 1,5h päivässä. Mulle riittää jos sama tulos tulee kesään mennessä...
Kaloreita en jaksa vieläkään laskea, paitsi kaljasta. Sen vähentäminen on ihan pop joka suhteessa muutenkin. :)
Itkuvaihe on mennyt ohi ja asiat osaa taas laittaa mittasuhteisiin. Silloin kun on paska olo kaikki tuntuu moninverroin pahemmalta, muulloin voi aika hyvin sysätä ikävät jutut sivuun ja jättää huomioimatta.
Liikuntahan on aina hyvästä, mä olen vaan siinäkin niin on-off-kausiluontoinen ihminen, että ei onnaa mulla, kuin sen hetken aina kerrallaan. Mä olen nyt tällä vähähiilarisella tiputtanut reilu viitisen kiloa kuussa painoa pois ja ei ole nälkäkään kertaakaan vaivannut :) Kaveri veti sillä 3 kuukaudessa 12 kiloo pois, mulle riittäs kympin saaminen tuossa ajassa...
Post a Comment